Romaanin historian harhakuvista

Taannoisessa merkinnässäni kerroin ärsyyntyneeni Hannu Raittilan esseestä teoksessa Miten kirjani ovat syntyneet 5.

Raittilan tekemisiä seuranneet varmaan muistavat hänen pettyneen ankarasti Pamisoksen purkauksen huonoihin myyntilukuihin ja päätyneen sellaiseen johtopäätökseen, ettei Suomessa kannata olla kirjailija. Henkilökohtainen ammatillinen kriisi paisui Raittilan päässä lopulta kokonaiseksi kulttuurikriisiksi, ja hän alkoi saarnata sitä kuinka modernistinen romaani on ajautunut stoppariin päättyvälle sivuraiteelle. Alkuperäisistä asetuksistaan erkaantunut kertomakirjallisuus ei enää kykene puhuttelemaan massoja toisin kuin elokuva ja stadionkonsertit. Eli romaanin kuolema! Taas kerran!

Tätä samaa levyä Raittila pyörittää Miten kirjani ovat syntyneet -esseessään:

”Romaania on pidettävä lähtökohtaisesti suuren yleisön taidemuotona. Se on kuin elokuva, ooppera, täyskokoisen sinfoniaorkesterin esittämä klassinen musiikki tai stadionrock. Elokuvan budjetilla rakennettaisiin parhaassa tapauksessa kokonainen lähiö. On epäeettistä käynnistää sellainen koneisto, ellei tarkoituksena ja vakaana päämääränä ole tavoittaa suuria yleisöjoukkoja.”

Luitte aivan oikein. Raittilan mielestä sellaiset kirjailijat, jotka eivät tee romaaneja massamarkkinoille, toimivat todellakin epäeettisesti.

Raittila väittää modernistisen taideromaanin harhautuneen väärille teille jo alkuvaiheessa ryhtyessään painottamaan taiteellisuuttaan. Hänen mielestään romaanit pitää ”kirjoittaa ytimensä ympärille ja kunnioittaen tämän taidemuodon perusolemusta.”

Mikä sitten on tämä ”perusolemus”? The story is old, I know, but it goes on…

Raittila uskoo siihen alati toistettavaan kertomukseen, jonka mukaan romaani syntyi 1700-luvun Englannissa faktan ja fiktion epäpyhänä liittona. Ensimmäisiä merkkiteoksia olivat Defoen Robinson Crusoe ja Swiftin Gulliverin retket. Seuraavalla vuosisadalla romaanista kehittyi erilaisten välivaiheiden jälkeen Brittein saarilla ylemmän keskiluokan suosimaa viihdettä. Samaan aikaan Ranskanmaalla Balzac kehitteli realistisen romaanin, joka pyrki sulkemaan sisäänsä koko yhteiskunnan eri kerrostumineen sekä koskettelemaan aikakauden suuria moraalisia kysymyksiä. 1800-luvun mestarit, kuten Dickens, Eliot ja Hardy Englannissa, Hugo, Flaubert ja Zola Ranskassa, Tolstoi, Dostojevski ja Turgenev Venäjällä sekä Hawthorne, James ja Dreiser Yhdysvalloissa vakiinnuttivat realistisen romaanin teollistuvan yhteiskunnan keskeiseksi taidemuodoksi. 1920-luvulla homma karkasi käsistä Joycen, Woolfin ja Faulknerin kaltaisten modernistien heittäytyessä taiteellisiksi ja kokeellisiksi. Onneksi tätä välivaihetta kesti vain hetkisen, ja pian romaani vakiintui takaisin niille sijoille, jotka 1800-luvun mestarit olivat sille paaluttaneet. Niinpä meidän aikamme rakastetuimmat kertojat nojautuvat edelleen realistiseen tarinankerrontaan ja huolellisesti pyöristettyihin henkilöhahmoihin, jotka painiskelevat perustavanlaatuisten eettisten kysymyksenasettelujen kanssa. Tässä on siis se romaanin ”perusolemus”, jonka taideproosa Raittilan mukaan hukkasi samalla kun hukkasi yleisönsä.

Mutta onko tämä kertomus romaanin synnystä historiallisesti tarkka? Vielä mitä. Se on pikemminkin myytti, johon vetoamalla Raittilan kaltaiset hahmot purkavat omia pelkojaan ja ennakkoluulojaan.

Amerikkalainen kirjallisuudentutkija Steven Moore korostaa teoksessaan The Novel: An Alternative History, että romaanin kulttuuriset juuret ulottuvat ajassa paljon kauemmas taaksepäin kuin yleensä uskotellaan. Romaaneja tai romaanien kaltaista kertomakirjallisuutta on ollut antiikin ajoista lähtien. Romaanin latinankielinen kantasana novus tarkoittaa uutta tai eriskummallista, mikä osuvalla tavalla kuvastaa tämän taidemuodon elastisuutta ja moni-ilmeisyyttä. On siis mahdotonta vedota romaanin muuttumattomaan ”perusolemukseen” syyllistymättä raakaan historialliseen vääristelyyn.

Se 1800-luvun mestareiden töistä tuttu klassisen realistinen romaani, jota Raittila pitää ainoana oikeana romaanimuotona, on vain yksi vaihe kertomakirjallisuuden pitkässä historiallisten muodonmuutosten ketjussa. Balzacia ja kumppaneita elähdytti pikemminkin kirjallinen uudistushenki kuin pyrkimys kirjoittaa niin kuin on aina kirjoitettu, jollekin myyttiselle romaanin ”perusolemukselle” kunniaa tehden. On enemmän tai vähemmän historiallista sattumaa, että juuri 1800-luvun realistinen romaani saavutti kertomakirjallisuudessa sellaisen aseman, että sen peruslähtökohtia ruvettiin pitämään alkuperäisten asetusten mukaisena tilana.

Moore kirjoittaa: ”Instead of enjoying a brief fad and then losing favor, like the 18th-century epistolary novel, the realistic novel became thought of as the norm in fiction, instead of what it actually is: only one of many mutations in the evolution of the novel, and one less concerned with exploring new techniques and forms than with pleasing audiences and enriching authors and publishers. Entertainment rather than art.”

Tämän päivän Helsingin Sanomissa julkaistu Ilkka Malmbergin masentava ja uuvuttava, iänikuiselle moukat vs. eliitti -vastakkainasettelulle rakentuva lauantaiessee perustuu samantyyppisille harhaluuloille kuin Raittilan teesit. Malmberg ei tietenkään voi olla mainitsematta James Joycen Ulyssesta, joka on saanut maineen jonkinlaisena modernistisen taidehullutuksen synnyttämänä äärimmäisenä lukijan pelotustekstinä. Mutta kuten Steven Moore kirjassaan osoittaa, kertomakirjallisuuden pitkä historia on väärällään esimerkkejä vastaavanlaisesta ”taidehulluttelusta”. Romaani ei suinkaan ajautunut ensimmäistä kertaa mielenhäiriöön 1922.

Malmbergille voisin myös huomauttaa, että näkökulmatekniikka ei ole nykyproosassa erityisen muodikasta. Pikemminkin se alkaa olla jo vanhanaikaista ja tutun turvallista. Varsinkin meillä Suomessa.

Kommentit
  1. 2

    sanoo

    Hyvä juttu, Tommi.

    Minusta tietyissä tapauksissa ihmeellinen nillittäminen alkaa ikään kuin korviketoimintona sille, ettei tekijä kykene tekemään sitä mitä tahtoisi. Sitten pitää lavastaa koko kirjallisuushistoria (tietyin osin) osoittaakseen, että asiat alkoivat mennä pieleen jo silloin ja silloin ja että kirjoittaja itse on vain yksi lenkki tuossa onnettomuuksien sarjassa.

    No, jos joku suomalainen prosaisti kirjoittaisi yhtä hyvin kuin 1800-luvun isot realistisen romaanin taitajat, ei tällaista valitusta tarvittaisi lainkaan. Tai jos he kirjoittaisivat samalla tasolla kuin Joyce tai pienemmät modernistit.

    On aina vähän vaivaannuttavaa, kun kirjallisuuspuhe otetaan paikkaamaan olennaisinta – taitoa kirjoittaa. Joskus tietenkin liiallinen tietoisuus / kokemus tietyn kielialueen kirjallisuudenlajin institutionaalisista / muista (esim. taloudellisen toimeentulon turvaavisa) mahdollisuuksista voi olla lamauttava. Ounastelen, että Raittilan kohdalla voi olla kyse hyvin monimutkaisesta vyyhdistä mm. em. seikkoja.

    Sanonpa vielä senkin, että arvostan kirjoittajan ensimmäisiä proosateoksia, sittemmin tekeminen on ollut – ainakin lukijalle välittyneen kokemuksen perusteella – hankalampaa.

  2. 3

    sanoo

    Raittilahan on noissa riipaisevissa itsetilitysteksteissään kertonut pitävänsä kirjailijaa (eli itseään) eräänlaisena romaanitehtaana, joka tuottaa tavaraa markkinoille (eli lukijoille). Ja jos tuotokset eivät kelpaa, se tarkoittaa että urakka kusee. Raittila yritti olla ammattikirjailija ja hankkia romaaneillaan tavallisen keskituloisen ihmisen elintason, mutta ei siinä sitten onnistunutkaan.

    Näistä lähtökohdista on varmaankin ymmärrettävää, ettei Raittila näe romaanien kirjoittamisessa kauheasti järkeä, kun kerran riittävää kysyntää ei ole. Ihmettelen vain, miten kukaan kirjailija viitsii näin insinöörimäisesti työstään ajatella. Menisi töihin teollisuuteen. Rakentaisi laivoja. Tai no, ei ehkä laivoja. Telakkateollisuudessa menee kusisesti.

    Kyllä minäkin pidän arvossa Raittilan kaunokirjallisia töitä, esimerkiksi Canal Grande on hyvä kotimainen romaani.

  3. 4

    Anonymous sanoo

    Miksei kirjailijakin saisi suunnitella ja ajatella saavansa toimeentulon kirjoittamisestaan siinä kuin kirjallisuudentutkijakin sen haluaa saada tutkimustyöstään?
    Minkähänlainen käsittelemättömien traumojen verkko onkaan syntynyt rouva S.Oksasen jättimenestyksestä? Toimeentulo kirjoittamisesta on tullut monikymmenkertaisena siihen osoitteeseen.

    Oksasen ja kustantomansa urakka ei näytä kusevan ollenkaan. Massatuotanto ( ei välttämättä sulje pois laatua) pyörii hienosti ja voitollisesti. Romaanien kirjoittaminen kannattaa Oksanen-Vuorinen -imperiumissa. Kateutta ja vitutusta siitä ei kirjailijapiireissä taida kukaan tunnustaa.

  4. 5

    sanoo

    ”Miksei kirjailijakin saisi suunnitella ja ajatella saavansa toimeentulon kirjoittamisestaan siinä kuin kirjallisuudentutkijakin sen haluaa saada tutkimustyöstään? ”

    ???

  5. 6

    Anonymous sanoo

    Kysymysmerkkeihisi (???) yritän vastata (todennäköisesti lisää kysymysmerkkejä tuottaen) seuraavasti. Tosin siteeraamasi virke oli aika ymmärrettävä itsessään, mutta kun en ole oikolukija yritän täsmentää.

    Mielestäni kyseenalaistit aika vahvasti Raittilan ajatukset kirjailijan toimeentulon ja kirjailijan ammatin mielekkyyden yhteydestä. Puolustin ihmettelemälläsi virkkeellä nimenomaan kirjallisuuden tekijöiden ja tutkijoidenkin toimeentuloa.

    On olemassa tietenkin shampanja-kirjalijoita joilla on jo valmiina olemassa taloudellinen pohja tehdä kirjoja oman ”ehdottomuutensa” varassa/varoin. Kirjallisuuden historian mukaan sellaisia on iso, ellei jopa suurin osa kirjojen tekijöistä. Kirjailijoiksi tullaan keskimäärin Euroopassa samoista piireistä mistä tulevat lääkärit, papit, ekonomit ja virkamieskunta. Siinä ei ole tietenkään sinänsä mitään vikaa. Mutta juuri siksi
    Raittilan toive keskituloisesta elämästä romaanikirjailijana on aivan ymmärrettävä eikä se tee hänestä ruikuttajaa.

    ( Niin, ja kirjallisuus on myös massatuotantoa. Kansainvälistihän kirjateollisuuden kokonaisliikevaihdon voluumi hakkaa kaupalliseksi mielletyn rock-teollisuuden mennen tullen. Näin olen lukenut, toivottavasti tieto on oikea. )

  6. 7

    sanoo

    Kysymysmerkit kuvastivat vain sitä, että en mielestäni sanonut (en ainakaan tarkoittanut sanoa) ettei kirjailija saisi suunnitella ja ajatella saavansa toimeentuloa kirjoittamisestaan.

    Sanoin vain ihmetteleväni kirjailijoita, jotka suhtautuvat työnsä niin insinöörimäisesti kuin Raittila.

    Tämä ihmettelyni ei ollut mikään normatiivinen kannanotto vaan ihan aitoa ihmettelyä, koska kokemuksesta tiedän, kuinka vaikea ellei peräti mahdotonta on laskelmoida sellaista asiaa kuin jonkin tietyn romaanin myynti ja menekki.

    Toki on kirjailijoita, juurikin anonyymin mainitsemat Oksanen ja Vuorinen, jotka melko varmasti tietävät, että mitä tahansa kirjoittavatkin niin myyntiluvut ovat Suomen markkinoilla huomattavat. Ei siis ihme että he tekevät kirjailijantyöstään liiketoimintaa. Heillä on siihen mahdollisuus. Heidän tapauksessaan sille on rationaaliset perusteet.

    Toisin kuin Raittilalla, joka ei koskaan ollut mikään suurten painosten kirjailija. Finlandia-palkittu Canal Grande oli poikkeuksellinen myyntipiikki hänen tuotannossaan.

    Minun mielestäni kirjailija saa kumartaa muusan sijasta mammonaa ja kirjoittaa teoksiaan massamarkkinoille, jos siltä tuntuu. Oma valinta.

    Tuosta, että muut kirjailijat repeäisivät kateudesta Oksaselle ja Vuoriselle ja että siitä jotenkin vaiettaisiin, en tiedä yhtään mitään. Tunnen monia kirjailijoita, mutta en muista koskaan puhuneen kenenkään kanssa näistä Oksasen ja Vuorisen liiketoiminnoista muusta näkökulmasta kuin että he varmaan toimivat ihan rationaalisesti.

    Mistään kateudesta en ole nähnyt merkkejä. Mutta anonyymillä tuntuu olevan tietoa siitä, että tällaista kateutta paljonkin olisi.

    Ugh! Tämä nyt on se, mitä tästä asiasta haluan sanoa. Varsinainen blogimerkintänihän käsitteli muita juttuja.

  7. 8

    Anonymous sanoo

    Yksinkertaisesti Raittilan Pamisoksen purkaus ei nyt vain ollut kovin kummoinen kirja. Kummallista sekin, että yhtäältä Raittila vetoaa suuren yleisön makuun, jonka hän kuvittelee ensinnäkin olevan olemassa ja toisekseen hän kuvittelee sen olevan yhtenäinen, mutta toisaalta syyttää samaista yhtenäistä suurta yleisöä siitä, että se ei ymmärrä. Taiteilija nolaa itsensä aina yleisöä syyttäessään – aika on lahjomaton tuomari. Malmbergin kolumnia en lukenut, mutta jotenkin surullista, että vieläkin jaksetaan Suomessa jolottaa kansalliskirjailijoista, suuren yleisön lukuromaaneista, ”koko kansan rakastamista” jne. Kaikissa kulttuureissa taide kiinnostaa vähemmistöä.

  8. 9

    Anonymous sanoo

    Olisiko esimerkiksi Sofi Oksasen Puhdistuksen saaman suosion voinut ennustaa? Ei.

    Olisiko esimerkiksi Sofi Oksasen Puhdistuksen saaman suosion ulkomailla voinut ennustaa? Ei.

    Se mikä pätee musiikissa, pätee myös kirjallisuudessa: hitin kaavaa ei ole olemassakaan. Jos sellainen olisi olemassa, koneet olisivat korvanneet jo ihmiset.

    ”Kaikissa kulttuureissa taide kiinnostaa vähemmistöä.”

    Ja kaikissa kulttuureissa taiteilijaa kiinnostaa enemmistö, aivan samoin kuin orja pyrkii herraksi, köyhä rikkaaksi.

  9. 10

    sanoo

    Puhdistuksen menestys Suomessa ja ulkomailla varmasti yllätti kaikki.

    Tuo menestys sinkautti Oksasen sille tasolle, että hän pystyi ruveta hoitamaan kirjailijuuttaan kuin liikeyritystä. Hyvä hänelle. Kaikesta päätelleen hän on siinä roolissa kuin kotonaan.

    Kuten tuossa aiemmassa kommentissani vihjasin, minulla ei ole näistä jutuista paljon omaperäistä sanottavaa ja vielä vähemmän kiinnostusta sanoa niistä mitään.

    Väittäisin kuitenkin, että on monia kirjailijoita, jotka eivät näe märkiä unia suuresta myyntimenestyksestä ja mammonasta.

    Tai ei minun edes tarvitse väittää, koska tiedän että näin on.

    Kaikki kirjailijat ja taiteilijat eivät suinkaan ole siitä enemmistöstä kiinnostuneita.

  10. 11

    Anonymous sanoo

    Uskaltautuakseni asiaani sanon ekaksi : Kuvailua väitteitä maailmasta, ulkoisesta ja sisäisestä on tietysti ollut nuotiotulilta alkaen. Jos ensimmäinen kirjanpitomerkeillä saveen kirjoitettu laajempi hahmotus oli jokin Gilgamesh ja sitä rataa, niin niiden ykkössiat ovat sattumien summia. Sampsa Pellervoinenko se metsien siemenet kylvi ja kuka Sammon takoikaan. On asiat suomeksikin tiedetty ja vihdoin jotain ylöskirjoitettiinkin. Yhdennellätoista hetkellä muuten, ennen katoamistaan kansan muisteista. Tuli muuta tilalle.

    Valokuvassa Balzac tai elokuvissa Anna Karenina muistuttavat uljaista kuvauksista ihmisen ja hänen värkkiensä dynamiikoista ja pyörteistä jos kohta myös vakkumattomista perusjaloista seksista, vihasta, tunnustuksen halusta jne. Vankkoja ? Joo, modifikaatioin ja varianssein ja nurinniskoin kiepsahtamisineen !

    No vihdoin se asia. Tuossa viittasin pariin Väinö Linnaan, sosiologiin syvimmillään. Missä ne nyt ovat rahailmiöiden osalta ? Meitä ympäröi ja lävistää pankit, eläkerahastot, yksityistämiset, omistajaintressi, bonusyllykkeet ja vaikka mikä. Emme tiedä mikä. Jotakin taas on napattu vekskin. Kiskontaa ei ole. Oikeudenmukaista hintaa ei ole. Yhteisille rautateille taksoitettuja poliittisia pilettihintoja ei ole. Ei postimaksuja, ei puhelintaksoja. Ei Puhelinyhdistyksiä Loimaan eikä Rovaniemen -ja niillä voitonjakokiellot. On Elisa ja sen omistaja-ansainta-toiminta, rajaehtona puheluidenvälitys. Mutta emme tiedä miksi. Ja mistä tämä uusi tuli. Ja keltä. Maa on väärällään akatemiaa ja lehtiä, kaunokirjallisuutta ja tietokirjallisuutta -ja silti STX Turku on x.
    Jukka Sjöstedt

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *