Rottamaisen lätkäjätkän tunnustuksia

jarkko-ruutu

Kirjailijoiden ja kirja-alan ihmisten kanssa tulee usein puhuttua siitä, kuinka harvinaista on innostua toden teolla mistään lukemastaan. Ylivirittynyt kriittisyys tekstiin on työkseen lukevien ja kirjoittavien ammattitauti.

Aina joskus kohtaan kuitenkin kollegan, joka kertoo löytäneensä poikkeuksellisen vaikuttavan, ammatillisen panssarin läpäisevän uutuusteoksen. ”Aivan mahtava! Palasi mieleen kouluajat, kun sitä vain loikoili sängyllä ja luki tuntikausia ihan hurmiossa.”

Tällaisissa tilanteissa menen hieman hämilleni, koska minulta puuttuvat kouluaikojen lukuelämykset lähes tyystin. En viettänyt aikaani huoneessani kirjojen parissa. Olin ulkona pelaamassa tossulätkää tai ajelemassa mopolla. Kirjallisuuden maailmaan löysin tieni vasta lukiossa, kun koin runoherätykseni.

Tuntuisi falskilta kuvailla jotain nykyhetken lukuelämystä palaamalla abivuoteni tunnelmiin: ”Oi! Samanlaiset väreet kulkivat pitkin selkääni kuin lukioaikoina Tuomas Anhavan runojen parissa.”

Ennen runoherätystäni luin lähinnä urheilukirjoja, joista mieleen ovat jääneet Vladislav Tretjakin, Veli-Pekka Ketolan ja Pelén elämäkerrat. En tarttunut niihin siksi että olisin kiinnostunut kirjoista. Minua kiinnostivat urheilusankarit. Olisin katsonut heidän elämäkertansa mieluummin telkkarista, mutta koska telkkarissa ei niitä näytetty, piti lukea.

 

***

 

Kun uppouduin kirjallisuuteen, urheilusankareiden tarinat eivät kiinnostaneet enää tippaakaan.

Vuosien saatossa olen selaillut läpi jokusen elämäkerran, mutta havainnut ne puiseviksi tai tyhjänpäiväisiksi. Ehkä valintanikin ovat olleet huonoja. Uskon kyllä, että kehutut Andre Agassin ja Zlatan Ibrahimovicin tarinat peittoavat Wayne Gretzkyn lässytykset. Ne ovat minulta lukematta, ainakin toistaiseksi.

David Foster Wallace kirjoitti tennispelaaja Tracy Austinin elämäkerran pohjalta kriittisen esseen ”How Tracy Austin Broke My Heart”, jossa hän pohtii tämän lajityypin ongelmia myös yleisemmällä tasolla. Urheilusankarit yltävät pelikentillä häikäiseviin suorituksiin, mutta turvautuvat latteuksiin kuvaillessaan niitä verbaalisesti.

Huippu-urheilijoiden nerous lieneekin yhtä esoteerista, ilmeistä, tylsää ja perustavanlaatuista kuin hiljaisuus itsessään. Todellinen, monien verhojen taakse kätkeytyvä vastaus kysymykseen, mitä hyvän pelaajan mielessä liikkuu, kun hän valmistautuu ratkaisevaan vapaaheittoon vihamielisen yleisön edessä, saattaa hyvinkin olla: ei kerrassaan mitään.

Morrissey sanoi kerran Manchester Unitedin takavuosien tähdestä Eric Cantonasta: ”Hän on mahtava tyyppi niin kauan kuin tajuaa pitää suunsa kiinni.”

Samankaltaisia ajatuksia pyörii mielessäni aina, kun katson lätkämatsien giganttisen typeriä erätaukohaastatteluja. Mennään vaihto kerrallaan. Ei anneta tilaa kaverille. Pistetään kiekkoa ja äijää maalille. Jätetään kaikki jäälle.

Urheilijaelämäkerrat keskittyvät yleensä valovoimaisimpiin tähtiin, joilla on myös eniten menetettävää. He eivät halua säröjä julkisivuunsa, vaan haluavat säilyttää sankarinviittansa. Näistä lähtökohdista elämäkerrasta tulee helposti fanituote, hagiografia.

Teemu Selänne oli loistava jääkiekkoilija ja seurasin hänen uraansa tiivisti. Kaikesta päätellen hän on myös hieno persoona. Ari Mennanderin kirjoittamaa Selänteen elämäkertaa en kuitenkaan välittäisi lukea. Epäilen, että se kertoo enemmän legendasta kuin ihmisestä.

 

***

 

Tuomas Nyholmin kirjoittama Jarkko Ruutu, jumalainen näytelmä sitä vastoin viritti oitis mielenkiintoni.

Ennakkohuhut kertoivat, että tulossa on rehellinen ja kaunistelematon tarina pelaajasta, joka ei urallaan jättänyt ketään kylmäksi. Ennakkohuhut pitivät paikkansa. Kyseessä on mitä väkevin urheilijaelämäkerta.

Ruutu on kiehtonut minua siitä asti, kun hän tuli suosikkiseurani HIFK:n edustusjoukkueeseen. Hän oli rottamainen pelaaja, ei häikäissyt taidoillaan, mutta hänestä paistoi hurja taistelutahto. En olisi ikinä uskonut Ruudun pääsevän NHL:ään, mutta toisin kävi. Hän pelasi maailman parhaassa liigassa kunnioitettavan uran, 12 kautta ja 625 ottelua.

Muistan naureskelleeni, kun jossain kotimaisessa naistenlehdessä luonnehdittiin takavuosina Ruutua ”NHL-tähdeksi”. Sellainen hän ei missään nimessä ollut. Ruutu oli alempien ketjujen roolipelaaja, parhaimpina vuosinaan NHL:n vihatuimpia hahmoja. Elämäkerta vilisee anekdootteja siitä, kuinka hän ajoi likaisilla tempuillaan vastustajat raivon partaalle.

Ruutu teki mitä tahansa voittaakseen, aivan mitä tahansa. Mikään ei ollut hänelle pyhää.

Välierässä vastaan tuli HPK. Menin ensimmäisen matsin ensimmäisessä vaihdossa Tomáš Vlasákin viereen ennen aloitusta ja sanoin sille, että jos kosket kerrankin kiekkoon, niin mä vittu tapan sut.

Vlasák kysyi, että mitä jos pelattais vain lätkää. Vastasin, että se ei valitettavasti ole mahdollista.

Vlasák ei saanut niissä matseissa mitään aikaan. Voitimme ottelusarjan 3−0.

Olen aina tiennyt, ettei Ruutu luonut uraansa helpolla. Elämäkerta vahvistaa sen. Kun kaverit lähtivät illalla viihteelle, hän jäi yksinään harjoittelemaan. Hän ei ollut pelaajana lahjakkuus, joten ainoa vaihtoehto oli paiskia hommia enemmän kuin muut. NHL:ssä Ruutu joutui taistelemaan omassa joukkueessaan jatkuvasti peliajasta ja otteluiden aikana kaukalossa varomaan kostonhimoisia vastustajia.

Elämäkerta ei silitä Ruutua pelkästään myötäkarvaan. Siinä käydään läpi myös uran aikana tapahtuneita ylilyöntejä, joita Ruutu myöntää itsekin häpeävänsä. Hän korostaa, ettei ikinä pyrkinyt vahingoittamaan vastustajiaan, ainoastaan satuttamaan.

Uransa kolme viimeistä kautta Ruutu pelasi Jokereissa, ja ne jättivät monille suomalaisille kiekkofaneille paljon hampaankoloon. HIFK:n kannattajat alkoivat vihata Ruutua, koska hän loikkasi verivihollisen riveihin. Laajempaa paheksuntaa aiheutti Ruudun pelityyli. Hänet nähtiin suoranaisena kaukaloiden terroristina.

Elämäkerrassa Ruutu myöntää, ettei kotiutunut NHL-vuosien jälkeen SM-liigaan. Kiekkokontrollia korostava pakitteleva Suomi-kiekko ei innostanut. Tuomarilinjaa hän piti suorastaan idioottimaisena, koska puhtaistakin taklauksista rangaistiin.

Ruutu oli identiteetiltään liian pohjoisamerikkalainen pelaaja kotimaisiin kaukaloihin. Hän väittää saaneensa täällä usein jäähyn sellaisista tempuista, joista olisi NHL:ssä saanut suosionosoitukset. Suomessa on liikaa ”kiekkopasifisteja” Ruudun makuun.

 

***

 

Jarkko Ruutu, jumalainen näytelmä ei tee kohteestaan legendaa, vaan näyttää hänet ihmisenä.

En voi olla vaikuttumatta siitä, kuinka kovan tien Ruutu oli valmis käymään luodakseen NHL-uran. Toisaalta en voi arvostaa tai edes hyväksyä läheskään kaikkia hänen tekemisiään. Pahimmillaan hän oli pelaajana pikemminkin likainen ja halpamainen kuin fyysinen ja kova.

Silti. Ruutu on persoonana äärimmäisen kiehtova. Kiehtovuus syntyy ristiriidoista.

Uransa aikana Ruutu otti lukemattomia tyhmiä jäähyjä, ja valmentajat ripittivät häntä niistä ehtimiseen. Ruutu ei kuitenkaan ollut mikään luupää, vaan jopa poikkeuksellisen älykäs jääkiekkoilijaksi. Hän keräsi jatkuvasti tietoa vastustajistaan ja analysoi pelikuvioita ja taktiikoita.

Vastustajat inhosivat Ruutua sydämensä pohjasta, mutta joukkuetovereidensa keskuudessa hän oli pidetty pelaaja, pukukoppikepposten erikoismies. Toisaalta joukkutoveritkin puistelivat välillä päätään hänen ylilyönneilleen. Ottawan ketjukaveri Shean Donovan puuskahti erään episodin jälkeen: ”Olet sairas ihminen.”

Koska suunnitelmani jäänee toteuttamatta, uskallan tunnustaa haaveilleeni jääkiekkoaiheisen teoksen kirjoittamisesta. Se olisi perinteinen juoni- ja henkilövetoinen romaani. Ei siis minulle kovinkaan luonteenomainen, koska olen mieltynyt eriasteiseen kaunokirjalliseen häröilyyn.

Jos kuitenkin kirjoittaisin suoraviivaisen lätkäromaanin, sen päähenkilö muistuttaisi Jarkko Ruutua. Missään nimessä hän ei olisi Selänteen kaltainen tähtipelaaja.

Tykkään rujoista ja rosoisista henkilöhahmoista, jotka joutuvat hosumaan armottomasti saadakseen edes jotain aikaiseksi. Ruutu on juuri sellainen. Siksi hänen tarinansa toimii niin hyvin paitsi urheilijaelämäkertana myös kirjallisuutena ylipäänsä.

Teos kulkee minämuotoisena kerrontana, ja Ruudun persoona tulee eläväksi nimenomaan kielen kautta. En tiedä, missä määrin hän puhuu omalla äänellään, missä määrin Tuomas Nyholmin tulkitsemana.

Ei ole helppoa kirjoittaa 463-sivuista kirjaa monologin muotoon. Se ei toimi niin, että tallennetaan päähenkilön jutut sanelimeen ja litteroidaan ne tekstiksi. Elävän tuntuinen puhe kirjan sivulla on aina lavastettua, kirjallisin tehokeinoin tuotettua. Ei siis ole kyse aidosta vaan aidon illuusiosta. Aivan kuten elokuvissakin arkisten toimintojen äänimaisema luodaan erikoisefekteillä.

Nyholm on onnistunut loihtimaan virkkeisiin vahvan läsnäolon tunnun. Erityisherkkänä proosalauseiden lukijana narskuttelin toki välillä hampaitani, mutta ajoittaisten hutien jälkeen tekstin voima tempaisi aina uudelleen mukaansa.

Suurin yllätys odotti kirjan lopussa. Ruudun tunnelmat ammattilaisuran loppuessa kuvataan koskettavasti, muutamin tarkoin vedoin, lukijan eläytymiskykyyn luottaen.

Itkin, kun sanat pääsivät suustani ensimmäisen kerran.

Juttelimme Mikon kanssa vielä jonkin aikaa, kunnes minun oli pakko lopettaa. En kyennyt enää pitämään itseäni koossa. Suljin puhelimen ja kävelin keittiöön. Sofia huomasi, että minulla oli kyyneleet silmissä. Hän tiesi, mistä oli kysymys ja halasi minua. Ei sanonut mitään, halasi vain.

Itkin hiljaa vaimoni sylissä. Koko urani, koko ristiriitainen, kaunis, raaka ja niin sanomattoman upea matkani jääkiekkoilijana oli päättynyt.

Liikutuin. En olisi kirjaa aloittaessani uskonut, että Ruudun elämäkertaa lukiessani voisin liikuttua. Olin väärässä.

Kommentit
  1. 1

    sanoo

    Isäni kannatti vastustajaa, jos Ruutu pelasi Suomen maajoukkueessa.

    Mennanderin Teemu-kirjalle kannattaa antaa mahdollisuus. Se on yllättävän monipuolinen ja kriittinenkin teos, ei pelkkää sankarinpalvontaa.

    • 1.1

      tommimelender sanoo

      Jokunen tuttavani on lukenut Mennanderin Teemu-kirjan. He ovat olleet sitä mieltä, että ne kriittiset äänet siinä ovat vähän obligatorisia. Ettei päästä sanomaan, että ihaillaan vaan. No, en tiedä. Pitäisi itse lukea, jotta uskaltaisin ottaa kantaa.

    • 2.1

      tommimelender sanoo

      Verkossa on luettavissa Litmasen kirjan näyte. Avausluvun ensimmäinen kappale on sanatautologioineen lannistavin mihin olen pitkään aikaan törmännyt:

      ”Synnyin Lahdessa, ja urheilu – oikeastaan kaikki mahdolliset
      kesä- ja talvilajit yksilö- ja joukkueurheilussa
      – oli kaupungissa läsnä. Lahti oli silloin ja on vieläkin
      urheilukaupunki. Siellä on yleisurheiltu, pelattu jalkapalloa,
      jääkiekkoa, koripalloa, lentopalloa ja pesä-
      palloa. Kaupunki tunnetaan tietysti myös hiihtourheilusta,
      ja Salpausselän kisat on suomalainen klassikko.
      Sellaisessa ympäristössä oli vaikea välttyä urheilulta.”

      Näyttää tosiaan siltä, että tässä on vain litteroitu äänitallennetta. Ruudun kirjassa on ihan eri tuntuma kieleen, mistä on varmaankin kiittäminen Nyholmia.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *