Runeberg-palkinto

Olli-Pekka Tennilä palkittiin tänään kirjallisuuden Runeberg-palkinnolla runoteoksestaan Yksinkeltainen on kaksinkeltaista. Hän on Kari Aronpuron ja Risto Ahdin jälkeen vasta kolmas tämän palkinnon voittanut runoilija.

Ohessa palkintopuhe, jonka pidin Porvoossa Runeberg-palkintoraadin puheenjohtajan ominaisuudessa:

RUNEBERG-PALKINTO
OLLI-PEKKA TENNILÄN TEOKSELLE YKSINKELTAINEN ON KAKSINKELTAISTA
Vuoden 2013 Runeberg-kirjallisuuspalkinto myönnetään tänään, Runebergin päivänä viides helmikuuta Olli-Pekka Tennilälle teoksesta Yksinkeltainen on kaksinkeltaista.
Voittajan valitsi kahdeksan ehdokkaan joukosta raati, johon kuuluvat sen puheenjohtaja, kirjailija Tommi Melender, teatterinjohtaja Dan Henriksson ja tutkija, kriitikko Siru Kainulainen.
Raadin perustelut
Ehdokkaiden joukko oli monipuolinen: esille tulivat eri kirjallisuuden lajit, eri-ikäiset tekijät ja erilaiset lähestymistavat kirjallisuuteen.  Esiraadin valitsemat palkintoehdokkaat ovat teoksia, jotka eivät ole liiemmälti olleet julkisuudessa.
Palkintoraati keskusteli pitkään Jaakko Yli-Juonikkaan poikkeuksellisen kokeellisesta ja omaperäisestä teoksesta Neuromaani, joka sekä huvitti ja ihastutti että hämmensi ja hermostutti raatilaisia. Uusia suuntia etsivä suomalainen romaani tuskin jää entiselleen Yli-Juonikkaan romaanin jälkeen.
Neuromaanin lisäksi raati vaikuttui Peter Sandströmin novelleista. Niissä on jännittävää epätyypillisyyttä, jos vertailukohtana pidetään perinteisempien suomenkielisten novellien eheää ja sileää muotoa. Sandström avaa ansiokkaasti etenkin mieshahmojen ajattelutapoja ja sielunelämää.
Kolmesta vahvasta ehdokkaasta raati päätyi palkitsemaan Olli-Pekka Tennilän uutta runoa parhaimmillaan edustavan teoksen Yksinkeltainen on kaksinkeltaista.  Se ei rajaudu yksiselitteisesti runouden kategoriaan, vaan on kytköksissä myös aforistiseen ja proosamuotoiseen tekstiin.
Yksinkeltainen on kaksinkeltaista on yhtä aikaa rakenteellisesti hallittu ja ilmaisullisesti elävä kokonaisuus.  Tennilä karttaa sellaista runollisuutta, jossa lukijan on ratkaistava arvoitus purkamalla sisäänrakennettu koodi. Pikemminkin Tennilän kirjassa liikutaan pinnoilla, kaltevilla ja luistavillakin –huikaisevan tasapainoisesti.
Tennilän ilmaisu tarttuu lukijaansa fyysisesti, ja samalla sanojen ajatuksellinen dynamiikka saa tilaa kasvaa ja kehittyä. Tärkeämpää kuin pyrkiä tiivistämään olennainen yhteen kuvaan, on tehdä uskottava esitys siitä, miten havaitseminen rakentuu.
Teoksen nimi on yksi sen keskeisistä piirteistä: pienen lapsen kielilogiikasta on mahdollista vaikuttua uudelleen aikuisena. 
Kommentit
  1. 1

    sanoo

    Onnitteluni Tennilälle. Melkoinen voitto myös Poesialle, semminkin kun muistaa taannoisen ammattiliiton ohjeistuksen kyseisen palkinnon suhteen.

    Mutta mitä mahtaa tarkoittaa ”lukijan on ratkaistava arvoitus purkamalla sisäänrakennettu koodi” ja miksi palkittava teos pitää määritellä negaatiolla? Onko tämä nyt viesti, jonka vain fiksu lukija ymmärtää, sellainen joka osaa ihan itse kohdistaa kyseisen lauseen arvolatauksen tiettyihin teoksiin tai tekijöihin?

    Ymmärrän kyllä että kullakin runoilijalla on oma poetiikkansa ja joillakin jopa useampia. Mutta yleisen turvallisuuden ja mukavan lukuelämyksen varmistamiseksi olisi kyllä hyvä tietää keiden kirjoja pitää jatkossa osata varoa, ettei vahingossakaan nauttisi tällaisen teoksen estetiikasta. Toisaalta on niinkin, että jos lähtökohtaisesti epäilee runossa olevan jonkin ratkaistavan arvoituksen, niin kannattaisi ehkä keskittyä kokonaan muihin kirjallisuuden lajeihin.

  2. 2

    sanoo

    ”Mutta mitä mahtaa tarkoittaa ”lukijan on ratkaistava arvoitus purkamalla sisäänrakennettu koodi” ja miksi palkittava teos pitää määritellä negaatiolla?”

    Raadin tarkoituksena on tuossa viestittää sitä, että Tennilän runoja lukevan – tai runoja yleensä lukevan – ei tarvitse ottaa lähtökohdakseen ilkkamalmbergilaista otetta, että ”ymmärränköhän minä nyt sitä mitä tässä on tarkoitus sanoa”.

    Me kolme raadin jäsentä tuskin olemme ainoat ihmiset maailmassa, jotka ovat tavanneet ihmisiä, jotka eivät lue runoja, koska eivät ”ymmärrä” mitä runoilija niissä ”yrittää sanoa”.

  3. 3

    juha saari sanoo

    Minulla kysymys ”ymmärränköhän minä nyt mitä tässä yritetään sanoa” soi aina takaraivossa. Halusin tai en.

    ”Ongelman” voi ratkaista uskomalla löytäneensä ainakin suhteellisen vastauksen tai sepittämällä mahdollisimman uskottavan tulkinnan kokemastaan. Ja jos olen ihan rehellinen, kyllä itse kirjoittajana tunnen mielihyvää jos joku nappaa tarkoitteeni ja vaivaannun jos joku menee ihan metsään (ellei hän sitten rakenna kiinnostavaa ”omaa teosta” väärästä tulkinnastaan). Kohteliaasti toki vaikenen jälkimmäisen kohdalla.

    Ymmärtäminen (tai siihen uskominen jos niin haluaa ajatella) ei ole totuuden luettelemista vaan merkitykseen eläytymistä ja tietoisuuden kohteen mielekästä olemassaoloa. Ja mitä paremmin ja vakuuttavammin tämän eläytymisen voi jakaa muiden kanssa (myös tekijän!) sitä enemmän siihen myös itse uskoo ja sitä enemmän kokemus tuntuu vahvalta ja todelta.

    (Tulkitsen Malmbergin niin, että hän painiskeli kirjoituksessaan tässä esittämässäni sopassa ja sotkussa. Siksi koin kirjoituksen mielenkiintoiseksi.

    Kakkatytöt Ylioppilalehdessä ovat muuten hauskasti käsitelleen tätä ongelmaa ”dekonstruoimalla” merkitykset muiden huoleksi. Uskon että jos kakkajutun olisi kirjoittanut performanssiryhmä, sitä tulkitaisiikin jonkinlaisena merkityksen mustana aukkona jonka tarkoituksena on olla juuri sitä itseään: antimerkitystä joka luo semanttista paniikkia. Eikö uloste olekin sitä sivistyneessä kultturissamme?

    t. juha

  4. 4

    sanoo

    ”Ymmärtäminen (tai siihen uskominen jos niin haluaa ajatella) ei ole totuuden luettelemista vaan merkitykseen eläytymistä ja tietoisuuden kohteen mielekästä olemassaoloa.”

    Juurikin jotain tuollaista pikemminkin kuin koodin purkamista. Siis jos taiteesta, runoudesta on kyse.

    Silti moni fiksukin ihminen kokee, ettei pysty lukemaan runoja, kun ei ”ymmärrä” mitä niillä pyritään sanomaan.

  5. 5

    juha saari sanoo

    Itse tunnen kuuluvani tuohon neuvottomien fiksujen ryhmään aika useinkin. Vaikkapa Haavikon Talvipalatsia lukiessa. Tai paremminkin Mallarmen Nopanheittoa. Jälkimmäinen on jäänyt ainakin toistaiseksi hyllyyn kun kaikki yritykset saada siihen mielekästä suhdetta ovat epäonnistunnet. Haavikon kohdalla en ole vielä luovuttanut.

  6. 6

    sanoo

    Et sinä sieltä Talvipalatsista mitään kätkettyä koodia löydä.

    Samuel Beckettin ohje sopii hyvin runouden lukemiseen: Ever tried. Ever failed. No matter. Try again. Failed Again. Fail Better.

    Juuri sain loppuun David Shieldsin kirjan ”How Literature Saved My Life”, josta voisi vapaalla parafraasilla nostaa esiin ajatuksen, että kirjallisuudessa on tärkeää epäonnistua. Ei voi ymmärtää kirjallisuutta ellei epäonnistu sen ymmärtämisessä. Lohdullinen paradoksi.

  7. 8

    sanoo

    Joo. Salainen koodi on tietenkin jo sinänsä huvittava ajatus, mutta ehkä neuvottomuus lukijassa syntyy siitä, että yrittää etsiä sitä kollektiivisesti jaettua arvoa, joka enemmän tai vähemmän kanonisoituihin teksteihin ja toksiin liittyy. Ja kun sitä ei itse koe löytävänsä, siis niitä perusteita joihin arvon ja laadun käsitteillä sinänsä tunnutaan viittaavan, lukija turhautuu. Minusta tämä ymmärtämisen ongelma on suora, jonka toisessa päässä on tämä ”salainen koodi” ja toisessa päässä huutoäänestys. Selkeää rajaa ei ole mutta kotteleme ukottavuuttamme lukijoina tällä suoralla.

  8. 9

    sanoo

    Minulla ei ole ollut ikinä erityistä tarvetta löytää kanonisoiduista teoksista tuota ”kollektiivisesti jaettua arvoa”. Olen ihan huoletta ajatellut, että tämä nyt ei vain minuun kolahda, jos tuntuu siltä, ettei kolahda.

    On monia kanonisoituja teoksia ja kirjailijoita, joista en suuremmin innostu. Tristram Shandy ei innosta, Vladimir Nabokovin läheskään kaikista teoksista en pidä, Tolstoi saa minut haukottelemaan, Goethe lähes yrjöämään, Bataille tuntuu idiootilta. Listaa voisi jatkaa vaikka kuinka pitkään.

    Pystyn kuitenkin ymmärtämään, että kanonisoiduilla teoksilla on ansaittu asemansa kirjallisuushistoriassa. Ne ovat aika pitkän pudotuspelin läpikäyneet. Se, että en tavoita yhteyttä läheskään kaikkiin kanonisoituihin teoksiin, ei minua sureta tai ihmetytä.

    Enkä koskaan tekisi mitään niin moukkamaista, että leimaisin vaikkapa Tristram Shandystä intoilevat teeskentelijöiksi ja elitisteiksi, koska en pysty heidän innostustaan ”ymmärtämään”.

  9. 10

    juha saari sanoo

    Elokuvan kohdalla minun on helppo nimetä vastaavia: Ingmar Bergmanin ja Godardin tuotanto suurelta osin (Godardin Laittomat on hieno), Citizen Kane (oli epäilemättä uutta luova ja innovatiivinen aikanaan mutta nyt siitä on tullut eräänlainen pystyyn kivettynyt ja vähän etäinen ja kylmä elokuvataiteen muistomerkki), Hitchkockilta jaksan ylistää vain Psykoa, Kubrick (tosin Killers’s kiss on aikaansa edellä ja tosi nasta vielä nykyäänkin ja Kellopeli toimii myös), Friz Lang ja vielä monia muita… Kirjoista tulee äkkiä mieleeni Marquerite Durasin tuotanto…

  10. 11

    sanoo

    ostin tämän tennilän kirjan. HIENO! ja todellakin. vaikka en välttämättä saisi tätä kysyttäessä selitettyä, runot lataavat kummallisia, ikään kuin reaalisen reunalla keikkuavia kuvia ja virtoja, joita uskon ymmärtäväni. jotenkin kummallisesti tuntuu joissain pienissä yksityiskohdissa boris verhon kellarissa palaa aina valo-teoksen kaukaiselta sukulaiselta… jotenkin. ja toisaalta näissä ei ole mitään samaa…

  11. 12

    juha saari sanoo

    nyt tennilää on luettu hitaasti ja tarkasti. paahtavan ja kirkkaan auringon alla (jossa sitä ehdottomasti pitää lukea… silloin se herää lopullisesti eloon). kyllä tämä on täydellinen valinta ruuneperiksi. menee vaikuttavuudessaan neuromaanin edelle kevyesti ainakin minun mittareillani.

    t.juha

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *