Romaanihenkilön hautajaiset

Kuulin kahden nuoren tytön keskustelevan. He olivat ilmeisesti näitä niin kutsuttuja pissiksiä. Toiselta oli kuollut tuttava, toinen kysyi hautajaisista. ”En mä viittiny mennä sinne, ei hautajaiset oo mun juttu. Kuka kestää kattella, ku jotkut mummelit vetistelee.” Tuo vulgaarin kyyninen asenne, joka lienee mahdollinen vain teini-ikäisille ja sellaisiksi jämähtäneille, hymyilytti ja suretti.

Mutta ennen kaikkea: koko kohtaus tuntui kirjalliselta, elämälle vieraalta. Jos panisin nuo tytöt juttelemaan juttujaan romaaniin, kukaan ei pitäisi heitä uskottavina fiktiivisinä hahmoina. Minua moitittaisiin teinikarikatyyrien piirtelystä. Sanottaisiin, että minulla ei ole käsitystä nuorten tyttöjen elämästä ja että kirjoitan ennakkoluulojeni pohjalta.

Tämä ongelma ei ole uusi. Olen törmännyt moniin sellaisiin ihmisiin, joista ei tulisi uskottavia romaanihenkilöitä, koska he ovat niin kliseisiä ja karikatyyrimäisiä.

Ei todellisuutta voi kuvata romaanissa sellaisenaan, onneksi. Se olisi liian kirjallista. Veijo Meri on sanonut jotenkin siihen malliin, että jos sodasta kirjoittaisi sellaisenaan, kaikki moittisivat turhasta tyylittelystä.

Romaanissa todellisuus pitää muuttaa vähemmän kirjalliseksi kuin mitä se oikeasti on.

P.S.

Kuultuani teinityttöjen keskustelun muistin kohtauksen Michel Houellebecqin esikoisromaanista. Siinä bailaamista rakastava sivuhenkilö Patrick Leroy juttelee puhelimessa kahdesta ystävästään, Nathaliesta ja Fredistä. Nathalie on ollut Fredin auton kyydissä ja saanut surmansa Fredin ajettua kolarin. Patrick Leroy muistelee Nathalien olleen melkoinen menomimmi ja surkuttelee hänen poismenoaan. Hautajaiset hän kertoo kuitenkin jättäneensä väliin, koska pitää niitä vanhojen ihmisten touhuna. ”Ai että Fred oli hautajaisissa? Onpa sillä paskiaisella otsaa, täytyy myöntää”, hän juttelee rennon letkeään tyyliin. Olen näihin päiviin saakka pitänyt tuota kohtausta teennäisenä.
Kommentit
  1. 1

    Anonymous sanoo

    Ajatteluttava tilanne. Itselleni tuosta tuli mieleen taannoin mainitsemassasi Turkan Aiheissa esiintuodut kirjoittamisen kirot – kun todellisuus lopulta aina vie voiton, nokittaa kirjoittajaa aina jollain dramaattisemmalla, oudommalla, älyttömämmällä, tai millä milloinkin. Joku hieno kehittely siinä tämmöiseen liittyen mielestäni oli, yksityiskohtia en muista eikä kirjaa harmi kyllä ole käsillä, mutta pointti jäi pysyvästi mieleen.

  2. 2

    sanoo

    ”Aina kun olen jotain yrittänyt, on elämä siis näyttänyt itsensä niin ylivoimaisena, luonnollisena ja tyhjentävästi ettei tunnu mahdolliselta keksiä mitään sen vertaista”, sanotaan Aiheissa.

    Tuota johtopäätöstä edeltää kaksi kokemusperäistä esimerkkiä: sammakoista, jotka hyppäävät juhannuskokon tuhkaan ja paistuvat siihen sekä tytöistä, jotka astuvat ulos Katajanokan vankilasta, käytyään kaiketi tapaamassa siellä istuvia poikaystäviään, ja kulkevat vähän matkaa portista ennen kuin kukin tahoillaan pysähtyvät sytyttämään tupakan.

  3. 3

    sanoo

    Jossakin oli tieteenala joka pyrki tutkimaan ihmistä ja hänen todellisuuttansa kaunokirjallisen aineiston kautta. (En ironisestikaan viittaa kirjallisuustieteeseen, vaan tämä on ilmeisesti sovellettua hermeneutiikkaa, antroposofiaa tai saksalaisinhimillistä viisausoppia.) Ajatus on hyvä.

    Tämä ei liity Turkkaan, mutta vuosien pohdinnan jälkeen olen sitä mieltä että elokuvat tulisi kieltää. Jos ei muusta syystä kuin että ne ovat heikentyneet. Sarjaviihteet tarjoavat syvempiä henkilöhahmoja. Eivät rehellisyyttään vaan kaarevuuttaan ja rosoisuuttaan, esimerkkeinä The Oz, The Wire, The Shield.

    Mutta on siis aito paradoksi, että todellisuus ei (enää…) ylitä kirjallisuutta vaan alittaa ja karrikoi. Jos siis ”kaikki” on jo aikaa ”tullut elokuvista”. Ja jos ”ne” ovat jo aikaa ”tehneet sen itse”. Ja jos kysymys ei ole vain havaitsijan aivan yksityisestä tilasta. Mistä on legendaarisen vaikea saavuttaa todistusvoimaista varmuutta.

    No niin. Mitä tämän repliikin lievän apokatastaattisista väittämistä ja kolminkertaisesta jos-rakenteesta seuraa? Ellei todeta että onnellista ja taloudellista on vetäytyä todellisuudesta? Ellei halua Runoilijan tavoin vakuutta jotta ”vain silmät kiinni näkee”? Jos, niin: ehkä on puupiirroksia rahamaan alamaisista luokista tarkkailtava, ihailtava ja kommenteras.

  4. 4

    sanoo

    Minulla on juovuspäissä paha tapa ruveta luettelemaan listaa elokuvaohjaajista, joilta pitäisi kieltää elokuvien tekeminen.

    Salaa elättelen sellaista haavetta, että jossain on elokuvaohjaaja, joka onnistuu tekemään Infinite Jestin. Siis elokuvan, joka on niin viihdyttävä, että kaikki jotka sen näkevät menettävät halunsa tehdä mitään muuta kuin katsoa elokuvaa loputtomasti uudestaan ja uudestaan.

    Kun 95% maailman ihmisistä on koukutettu Infinite Jestillä, loput 5% voivat rauhassa omistautua lukemaan 1800-luvun romaaneja ja keskustelmaan niistä. Eikä ole pakko edes keskustella. 1800-luvun romaaneissa todellisuus vielä oli jotakin.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *