Runouden vihaamisesta

platon runout

”Runoilijat ovat maailmamme tunnustamattomia lainsäätäjiä”, väitti Percy Shelley 1800-luvun alkupuolella. Teollistuminen, kaupungistuminen, porvarillistuminen ja modernisaatio tekivät silloin tuloaan, ja niiden siivellä romaani nousi kirjallisuuden valtalajiksi.

Shelleyn ajatukset eivät olleet ennenkuulumattomia, sillä antiikin ajoista saakka runous on näyttäytynyt liki taikavoimaisena ilmaisumuotona, joka kietoo toisiinsa erillisen ja yleisen, ajallisen ja ajattoman, aineellisen ja aineettoman. Platonin Valtiossa tehtiin selväksi, että runoilijat eivät ole tervetulleita ihanneyhteiskuntaan, koska sotkevat filosofisen järkeilyn lyyrisillä emootioillaan.

Toisin sanoen runous oli paitsi esteettisesti vaikuttavaa myös poliittisesti vaarallista.

Nykyisin sana on länsimaissa niin vapaa, että runouskaan ei uhkaa ketään. Silti usko lyriikan mahdollisuuksiin luoda arkisista sanoista jotain ylivertaista ja ainutkertaista, ei ole tyystin kadonnut. Se kuitenkin ilmenee yleensä negaation kautta, pettymyksenä siihen, että yksittäiset runot eivät lunasta runouden ideaalista kumpuavia lupauksia.

Pettymystä voivat tuntea yhtä hyvin ne, jotka lukevat lyriikkaa satunnaisesti kuin ne, jotka lukevat lyriikkaa intohimoisesti.

”Mutta nämähän ovat… vain runoja”, mutisee palkitun keskipolven lyyrikon Aki Välskärin (nimi keksitty) uutuuskokoelmaan tarttunut historian opettaja, jonka lempilukemista ovat John Irvingin romaanit.

”Ei helvetti! Nämähän ovat vain runoja” tuhahtaa proosan keskiluokkaista latteutta sydämensä pohjasta vihaava avantgardelyyrikko samaisen Aki Välskärin kokoelman äärellä.

Historian opettajan pettymys kumpuaa nostalgisesta kuvitelmasta, että joskus ennen julkaistiin lyriikkaa, joka puhutteli suurta lukevaa yleisöä, hänen kaltaisiaan ihmisiä. Runot onnistuivat muka silloin kertomaan syviä totuuksia ihmiselon ihanuudesta ja kurjuudesta.

Avantgardelyyrikon pettymystä sävyttää turhautuminen siihen, että runot ovat vain sanoja paperilla eivätkä pommeja, jotka räjäyttäisivät pirstaleiksi vakiintuneet poetiikat, estetiikat ja ideologiat.

Kummankin mielestä nykyrunoilijat ovat elitistisiä näpertelijöitä, kyvyttömiä luomaan vereviä, elinvoimaisia säkeitä.

You can hate contemporary poetry – in any era – as much as you want for failing to realize the fantasy of universiality, but the haters should stop pretending any poem ever succesfully spoke for everyone.

Näin kirjoittaa Ben Lerner tuoreessa pamfletissaan The Hatred of Poetry, jonka nimi on silmänisku Shelleyn kaksisataa vuotta sitten kirjoittamalle esseelle ”A Defence of Poetry.” Lernerin mukaan jokainen runoilija on tuomittu pettämään paitsi itsensä myös lukijansa ja kirjallisuudenlajinsa. Parhaassakin säekokonaisuudessa lyriikan ideaalit ovat läsnä vain potentiaalisina, eivät aktuaalisina.

Lerner aloitti lyyrikkona, mutta on luonut maineensa ja menestyksensä prosaistina. Oman suhtautumisensa runouteen hän kiteyttää Marianne Mooren ”Poetry”-runon avaussäkeellä: ”I, too, dislike it.” Lernerin mielestä runouden vihaaminen on lyyrikolle merkityksellinen taito, tuntemus tai ominaisuus: ”You can only compose poems that, when read with perfect contempt, clear a place for genuine Poem that never appears.”

Shelleylle Lernerin ajatukset eivät olisi olleet tyystin vieraita, vaikka hänen lähtökohtanaan oli runouden erityislaadun puolustaminen romantiikan kiihkeimmässä hengessä. Shelleykin myönsi, että loistokkainkin runo on vain häälyvä varjo tekijänsä näyistä ja aivoituksista.

 

***

 

Tunnistan asiat, joista Lerner kirjoittaa, mutta minun on vaikea eläytyä hänen ajatuksiinsa. En koe samanlaista täyttymättömien toiveiden ahdistusta lyriikan äärellä.

Miksi takertua abstraktiin ideaan Suuresta Runosta, joka jää ikuisesti kirjoittamatta? Eikö riitä, että on olemassa hyvää lyriikkaa kaiken keskinkertaisen ja huonon vastapainona?

Lerner toki myöntää näkökulmansa rajallisuuden. Maailma on täynnä runoja, jotka puhuttelevat kauneudellaan, rujoudellaan, älyllään, herkkyydellään, soinnillisuudellaan, puheenkaltaisuudellaan, rohkeudellaan tai lohdullisuudellaan. The Hatred of Poetryn ei ole tarkoitus olla lyriikan yleiskatsaus, vaan tarjota eräs mahdollinen selitys sille, miksi kaikkina aikakausina on noussut kriittisiä ääniä julistamaan pettymystä runouteen ja vaatimaan sitä joko muuttumaan tai tuhoutumaan.

Lyhykäisyydessään Lernerin sanoma kuuluu: mitä enemmän odotatte runoudelta, sitä varmemmin petytte.

The Hatred of Poetrystä voi rivien välistä lukea toiveen tai haaveen, että runouden voisi kohdata odottamatta, yllättävissä yhteyksissä, vailla ennakkotoiveiden taakkaa.

Lerner siteeraa esikoisromaaninsa Leaving the Atocha Stationin (kirjoitin siitä aikoinaan tähän blogiin) päähenkilöä: ”Koin runosäkeet kauniiksi vain silloin, kun ne tulivat vastaani siteerauksina niissä esseissä, jotka sisältyivät yliopistossa tutkintovaatimuksiin. Niissä ei erotettu säkeitä toisistaan rivinvaihdoilla, vaan kenoviivoilla, ja minusta tuntui, että en ollut tekemisissä yksittäisen runon kanssa, vaan kuuntelin poeettisten mahdollisuuksien kaikua.”

 

***

 

Minä löysin tieni kirjallisuuden maailmaan lukiossa nimenomaan lyriikan kautta. Äidinkielen kirjaan oli painettu Tuomas Anhavan runo, jota aloin tutkia kesken tunnin, koska en jaksanut seurata opetusta. Se tuntui ensisilmäyksellä täysin naurettavalta, yhtä hyvin sen paikalla olisi voinut olla mustetahroja paperilla. Tarkemmin katsottuna se alkoi näyttää ensin askarruttavalta ja sitten kiehtovalta. Muutaman viikon kuluttua rupesin kantamaan kirjastosta kotiin modernististen lyyrikoiden kokoelmia.

Omat kokemukseni ovat siis päinvastaiset kuin Lernerin: runot eivät ole pettäneet odotuksiani, vaan ylittäneet ne. Syynä voi tietysti olla se, että en osannut toivoa niiltä alun perin kerrassaan mitään.

Vanhat suosikkikokoelmani, kuten Eeva-Liisa Mannerin Fahrenheit 121, Sirkka Turkan Tule takaisin, pikku Sheba tai Paavo Haavikon Puut, kaikki heidän vihreytensä, tuntuvat vieläkin kirjoilta, joista ei puutu mitään, joiden säkeet saavuttavat potentiaalinsa liki täydellisesti. En pysty kuvittelemaan niiden rinnalle toteutumatta jäänyttä varjokirjaa, joka olisi ollut väkevämpi ja painokkaampi.

Toisaalta en ole koskaan uskonut, että runous voisi tuottaa universaaleja kokemuksia. On ihmisiä, jotka pitävät lyriikasta ja ihmisiä, jotka eivät pidä. Jälkimmäinen joukko on paljon suurempi.

Innostuttuani runoudesta yritin turhaan saada tuttaviani lukemaan Manneria, Turkkaa ja Haavikkoa. He selailivat kirjoja sieltä täältä, ja heidän kasvoiltaan kuvastui pettymyksensekainen ihmetys: ”Mutta nämähän ovat… vain runoja.”

Odottivatko he, että runot voisivat olla jotain muutakin kuin runoja?

Ei kommentteja.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *