Romaanihenkilöistä

Edellisessä merkinnässä ruotimassani Uskon sanat -kirjassa Tuomas Nevanlinna muistelee vitsiä saksalaisesta filosofista, joka kuoltuaan joutuu valitsemaan kahdesta kyltistä. Toisessa lukee ”Taivas” ja toisessa ”Luentoja taivaasta”. Saksalaisfilosofi lähtee oitis suunnistamaan jälkimmäisen osoittamalle tielle. Nevanlinna on sitä mieltä, että tuo vitsi kertoo myös hänestä.

Samaa vitsiä soveltaen voisin kuvailla omaa suhdettani romaanikirjallisuuteen. Jos minun on kuoltuani valittava kahdesta kyltistä, joista toisessa seisoo ”Iäisyys romaaneja lukien” ja toisessa ”Iäisyys kirjallisuusesseitä lukien”, valitsen epäröimättä jälkimmäisen.

Miksi näin? Olenhan ”enemmän” romaanikirjailija kuin esseisti, ainakin julkaisumäärieni perusteella. Eräs merkittävä syy lienee siinä, että minua kiinnostavat pikemminkin ajatukset kuin ihmiset, ja esseistiikkahan askartelee ajatuksilla, kun taas romaaneissa keskiössä ovat ihmiset, fiktiiviset tosin.

Minulle on turha kaupitella romaania luettavaksi sen kaltaisilla suosituksilla kuin että ”tässä on huikean tarkkanäköistä psykologista syväporausta”. En myöskään vaikutu kuullessani jotain kirjailijaa ylistettävän siitä, että hän kuvaa henkilöhahmojaan suurella lämmöllä ja avaralla sydämellä.

Siihen nähden kuinka paljon valtavirran kirjallisuuskeskustelussa uhrataan aikaa henkilökuvauksesta puhumiseen aihepiiristä saadaan irti hämmästyttävän vähän. Päivälehtikriitikko voi Suomessa kirjoittaa romaaneista kolmekymmentä vuotta jakamalla vuoroin kehuja siitä kuinka vaikuttavasti kirjailija onnistuu ”menemään henkilöhahmojensa nahkoihin” ja vuoroin moitteita siitä kuinka ”karikatyyrimäisiksi ja paperinohuiksi” kirjailijan henkilöhahmot jäävät.

James Woodin mainiossa kirjassa How Fiction Works on kaiken muun ohessa pohdintaa henkilökuvauksen roolista. Woodin mukaan keskustelu polarisoituu tyypillisesti näihin kahteen ääripäähän:

1) Henkilökuvauksen merkityksen ylikorostaminen
Tähän syyllistyvät ne, joiden mielestä romaani on vain juonta ja henkilögalleriaa. Henkilökuvausfanaatikkojen mielestä hahmot eivät saa olla ”stereotyyppejä”, vaan kirjailijan on kaivettava esiin heidän yksilölliset piirteensä, niin sanottu syvä minuus. Romaanin kuluessa henkilöhahmojen on ”kasvettava ja kehityttävä”, tultava lukijalle ikään kuin ystäviksi, joihin lukija voi kokea samastuvansa. Usein henkilökuvausfanaatikot ovat myös sitä mieltä, että hahmojen on oltava sympaattisia ja että heillä on oltava puhtaita ja kauniita tunteita. Eräänlaisia lukijan itsensä idealisoituja omakuvia siis, ”hyviä ihmisiä”.

2) Henkilökuvauksen merkityksen tyhjäksi tekeminen
Tämä on varsinkin postmodernistisesti orientoituneiden kirjallisuusihmisten helmasynti. Henkilökuvausskeptikot korostavat korostamasta päästyään, että hahmot ovat vain sanoja paperilla, tekstuaalisia konstruktioita, joita käytetään lukijoiden manipuloimiseen. Mitään syvää minuutta ei henkilöhahmoilla voi olla, koska ”minuus” on jo lähtökohtaisesti fiktio, joka on sijoitettava lainausmerkkeihin.

Jos vähän kärjistää, niin henkilökuvausfanaatikot ovat yleensä tavallisia kirjallisuudenharrastajia, jotka hakevat romaaneista vaikuttavia lukuelämyksiä. Lukijoina he ovat yhtä aitoja kuin ahdasmielisiäkin, sillä kuten Wood huomauttaa, Amazon.comin ”tavisarvosteluissa” on pilvin pimein kommentteja, joissa romaaneja haukutaan siitä, että niissä ei ole miellyttäviä henkilöhahmoja.

Henkilökuvausskeptikot taas ovat yleensä ihmisiä, jotka ovat vetäisseet yliannostuksen kirjallisuusteoriaa ja joilla on pakottava tarve esittää nokkelaa. Näissä porukoissa toistellaan tiuhaan John Barthin, William Gassin ja hämärien ranskalaisfilosofien nimiä.

Myönnän sijoittuvani enemmän henkilökuvausskeptikkojen kuin henkilökuvausfanaatikkojen leiriin, mutta en minä siinäkään leirissä oloani mitenkään kotoisaksi tunne. Kuten vastarannankiisket yleensä, henkilökuvausskeptikot sortuvat helposti vain korvaamaan valtavirran dogmit omilla vaihtoehtoisilla dogmeillaan.

Wood mainitsee avantgardekirjailija B.S. Johnsonin romaanin Christie Malry’s Own Double Entry, jossa Johnson ”paljastaa” kaikki romaaneihin perinteisesti kuuluvat elementit keinotekoisiksi, myös henkilöhahmot. Päähenkilön äiti esimerkiksi lausahtaa pojalleen: ”My son: I have for the purposes of this novel been your mother for the past eighteen years and five months to the day…” Tämä tällainen on pahimmillaan pelkkää triviaalia pelleilyä. Vai onko jossain oikeasti olemassa ihmisiä, jotka kuvittelevat että romaanihenkilöt elävät ja hengittävät siinä missä romaanien lukijat? Yhtä hyvin B.S. Johnson voisi ”paljastaa”, että joulupukkia ei ole olemassa.

Romaani on valhe, johon lukija haluaa vapaaehtoisesti uskoa. Sama pätee tietysti romaanihenkilöihin. Jos kiistää kategorisesti romaanihenkilöt, pitää samalla kiistää kategorisesti myös itse romaanit (kuten epäilemättä jotkut henkilökuvausskeptikot tekevätkin).

Wood huomauttaa, että itsetarkoituksellinen todellisuusilluusioiden murskaaminen vain työntää syrjään ne kysymykset, jotka romaanikirjallisuudessa ovat niin sanotusti perimmäisiä kysymyksiä. Katse pitää hänen mielestään suunnata metafiktiivisisistä ongelmista (”Ovatko nämä romaanihenkilöt todellisia?”) metafyysisiin ongelmiin (”Millä tavalla nämä romaanihenkilöt ovat olemassa todellisuudessaan?”). Tuon jälkimmäisen ongelman ruotiminen johdattaa samalla ruotimaan myös todellisen maailman asioita, eli sitä, millä tavalla totuus ja kauneus ovat läsnä elämässämme vai ovatko lainkaan.

Päivälehtikriitikoille (ja miksei muillekin kirjallisuuden lukijoille) Wood antaa oivan neuvon siitä, mikä romaanissa oikeasti mättää silloin, kun päivälehtikriitikko morkkaa että sen henkilökuvaus on ”ohutta”, ”pinnallista” tai ”epäuskottavaa”:

”I think that novels tend to fail not when the characters are not vivid or deep enough, but when the novel in question has failed to teach us how to adapt to its conventions, has failed to manage a spesific hunger for its own characters, its own reality-level.”

Kommentit
  1. 1

    sanoo

    Hankin tuon Woodin kirjan joku vuosi sitten heräteostoksena. Hieno kirja, jota palaan lukemaan silloin tällöin.

    Itse pähkäilin jokin aika sitten sitä, minkä ihmeen takia monet kriitikot ja lukijat näyttävät arvostavan romaaneissa nimenomaan tuttuuden kokemuksia, tunnistettavia henkilöitä ja ”noin mullekin kerran kävi” -tyyppisiä havahtumisia. Minun mielestäni juuri realistisimmat henkilöt ja tilanteet ovat yleensä romaanien small talkia, sitä mitä tehdään silloin, kun mitään kovin merkittävää ei tapahdu. Näyttää kuitenkin siltä, että monen mielestä ne ovat keskeisiä asioita, jopa onnistuneen romaanin mittari.

    Aloitin tänään lukemaan Lohtua. Hyvältä vaikuttaa!

  2. 2

    sanoo

    Juu, tuttuus kiehtoo. Vähän sama kuin jotkut innostuvat kauheasti siitä kun näkevät vaikkapa televisiouutisten insertissä jonkun tutun yllättäen vilahtavan katukuvassa. Tunnistamisen elämys. Siinä tuntuu paradoksaalisesti olevan jotain maagista.

    Woodsilla on myös sellaiset hyvät kirjat kuin The Broken Estate ja The Irresponsible Self.

  3. 3

    Tarja Pulli sanoo

    Minusta on vähintään ymmärrettävää, että lukijat arvostavat tuttuuden kokemuksia. Tai ainakin puhuvat niistä.

    Vaan tokko se tuttuuden etsintä romaanin henkilöihin jää. Kyllä kai esseistäkin etsitään tuttuutta. En tarkoita, että tuttu (kulunut, moneen kertaan itsekin pyöritelty) ajatus sinänsä kutsuisi puoleensa, vaan pikemmin niin, että ajattelun paikka, siis esseeseen rakennettu minä (jolla en näe suurtakaan eroa fiktiiviseen henkilöön), pyörähtelee jotenkin ymmärrettävästi eli tutusti. Se tuttuus voi syntyä vaikka lauserytmistä, tietynlaisista ilmauksista, tavasta assosioida, melkein mistä tahansa.

    Samoista syistä romaanihenkilötkin ovat minulle tuttuja tai eivät ole. Siksi en saata nähdä, että iäisyys juuri muuttuisi, jos kuoltuaan valitsisikin romaanit kirjallisuusesseiden sijaan.

    Minäkin muuten juuri luin Lohdun. En pitänyt sitä ”mahtavana kuvauksena simulaatiosta” niin kuin se Hesarin tyyppi, mikä epäilemättä paljastaa, että olen henkilökeskeisempi lukija kuin hän, vaikka luulen olevani kuvakeskeinen. Kiitän kokemuksesta. Ehkä jatkan tästä aiheesta jonkin toisen otsikon alla.

  4. 4

    sanoo

    Tuttuus, tuttuus. Ellei mitään sellaista lukijassa heräisi, tuskin kirjallisuuttakaan voisi olla olemassa.

    Esseeminä toki on fiktiivinen luomus siinä kuin romaanihenkilö. Tämänhän sanoi Roland Bartheskin esseemäisessä muistelmakirjassaan, että kaikkiin kirjan lauseisiin on suhtauduttava kuin romaanihenkilön lauseisiin.

    Se on muuten mahtava kirja, se Barthesin. Yksi parhaista mitä on koskaan kirjoitettu. Tai no, ehkä sentään vähän vaatimattomammin pitäisi sanoa eli että yksi parhaista mitä olen koskaan lukenut.

    Lohdun Hesari-arvosteluun en halua ottaa yksityiskohtaisesti kantaa, koska olen lähtökohtaisesti sitä mieltä ettei arvosteluihin pidä ottaa kantaa (kriitikot eivät kuitenkaan ikinä ymmärrä mitään kirjoittamaani kuten sen olen tarkoittanut, ja jotenkin tämä jaksaa aina hämmästyttää, vaikka siihen pitäisi olla jo tottunut.) Mutta sen voin tuosta HS-kritiikistä sanoa, että se sisälsi sellaisen tunnustuksen jollaista en olisi koskaan rohjennut kuvitella saavani.

    Kriitikkohan sanoi jotenkin niin että ”kohtalainen romaani, mahtava kuvaus simulaatiosta”. Salainen haaveeni on ollut aina kirjoittaa romaani, joka yltäisi mahtavuuden tasolle jossain muussa mielessä kuin romaanimaisuudessaan.

    Juuri NY Timesista luin arvostelun Neal Stephensonin uudesta romaanista Reamde (joka on uutuuksien lukulistani kärkipäässä). Siinä kriitikko huomautti, että Stephensonin romaanit eivät läheskään aina tunnu oikein romaaneilta. Minusta tuo on suurimpia tunnustuksia mitä kirjailijalle voi antaa. Vaikka epäilemättä on sellaisiakin kirjailijoita, jotka eivät sellaista tunnustusta missään nimessä haluaisi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *