Romaanien sietämättömästä pituudesta

“Ihminen voi pitää kirjallisuuden vaatimaa kiinnostusta yllä puoli tuntia tai enintään kolme varttia, ei missään tapauksessa yli tuntia. Tämä on luonnollinen, fysiologinen rajoitus ja pätee myös esimerkiksi elokuvaan: kaksituntisen elokuvan aikana ajatus ja katse jo harhailevat aivan takuulla, eikä kuvista yhdellä katsomisella siirry tietoisuuteen kuin enintään neljännes.”

Näin kirjoittaa Antti Nylén täällä. Proosan huonona puolena on hänen mielestään pituus: romaanin lukeminen voi olla päivien tai jopa kuukausien työ. Minulta kului varmaan kaksi kuukautta David Foster Wallacen tuhatsivuisen Infinite Jestin lukemiseen. Olisin tietysti voinut käyttää ne lukuisat tunnit johonkin hyödylliseenkin.

Mutta mieluummin Infinte Jest kuin kymmenen Philip Rothin pienoisromaania, viisikymmentä John Updiken novellia tai sata Christopher Hitchensin esseetä.

En pysty puhumaan kirjallisuudesta pelkkinä volyymeina, sivumäärinä. Minulle on ratkaisevaa, kuka nuo sivut on kirjoittanut. Jos olisin hävytön, voisin luetella monta kirjailijaa, joiden teksti ylittää kestokykyni satakertaisesti jo muutaman sivun annoksina.

Samalla minun on kuitenkin tehtävä Nylénille se myönnytys, että ihminen on todellakin olento, jolla on fysiologiset rajansa. Milan Kundera sivuaa Romaanin taiteessa tätä pohtiessaan suhdettaan mielikirjailijaansa Robert Musiliin:

Mies vailla ominaisuuksia kuuluu niihin kahteen tai kolmeen romaaniin, joista pidän eniten. Mutta älkää pyytäkö minua ihailemaan sen suunnatonta, päättymätöntä pituutta. (…) On olemassa rajoja, joita ei saa ylittää, esimerkiksi muistin rajat.”

Infinite Jest ja Mies vailla ominaisuuksia ovat kieltämättä jonkinlaisia extreme-kirjoja ylittäessään kaikki inhimilliset rajat. Sellaisia kirjoja sallii vain niiltä kirjailijoilta, joihin on muodostunut erityissuhde, kuten minulla DFW:een ja Kunderalla Musiliin. Suhde mielikirjailijaan on yhtä herkkä ja monisäikeinen kuin mikä tahansa merkityksellinen ihmissuhde: samaan aikaan palkitseva ja koetteleva, innostava ja uuvuttava. Vaatii paljon, että jaksaa kerta toisensa jälkeen palata kirjaan, jonka on edellisenä päivänä laskenut käsistään. Etenkin, kun joutuu jatkuvasti muuttamaan käsityksiään ja odotuksiaan, oppimaan lisää kirjasta ja itsestään.

Läheisiä ihmisiä voi tuskin kellään olla viittä tai kuutta enempää. Sama pätee myös mielikirjailijoihin. Elämä on liian lyhyt vietettäväksi läheisessä suhteessa kovin moneen kirjailijaan. Vain harvan tuotantoon ehtii kunnolla paneutua. Inhimilliset rajat tulevat tässäkin vastaan.

Olenkin aina kummastellut niitä, jotka lukevat vuodessa useiden kymmenien ellei jopa satojen kirjailijoiden teoksia ja puhuvat niistä hilpeästi ja kevytmielisesti kuin irtosuhteista. Siinä on jotain rivoa, kerskakulutuksen kaltaista. Rakastavatko nämä ihmiset yhtäkään lukemaansa kirjailijaa?

Kommentit (11)
  1. Miksi jotakin kirjailijaa pitäisi rakastaa? Ei kirjailijakaan rakasta lukijaa.

    Eilen luin 3 tuntia Kalle Päätalon “Täysi tuntiraha”- teosta, ja lisää olisin lukenut, jos emäntä ei olis ajanut nukkumaan.

  2. Tommi Melender
    14.2.2009, 12:10

    Voihan kirjallisuutta toki vain harrastaakin. Niinhän useimmat tekevät.

    “Kirjailija rakastaa lukijoitaan” tuntuu kyllä olevan jopa jonkinlainen ideologisoitunut käsitys tai vaatimus nykyään. Olisi keneltä tahansa kirjailijalta äärimmäisen epähienoa sanoa, että hän ei piittaa lukijoistaan eikä halua tavata heitä kirjamessuilla tai keskustella heidän kanssaan lukupiireissä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *