Romaanin syntymä

”It is no coincidence that so many eighteenth- and early nineteenth-century novels are precisely about young men refusing to do what their fathers wish, refusing to take on the roles that their fathers have mapped out for them. Yet usually the hero ends up inheriting after all, though on his own terms. And this alerts us to a paradox faced by the novel. For if it throws off all external authority, where does it get its own authority from? The answer has to be: from the inspiration or experience of the novelist himself. But who confers this authority upon him. No-one but himself. From the beginning, then, the novel was caught in the same double-bind as Don Quioxte in giving himself a name and an ephitet, asserting its truth and the value of what it was doing (which genre-derived works had never needed to do since it was the tradition that provided them with these things), yet knowing at heart that these were assertions and nothing more.”

Gabriel Josipovici: What Ever Happened To Modernism? (Yale University Press 2010)
Kommentit
  1. 1

    sanoo

    Tähän merkintään tuli anonyymi kommentti, jonka jätän julkaisematta, koska nykyisen linjaukseni mukaisesti en enää julkaise anonyymejä kommentteja.

    Kyseinen kommentti oli täysin asiallinen, joten sinänsä harmi. Se sisälsi sitaatin Philip Hensherin erittäin kriittisestä arvostelusta tuosta Josipovicin kirjasta.

    Ja todellakin: Josipovicin jutuista voi löytää paljon moitittavaa tai vähintäänkin kiisteltävää. Josipovici vetää mutkia suoriksi, kärjistää, esittää kyseenalaisia näkemyksiä ja kertoo selvästi, mikä häntä miellyttää ja mikä ei miellytä — esimerkiksi useat brittikirjailijat saavat häneltä huutia (välillä yhtä armottomasti kuin suomalaiset prosaistit suomalaisen nykyrunouden äänitorvilta).

    Josipovici myös tölvii samoilla apajilla hänen kanssaan olevia modernismin tulkitsijoita. Esimerkiksi Peter Gayn — mielestäni ansiokkaan — kirjan hän haukkuu täysin lyttyyn.

    En ole vielä lukenut Josipovicia loppuun. Pidän kuitenkin siitä, että hän on poleeminen, ja nimenomaan kärjistävällä, ei typerällä tavalla poleeminen.

  2. 2

    Anonymous sanoo

    Kiitos mielenkiintoisesta blogistasi. Todella hyvä että asetat jonkun riman näille kommenteille.Onkohan tämä anonyymien kommenttien kokonaan karsiminen kuitenkin vähän liian tyly linja? Ajattelen että ehkä monikaan ei halua nettikiusaamisen, ujouden tms takia julkaista nimellään, vaikka olisi asiallistakin sanottavaa. Joten voisko linjaa loiventaa siihen suuntaan, että rakentavat ja lisäarvoa tuovat anonyymitkin kommentit hyväksytään?
    t.bloginlukija

  3. 3

    sanoo

    Tuommoinen ehdotus siis tuli.

    Laitoin sen julki, koska ehdotus sinänsä on pohtimisen arvoinen.

    Onko todella niin että esimerkiksi ujous estää laittamasta julki asiallisen kirjallisuusaiheisen kommentin omalla nimellään?

    Ehkä todella on. En halua kenenkään kokemuksia ryhtyä kiistämään.

    Pohditaan ja katsotaan. Toivomuksenani joka tapauksessa pysyy, että täällä kommentoitaisiin omalla nimellä.

  4. 4

    sanoo

    On vähän epäselvää, jos ujous estää omalla nimellä kommentoinnin, muttei kuitenkaan itse kommentointia.

    On varmasti pohdinnan arvoinen asia myös tuo anonyymin esittämä ehdotus, joka asettaa toisaalta myös pohtimaan kommentoinnin funktiota: onko tarkoituksena saada aikaan keskustelua vai halutaanko siihen lisäksi myös jonkinlainen ulottuvuus siitä, kuka kommentoi.

    Tulen verranneeksi asiaa siihen, kuinka tärkeää näin ollen on, että blogin pitäjäksi henkilöityy; pitäisikö yleisesti myös blogin pitäjän olla anonyymi? Mielestäni ei, koska ainakin itse saan irti juuri enemmän siitä kun mielipiteelle saa nimen, jopa kasvot.

    Kun kyseessä kuitenkin on sinällään julkinen virtuaaliympäristö ja siinä toimiminen, on itselleni jotenkin täysin selvää että siihen olennaisena osana kuuluu myös nimellä kommentoimiseen vaadittava rohkeus

  5. 5

    JP Pulkkinen sanoo

    Hensher kritisoi paitsi Josipovicin näkemyksiä myös tämän kieltä, mistä osoituksena aika käsittämättömiin hupeneva näyte. Mielenkiintoisempi on kuitenkin New Statesmanin kritiikki, jossa käydään läpi J:n modernismikäsitystä. Se ei ole J:lle historiallinen eikä liity tyylisuuntiin (impressionismi jne) vaan on taiteilija eetokseen ja moraaliin kytkeytyvä juttu. Sillä tavalla J. saa potkaistua modernismin liikkeelle uskonpuhdistuksesta, Rabelaisista ja Cervantesista.

    Hyvä pointti samassa arviossa oli se, että kirjallisuudentutkimus ja sen tuottamat julkaisut ovat nykyisellään ylähyllykamaa, muuta tutkimusalat ovat tuottaneet kurantimpaa luettavaa. J:n edustama poleemisuus McEwanin ja kumppanien alasampumisineen voisi olla yksi keino nostaa k-tutkimus esille ja osoittaa,että kyllä täältäkin pesee. MItä mieltä olet, Tommi?

  6. 6

    sanoo

    Josipovicin herättämä polemiikki ja vastustus Britanniassa on ymmärrettävää, koska hän selvästikin kaivaa verta nenästään tölväisyillään, varmaan ihan tietoisesti. Esimerkiksi kehuttuaan Claude Simonia ja Robbe-Grillet’tä, hän heti piikittelee Philip Rothia ja Iris Murdochia.

    Perinteiseen hiottuun, hallittuun ja pidäteltyä älylistä ironiaa henkivään brittiläisen tradition mukaiseen esseistiikkaan mieltyneelle Josipovicin tekstissä on varmaankin ärsyttäviä elementtejä. Kyllä sieltä voi poimia yliampuvia sitaatteja moneltakin sivulta, jos niikseen tulee.

    Virkistävää Josipovicissa todellakin on, että hän ei palauta modernismia sellaisiin tuttuihin selityslinjoihin kuin teollinen vallankumous, modernisaatio jne. Eli hän ei näe modernsimin nousua niinkään rajautuneena historiallisena ilmiönä — 1800-lukukeskeisesti — vaan pikemminkin monipolvisempana kehityslinjana, jossa taide alkoi kyseenalaistaa ja uudelleenarvioida omia lähtökohtiaan ja ehtojaan.

    Tässä mielessä Josipovicin kirja on hyvä vastapaino vaikkapa Gay modernismikirjalle. Ja siinä mielessä palvelus myös kirjallisuusteoreettisemmalle tarkastelutavalle.

    Vaikka toki se on myös ärsyttävä kirja.

    Mutta kyllä hänen kriitikoillaan

  7. 7

    sanoo

    En ole tuota nimenomaista Josipovicin kirjaa lukenut, mutta The World and the Book, On Trust ja Writing and the Body ovat varsin hyviä. Mä en ole siltä koskaan vaatinutkaan mitään tieteellistä täsmällisyyttä, koska mun mielestä Josipovici on ennen kaikkea kirjailija joka purkaa auki omaa kirjoittamisen kokemustaan käsittelemällä omaa suhdettaan kirjallisuuteen, omiin esikuviinsa, traditioon siten kuin sen itselleen konstruoi. Vähän samalla tavalla kuin joku Eliot esseissään: ”objektiivinen korrelaatti” tai ”sensibiliteetin dissosiaatio” eivät ole tarkkoja termejä, mutta ei niiden ole tarvis ollakaan: niiden funktio on mielentää kirjallisuuden jatkumo sisäistettäväksi todellisuudeksi, ikään kuin omaksi sukuhistoriaksi: minusta tuli tällainen, koska vanhempani olivat tällaisia jne.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *