Romaaniarvoitus

Helvetti on toiset ihmiset, sanoi Sartre. Toiset ihmiset ovat konflikti, sanoo Don DeLillon uuden romaanin Point Omegan keskushahmo Richard Elster, seitsemänkymppinen erakoitunut oikeistoälykkö, joka uransa loppuvaiheessa palveli Irakin sotaa valmistellutta Bushin hallintoa kehittelemällä “filosofisia perusteita” sotatoimille.

Romaanin kertoja, elokuvaohjaaja Jim Finley saapuu Elsterin luo tämän erämaaretriittiin tavoitteenan taivutella Elster esiintymään filmissään, puhumaan Irakin sodasta kriittisesti vähän samaan tapaan kuin ex-puolustusministeri Robert McNamara aikoinaan Vietnamin sodasta. Miesten välille kehittyy outo side, varsinaiseen filmin tekoon ei päästä, mutta Elster kertoo yhtä sun toista. Esimerkiksi sen, että halusi Irakin sodasta “haikusodan”.

“I wanted a war in three lines. This was not a matter of force level or logistics. What I wanted was a set of ideas linked to transient things. This is the soul of haiku.”

Kun Finley kysyy, miten Donald Rumsfeld, Paul Wolfowitz ja muut Bushin hallinnon haukat suhtautuivat Elsterin ideaan haikusodasta, tämä vastaa: “They didn’t fall out of their chairs.” Kas kummaa!

Jonkinlainen juonentynkä romaaniin muodostuu, kun Elsterin tytär saapuu erämaahan miesten seuraksi. Pahaksi onneksi tyttären hämäräperäinen ex-rakastaja (ilmeisestikin) tulee perässä ja (ilmeisestikin) sieppaa tämän, kun Elster ja Finley ovat vähän aikaa poissa. Illuusionsa kadottaneen Pentagon-intellektuellin erakkotaival muuttuu henkilökohtaiseksi tragediaksi. Väkivalta, joka on ollut Elsterille aina puhtaasti käsitteellistä, tulee hetkessä todelliseksi. Etsinnöistä huolimatta tytärtä ei löydetä. Ex-rakastaja on (ilmeisestikin) surmannut tämän.

Tärkeän tason Point Omegaan muodostavat prologi ja epilogi. Niissä ollaan New Yorkin Modernin taiteen museossa Douglas Gordonin videotaideteoksen äärellä. Taideteos on yksinkertaisuudessaan Hitchcockin Psyko hidastettuna niin, että se kestää kokonaiset 24 tuntia. Romaanin kertoja alkaa nähdä elokuvassa uusia ulottuvuuksia, uudenlaisen maailman. Normaalista inhimillisen toiminnan aikakehyksestä irrotetusta Psykosta tulee todellisempi kuin alkuperäisestä elokuvasta. Romaanin kertoja sanookin, ettei voi enää koskaan katsoa “oikeaa” Psykoa, koska se ei enää tunnu “oikealta”.

Romaanin aloittavilla ja päättävillä Psyko-jaksoilla on eittämättä yhteys Elsterin verestä, suolenpätkistä ja kuolemisesta puhdistettuun, läpikotaisin käsitteellistettyyn sodankäynnin maailmaan. Tai ainakin DeLillo viittaa tällaisen tulkinnan mahdollisuuteen, jopa mielekkyyteen. Valmiita vastauksia tai varmoja vihjeitä Point Omega ei anna, tietenkään. Sehän on romaani. Ja kaiken lisäksi taiten rakennettu. Sivuja on vain 117, mutta niukan tekstin takana on runsaasti kätkettyä verkostoa.

Päällimmäiseksi vaikutelmaksi minulle jäi Point Omegasta, että se on… delillomainen. Mikä tietysti on ansio jo sinänsä, aivan kuten vaikkapa beckettmäisyys Beckettillä. Jotain samaa Point Omegassa on kuin DeLillon 2001 julkaisemassa Esittäjässä, joka oli myös “tiivis” ja “filosofinen”. Point Omega on kuitenkin vieläkin paljaampi, luonnosmaisempi, häilyvämpi. Siitä on vaikea saada otetta, saati “arvottaa” sitä. Se pakenee tarkkoja määrityksiä.

Osaltaan Point Omegan oikukkuus johtuu Elsterin hahmosta. Hänessä olisi kaikki ainekset vaikuttavaksi romaanihenkilöksi, mutta DeLillo jättää hänet ideaksi, ei laita lihaa luiden ympärille. Joku pitää tätä varmasti suurena puutteena, mutta minä en. On vain hyvä, jos romaanissa löytyy muitakin kiinnostavia juttuja kuin mieleenpainuvat henkilöhahmot. Point Omegassa kyllä löytyy. Yksi niistä on kysymys, onko Point Omega kaikessa arvoituksellisuudessaan hyvä vai ei.

Varmaa on, että DeLillon uutukainen koettelee kirjallista mielikuvitusta, pakottaa miettimään sen rajoja.
Kommentit (7)
  1. Sami Liuhto
    13.2.2010, 11:07

    Mitenkäs kommenttihiljaisuus nyt. Mielenkiintoinen kirjoitus. Taisi seisauttaa lukijoiden veret! Jaahas… jatkan matkaani Hännikäisen blogiin ja sitten Laajarinteelle ja vielä voisi katsastaa Tossavaisen. Parnassossa kävin jo ja kommentoinkin, että Leskinen oli huono runoilija. Hyvää viikonloppua kaikille!

  2. En ole vielä Point Omegaa lukenut, ja vaikka on tietenkin väärää olettaa kirjojen paksuuden perusteella mitään, silti alkaa tuntua että DeLillo on Underworldin jälkeen juuttunut välitöiden lettoon. Esittäjä ja Cosmopolis olivat molemmat tietoisen viitteellisiä ja ei-eeppisiä romaaneja, kun taas The Falling Man oli mielestäni jonkin sortin epäonnistuminen: se ei onnistunut sanomaan terrorismista mitään mitä DeLillo ei olisi jo paremmin onnistunut muotoilemaan Mao II:ssa.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *