Romaanien sietämättömästä pituudesta

”Ihminen voi pitää kirjallisuuden vaatimaa kiinnostusta yllä puoli tuntia tai enintään kolme varttia, ei missään tapauksessa yli tuntia. Tämä on luonnollinen, fysiologinen rajoitus ja pätee myös esimerkiksi elokuvaan: kaksituntisen elokuvan aikana ajatus ja katse jo harhailevat aivan takuulla, eikä kuvista yhdellä katsomisella siirry tietoisuuteen kuin enintään neljännes.”

Näin kirjoittaa Antti Nylén täällä. Proosan huonona puolena on hänen mielestään pituus: romaanin lukeminen voi olla päivien tai jopa kuukausien työ. Minulta kului varmaan kaksi kuukautta David Foster Wallacen tuhatsivuisen Infinite Jestin lukemiseen. Olisin tietysti voinut käyttää ne lukuisat tunnit johonkin hyödylliseenkin.

Mutta mieluummin Infinte Jest kuin kymmenen Philip Rothin pienoisromaania, viisikymmentä John Updiken novellia tai sata Christopher Hitchensin esseetä.

En pysty puhumaan kirjallisuudesta pelkkinä volyymeina, sivumäärinä. Minulle on ratkaisevaa, kuka nuo sivut on kirjoittanut. Jos olisin hävytön, voisin luetella monta kirjailijaa, joiden teksti ylittää kestokykyni satakertaisesti jo muutaman sivun annoksina.

Samalla minun on kuitenkin tehtävä Nylénille se myönnytys, että ihminen on todellakin olento, jolla on fysiologiset rajansa. Milan Kundera sivuaa Romaanin taiteessa tätä pohtiessaan suhdettaan mielikirjailijaansa Robert Musiliin:

Mies vailla ominaisuuksia kuuluu niihin kahteen tai kolmeen romaaniin, joista pidän eniten. Mutta älkää pyytäkö minua ihailemaan sen suunnatonta, päättymätöntä pituutta. (…) On olemassa rajoja, joita ei saa ylittää, esimerkiksi muistin rajat.”

Infinite Jest ja Mies vailla ominaisuuksia ovat kieltämättä jonkinlaisia extreme-kirjoja ylittäessään kaikki inhimilliset rajat. Sellaisia kirjoja sallii vain niiltä kirjailijoilta, joihin on muodostunut erityissuhde, kuten minulla DFW:een ja Kunderalla Musiliin. Suhde mielikirjailijaan on yhtä herkkä ja monisäikeinen kuin mikä tahansa merkityksellinen ihmissuhde: samaan aikaan palkitseva ja koetteleva, innostava ja uuvuttava. Vaatii paljon, että jaksaa kerta toisensa jälkeen palata kirjaan, jonka on edellisenä päivänä laskenut käsistään. Etenkin, kun joutuu jatkuvasti muuttamaan käsityksiään ja odotuksiaan, oppimaan lisää kirjasta ja itsestään.

Läheisiä ihmisiä voi tuskin kellään olla viittä tai kuutta enempää. Sama pätee myös mielikirjailijoihin. Elämä on liian lyhyt vietettäväksi läheisessä suhteessa kovin moneen kirjailijaan. Vain harvan tuotantoon ehtii kunnolla paneutua. Inhimilliset rajat tulevat tässäkin vastaan.

Olenkin aina kummastellut niitä, jotka lukevat vuodessa useiden kymmenien ellei jopa satojen kirjailijoiden teoksia ja puhuvat niistä hilpeästi ja kevytmielisesti kuin irtosuhteista. Siinä on jotain rivoa, kerskakulutuksen kaltaista. Rakastavatko nämä ihmiset yhtäkään lukemaansa kirjailijaa?

Kommentit
  1. 1

    Anonymous sanoo

    Miksi jotakin kirjailijaa pitäisi rakastaa? Ei kirjailijakaan rakasta lukijaa.

    Eilen luin 3 tuntia Kalle Päätalon ”Täysi tuntiraha”- teosta, ja lisää olisin lukenut, jos emäntä ei olis ajanut nukkumaan.

  2. 2

    sanoo

    Voihan kirjallisuutta toki vain harrastaakin. Niinhän useimmat tekevät.

    ”Kirjailija rakastaa lukijoitaan” tuntuu kyllä olevan jopa jonkinlainen ideologisoitunut käsitys tai vaatimus nykyään. Olisi keneltä tahansa kirjailijalta äärimmäisen epähienoa sanoa, että hän ei piittaa lukijoistaan eikä halua tavata heitä kirjamessuilla tai keskustella heidän kanssaan lukupiireissä.

  3. 3

    sanoo


    ”Ihminen voi pitää kirjallisuuden vaatimaa kiinnostusta yllä puoli tuntia tai enintään kolme varttia, ei missään tapauksessa yli tuntia. Tämä on luonnollinen, fysiologinen rajoitus ja pätee myös esimerkiksi elokuvaan: kaksituntisen elokuvan aikana ajatus ja katse jo harhailevat aivan takuulla, eikä kuvista yhdellä katsomisella siirry tietoisuuteen kuin enintään neljännes.”

    Allekirjoitan vahvasti.

    ”En pysty puhumaan kirjallisuudesta pelkkinä volyymeina, sivumäärinä. Minulle on ratkaisevaa, kuka nuo sivut on kirjoittanut. Jos olisin hävytön, voisin luetella monta kirjailijaa, joiden teksti ylittää kestokykyni satakertaisesti jo muutaman sivun annoksina.”

    Yllättävä tunnustus sinulta, olen pitänyt sinua tekstilähtöisenä lukijana.

    Minulle ratkaisevaa on se, mitä on kirjoitanut, ei se, kuka on kirjoittanut.

    Nylénin juttu avaa hyviä näkökulmia, vaikka sortuukin Nylénin ongelmaan, absoluuttisuuteen.

  4. 4

    sanoo

    ”Minulle ratkaisevaa on se, mitä on kirjoitanut, ei se, kuka on kirjoittanut.”

    Niin minullekin, ensiksi. Tekstistä kaikki lähtee.

    Mutta kun olen nähnyt jostakin kirjailijasta, että häneen ei kannata palata, en palaa.

    Joskus voi toki käydä niin, että joudun tarkistamaan näkemyksiäni. Aika harvoin kumminkin.

    Ylipäänsä luen mieluummin uudestaan kirjoja, joista pidän kuin uusia kirjoja, joista en ole varma.

  5. 5

    Susanna Iivonen-Pekesen sanoo

    Ei se pituus, vaan se laatu. Ja kyllä kirjailijoita voi rakastaa tai ainakin hänen kirjojaan. Jos kirjailija on kuollut tai muusta syystä lopettanut kirjoittamisen, on etsittävä uusia ystävyyksiä. Rakastan esimerkiksi Orvokki Autiota, mutta ei hän taida enää julkaista mitään. Ja joskus toivon, että esimerkiksi Jane Austen heräisi henkiin. Olisi paljon kysyttävää. Ja on ihan epistä, että esim. Wikipedia leimaa hänet ”rakkausromaanien” kirjoittajaksi. Mitä aliarviointia! Dear Jane kuvailee hyvin, miten älytön naisten asema on ollut parisataa vuotta sitten.

  6. 7

    sanoo

    Austenia tavataan luonnehtia väärin, mutta ei hän aliarvostettu ole. Päinvastoin, Austen on niitä harvoja naiskirjailijoita, jotka ovat kuuluneet miesvaltaiseen kaanoniin jo viime vuosisadan alussa.

    Aikalaisen kirjoituksessa haluan kommentoida tähän:
    ”Läheisiä ihmisiä voi tuskin kellään olla viittä tai kuutta enempää. Sama pätee myös mielikirjailijoihin. Elämä on liian lyhyt vietettäväksi läheisessä suhteessa kovin moneen kirjailijaan. Vain harvan tuotantoon ehtii kunnolla paneutua. Inhimilliset rajat tulevat tässäkin vastaan.”

    Itse olen niitä lukijoita, jotka pyrkivät ihan tietoisesti hyppäämään kirjailijasta, aikakaudesta ja lajityypistä toiseen. Toisaalta tämä liittyy luonteeni vikoihin ja on sikäli ”luonnollista”: innostun helposti uudesta asiasta juuri silloin, kun pitäisi ehkä keskittyä tarkemmin.

    Yleensä luen samaan aikaan kolmea neljää eri kirjaa, joista yksi on romaani, toinen runokokoelma, kolmas jotain opiskeluun liittyvää.

    En kuitenkaan (tietääkseni) kuulu niihin, jotka rehvastelevat luettujen sivujen määrällä.

    Haluan välttää sitä ongelmaa, minkä väitän huomanneeni joissain toisissa lukijoissa:
    he suhteuttavat kaiken elämässään yhteen tai pariin kirjailijaan, muutamaan suosikkiteokseensa, jotka toimivat jonkinlaisina raamatun oppikappaleina.
    Pitemmän päälle uskon siihen, että (juuri tuon ihmisen rajallisen keskittymiskyvyn vuoksi) muutamaan tekstiin keskittyminen alkaa tehdä ihmisestä huonon lukijan.

    Akateemisissa keskusteluissa tämän spesialisoitumisen tuomat ongelmat voi huomata siitä, miten Foucault’n, Lacanin tai Barthesin lukijat alkavat tuoda oppi-isänsä terminologiaa ja problematisointeja jokaiseen mahdolliseen tilanteeseen.
    He ikään kuin sokeutuvat sille, mikä joissain tilanteissa on uutta ja vain sille ominaista.
    Kaikilla meillä on keppihevosemme, kuten Tristram Shandyssa todetaan. Mutta joillain ne ovat päässeet hallitsemaan ”omistajiaan”.

    Samoin parhaissa kirjailijoissa on jotain, joka ehkä saa omaksumaan heidän tyylinsä, heidän kertojanäänensä vaikutuksen omaan tapaan katsoa maailmaa? Joka ohjaa innokkaan lukijan ajatuksia hahmottamaan myös suurempia kokonaisuuksia kirjailijan ehdoin?
    Todella hyvä kirja tulee osaksi omaa elämää.
    Sen vuoksi lukijan on suojeltava itseään pakenemalla toisiin teksteihin. Ehkä mahdollisimman kauas.

    Joonas

  7. 8

    sanoo

    ”Pitemmän päälle uskon siihen, että (juuri tuon ihmisen rajallisen keskittymiskyvyn vuoksi) muutamaan tekstiin keskittyminen alkaa tehdä ihmisestä huonon lukijan.”

    Toisaalta-toisaalta. Tämä tulee vastaan aina ja kaikessa. Samoin kuin se, että mikä sopii yhdelle ei sovi toiselle.

    En esitä mitään toimenpidevaatimuksia kellekään. Kerron vain omista ajatuksistani. Ja senkin teen kirjoittavan rooliminäni lävitse.

    Toki minullakin on lukuisia kirjallisia irtosuhteita ja luen useampia kirjailijoita kuin kellekään järjelliselle olennolle olisi hyväksi.

  8. 9

    sanoo

    Jos vielä vähän jatkan uudella toisaalta-toisaalta argumenteilla:

    Ainakin korttinsa paljastavassa eli lähtökohtansa ja vaikutteensa avoimesti esille tuovassa lukijassa/kirjoittajassa on se myönteinen puoli, että häntä voi arvioida suhteessa taustaansa.

    Taas sellainen lukija/kirjoittaja, joka uskottelee itselleen ja muille olevansa objektiivinen voi olla paljon ongelmallisempi tapaus. Se, että pitää korttinsa piilossa, ei tarkoita etteikö niitä hihassa olisi. Kaikki eivät aina itsekään tiedosta, mitä sinne hihaan kätkeytyy.

    Vertailukohtaa voisi hakea toimittajasta, joka väittää raportoivansa maailman tapahtumista objektiivisesti. Olen aina pitänyt tällaisia toimittajia superidealistisina. Mikään katse ei ole objektiivinen, vaan katse aina valikoi, rajaa, tiivistää, arvottaa yhtä toisen kustannuksella jne.

    Huonosta/hyvästä lukijasta: en oikein tiedä, mitä sellaisilla tarkoitetaan. Todennäköisesti olen tämän jaottelun mukaisesti huono lukija, koska myönnän olevani valikoiva ja suppea. Proosaa ja esseitä kirjoittaessani rakennan teesini sen varaan, mihin uskon. Seurauksena on aina rajallisia näkökulmia, ja olen tästä rajallisuudesta tietoinen. En pyri peittämään sitä, vaan pikemminkin tuomaan sen avoimesti esille.

  9. 10

    sanoo

    ”Seurauksena on aina rajallisia näkökulmia, ja olen tästä rajallisuudesta tietoinen. En pyri peittämään sitä, vaan pikemminkin tuomaan sen avoimesti esille.”

    Sanoakseen jotain on rajattava. Objektiivisuus on lähes mahdotonta. Näistä on helppo olla samanmielinen.

    ”Huonosta/hyvästä lukijasta: en oikein tiedä, mitä sellaisilla tarkoitetaan. Todennäköisesti olen tämän jaottelun mukaisesti huono lukija, koska myönnän olevani valikoiva ja suppea.”

    Ei. Minä tarkoitan huonolla lukijalla juuri sellaista, joka ei tiedosta näkökulmansa rajallisuutta, juuri silloin kun se on huomattavan rajallinen. Siis esim. sentapaisia oletuksia, että ”Shakespearesta löytyy kaikki” tai ”kaikki nykyrunous johtaa Rimbaud’sta”.

    Tällaiset voivat olla myös hauskoja heittoja, mutta oikeina uskomuksina niistä tulee vaarallisia.(Idea ei ole sanoa, että olisin itse jumalalukija, joka jaottelee toiset hyviin ja huonoihin.)

    Kommenttini varsinainen pointti oli pyrkiä perustelemaan sellaista ”eklektistä” lukemista, joka pyrkii lukemaan paljosta jotakin eikä jostain kaikkea. Se on mielestäni paitsi hauskaa myös suhteellistavaa.
    Se pakottaa meidät kohtaamaan oman tietämättömyytemme, ehkä? Ja tietysti luo yllättäviä rinnastuksia.

  10. 11

    sanoo

    Kiitos valaisevista kommenteista. Olemme näköjään samoilla linjoilla.

    Pakko myöntää, että rakastan itse tuon tyyppisiä yleistäviä heittoja: ”kaikki nykyrunous johtaa Rimbaud’sta.” Ja harrastankin sellaisia usein. Aina kuitenkin näkökulmani rajallisuuden ja suppeuden tiedostaen ja mielestäni myös niin etten väitä esittäväni mitään lopullista.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *