Romaanin historian harhakuvista

Taannoisessa merkinnässäni kerroin ärsyyntyneeni Hannu Raittilan esseestä teoksessa Miten kirjani ovat syntyneet 5.

Raittilan tekemisiä seuranneet varmaan muistavat hänen pettyneen ankarasti Pamisoksen purkauksen huonoihin myyntilukuihin ja päätyneen sellaiseen johtopäätökseen, ettei Suomessa kannata olla kirjailija. Henkilökohtainen ammatillinen kriisi paisui Raittilan päässä lopulta kokonaiseksi kulttuurikriisiksi, ja hän alkoi saarnata sitä kuinka modernistinen romaani on ajautunut stoppariin päättyvälle sivuraiteelle. Alkuperäisistä asetuksistaan erkaantunut kertomakirjallisuus ei enää kykene puhuttelemaan massoja toisin kuin elokuva ja stadionkonsertit. Eli romaanin kuolema! Taas kerran!

Tätä samaa levyä Raittila pyörittää Miten kirjani ovat syntyneet -esseessään:

“Romaania on pidettävä lähtökohtaisesti suuren yleisön taidemuotona. Se on kuin elokuva, ooppera, täyskokoisen sinfoniaorkesterin esittämä klassinen musiikki tai stadionrock. Elokuvan budjetilla rakennettaisiin parhaassa tapauksessa kokonainen lähiö. On epäeettistä käynnistää sellainen koneisto, ellei tarkoituksena ja vakaana päämääränä ole tavoittaa suuria yleisöjoukkoja.”

Luitte aivan oikein. Raittilan mielestä sellaiset kirjailijat, jotka eivät tee romaaneja massamarkkinoille, toimivat todellakin epäeettisesti.

Raittila väittää modernistisen taideromaanin harhautuneen väärille teille jo alkuvaiheessa ryhtyessään painottamaan taiteellisuuttaan. Hänen mielestään romaanit pitää “kirjoittaa ytimensä ympärille ja kunnioittaen tämän taidemuodon perusolemusta.”

Mikä sitten on tämä “perusolemus”? The story is old, I know, but it goes on…

Raittila uskoo siihen alati toistettavaan kertomukseen, jonka mukaan romaani syntyi 1700-luvun Englannissa faktan ja fiktion epäpyhänä liittona. Ensimmäisiä merkkiteoksia olivat Defoen Robinson Crusoe ja Swiftin Gulliverin retket. Seuraavalla vuosisadalla romaanista kehittyi erilaisten välivaiheiden jälkeen Brittein saarilla ylemmän keskiluokan suosimaa viihdettä. Samaan aikaan Ranskanmaalla Balzac kehitteli realistisen romaanin, joka pyrki sulkemaan sisäänsä koko yhteiskunnan eri kerrostumineen sekä koskettelemaan aikakauden suuria moraalisia kysymyksiä. 1800-luvun mestarit, kuten Dickens, Eliot ja Hardy Englannissa, Hugo, Flaubert ja Zola Ranskassa, Tolstoi, Dostojevski ja Turgenev Venäjällä sekä Hawthorne, James ja Dreiser Yhdysvalloissa vakiinnuttivat realistisen romaanin teollistuvan yhteiskunnan keskeiseksi taidemuodoksi. 1920-luvulla homma karkasi käsistä Joycen, Woolfin ja Faulknerin kaltaisten modernistien heittäytyessä taiteellisiksi ja kokeellisiksi. Onneksi tätä välivaihetta kesti vain hetkisen, ja pian romaani vakiintui takaisin niille sijoille, jotka 1800-luvun mestarit olivat sille paaluttaneet. Niinpä meidän aikamme rakastetuimmat kertojat nojautuvat edelleen realistiseen tarinankerrontaan ja huolellisesti pyöristettyihin henkilöhahmoihin, jotka painiskelevat perustavanlaatuisten eettisten kysymyksenasettelujen kanssa. Tässä on siis se romaanin “perusolemus”, jonka taideproosa Raittilan mukaan hukkasi samalla kun hukkasi yleisönsä.

Mutta onko tämä kertomus romaanin synnystä historiallisesti tarkka? Vielä mitä. Se on pikemminkin myytti, johon vetoamalla Raittilan kaltaiset hahmot purkavat omia pelkojaan ja ennakkoluulojaan.

Amerikkalainen kirjallisuudentutkija Steven Moore korostaa teoksessaan The Novel: An Alternative History, että romaanin kulttuuriset juuret ulottuvat ajassa paljon kauemmas taaksepäin kuin yleensä uskotellaan. Romaaneja tai romaanien kaltaista kertomakirjallisuutta on ollut antiikin ajoista lähtien. Romaanin latinankielinen kantasana novus tarkoittaa uutta tai eriskummallista, mikä osuvalla tavalla kuvastaa tämän taidemuodon elastisuutta ja moni-ilmeisyyttä. On siis mahdotonta vedota romaanin muuttumattomaan “perusolemukseen” syyllistymättä raakaan historialliseen vääristelyyn.

Se 1800-luvun mestareiden töistä tuttu klassisen realistinen romaani, jota Raittila pitää ainoana oikeana romaanimuotona, on vain yksi vaihe kertomakirjallisuuden pitkässä historiallisten muodonmuutosten ketjussa. Balzacia ja kumppaneita elähdytti pikemminkin kirjallinen uudistushenki kuin pyrkimys kirjoittaa niin kuin on aina kirjoitettu, jollekin myyttiselle romaanin “perusolemukselle” kunniaa tehden. On enemmän tai vähemmän historiallista sattumaa, että juuri 1800-luvun realistinen romaani saavutti kertomakirjallisuudessa sellaisen aseman, että sen peruslähtökohtia ruvettiin pitämään alkuperäisten asetusten mukaisena tilana.

Moore kirjoittaa: “Instead of enjoying a brief fad and then losing favor, like the 18th-century epistolary novel, the realistic novel became thought of as the norm in fiction, instead of what it actually is: only one of many mutations in the evolution of the novel, and one less concerned with exploring new techniques and forms than with pleasing audiences and enriching authors and publishers. Entertainment rather than art.”

Tämän päivän Helsingin Sanomissa julkaistu Ilkka Malmbergin masentava ja uuvuttava, iänikuiselle moukat vs. eliitti -vastakkainasettelulle rakentuva lauantaiessee perustuu samantyyppisille harhaluuloille kuin Raittilan teesit. Malmberg ei tietenkään voi olla mainitsematta James Joycen Ulyssesta, joka on saanut maineen jonkinlaisena modernistisen taidehullutuksen synnyttämänä äärimmäisenä lukijan pelotustekstinä. Mutta kuten Steven Moore kirjassaan osoittaa, kertomakirjallisuuden pitkä historia on väärällään esimerkkejä vastaavanlaisesta “taidehulluttelusta”. Romaani ei suinkaan ajautunut ensimmäistä kertaa mielenhäiriöön 1922.

Malmbergille voisin myös huomauttaa, että näkökulmatekniikka ei ole nykyproosassa erityisen muodikasta. Pikemminkin se alkaa olla jo vanhanaikaista ja tutun turvallista. Varsinkin meillä Suomessa.

Kommentit (11)
  1. Hyvä!

  2. Vesa Haapala
    19.1.2013, 22:25

    Hyvä juttu, Tommi.

    Minusta tietyissä tapauksissa ihmeellinen nillittäminen alkaa ikään kuin korviketoimintona sille, ettei tekijä kykene tekemään sitä mitä tahtoisi. Sitten pitää lavastaa koko kirjallisuushistoria (tietyin osin) osoittaakseen, että asiat alkoivat mennä pieleen jo silloin ja silloin ja että kirjoittaja itse on vain yksi lenkki tuossa onnettomuuksien sarjassa.

    No, jos joku suomalainen prosaisti kirjoittaisi yhtä hyvin kuin 1800-luvun isot realistisen romaanin taitajat, ei tällaista valitusta tarvittaisi lainkaan. Tai jos he kirjoittaisivat samalla tasolla kuin Joyce tai pienemmät modernistit.

    On aina vähän vaivaannuttavaa, kun kirjallisuuspuhe otetaan paikkaamaan olennaisinta – taitoa kirjoittaa. Joskus tietenkin liiallinen tietoisuus / kokemus tietyn kielialueen kirjallisuudenlajin institutionaalisista / muista (esim. taloudellisen toimeentulon turvaavisa) mahdollisuuksista voi olla lamauttava. Ounastelen, että Raittilan kohdalla voi olla kyse hyvin monimutkaisesta vyyhdistä mm. em. seikkoja.

    Sanonpa vielä senkin, että arvostan kirjoittajan ensimmäisiä proosateoksia, sittemmin tekeminen on ollut – ainakin lukijalle välittyneen kokemuksen perusteella – hankalampaa.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *