Romaaniarvoitus

Helvetti on toiset ihmiset, sanoi Sartre. Toiset ihmiset ovat konflikti, sanoo Don DeLillon uuden romaanin Point Omegan keskushahmo Richard Elster, seitsemänkymppinen erakoitunut oikeistoälykkö, joka uransa loppuvaiheessa palveli Irakin sotaa valmistellutta Bushin hallintoa kehittelemällä ”filosofisia perusteita” sotatoimille.

Romaanin kertoja, elokuvaohjaaja Jim Finley saapuu Elsterin luo tämän erämaaretriittiin tavoitteenan taivutella Elster esiintymään filmissään, puhumaan Irakin sodasta kriittisesti vähän samaan tapaan kuin ex-puolustusministeri Robert McNamara aikoinaan Vietnamin sodasta. Miesten välille kehittyy outo side, varsinaiseen filmin tekoon ei päästä, mutta Elster kertoo yhtä sun toista. Esimerkiksi sen, että halusi Irakin sodasta ”haikusodan”.

”I wanted a war in three lines. This was not a matter of force level or logistics. What I wanted was a set of ideas linked to transient things. This is the soul of haiku.”

Kun Finley kysyy, miten Donald Rumsfeld, Paul Wolfowitz ja muut Bushin hallinnon haukat suhtautuivat Elsterin ideaan haikusodasta, tämä vastaa: ”They didn’t fall out of their chairs.” Kas kummaa!

Jonkinlainen juonentynkä romaaniin muodostuu, kun Elsterin tytär saapuu erämaahan miesten seuraksi. Pahaksi onneksi tyttären hämäräperäinen ex-rakastaja (ilmeisestikin) tulee perässä ja (ilmeisestikin) sieppaa tämän, kun Elster ja Finley ovat vähän aikaa poissa. Illuusionsa kadottaneen Pentagon-intellektuellin erakkotaival muuttuu henkilökohtaiseksi tragediaksi. Väkivalta, joka on ollut Elsterille aina puhtaasti käsitteellistä, tulee hetkessä todelliseksi. Etsinnöistä huolimatta tytärtä ei löydetä. Ex-rakastaja on (ilmeisestikin) surmannut tämän.

Tärkeän tason Point Omegaan muodostavat prologi ja epilogi. Niissä ollaan New Yorkin Modernin taiteen museossa Douglas Gordonin videotaideteoksen äärellä. Taideteos on yksinkertaisuudessaan Hitchcockin Psyko hidastettuna niin, että se kestää kokonaiset 24 tuntia. Romaanin kertoja alkaa nähdä elokuvassa uusia ulottuvuuksia, uudenlaisen maailman. Normaalista inhimillisen toiminnan aikakehyksestä irrotetusta Psykosta tulee todellisempi kuin alkuperäisestä elokuvasta. Romaanin kertoja sanookin, ettei voi enää koskaan katsoa ”oikeaa” Psykoa, koska se ei enää tunnu ”oikealta”.

Romaanin aloittavilla ja päättävillä Psyko-jaksoilla on eittämättä yhteys Elsterin verestä, suolenpätkistä ja kuolemisesta puhdistettuun, läpikotaisin käsitteellistettyyn sodankäynnin maailmaan. Tai ainakin DeLillo viittaa tällaisen tulkinnan mahdollisuuteen, jopa mielekkyyteen. Valmiita vastauksia tai varmoja vihjeitä Point Omega ei anna, tietenkään. Sehän on romaani. Ja kaiken lisäksi taiten rakennettu. Sivuja on vain 117, mutta niukan tekstin takana on runsaasti kätkettyä verkostoa.

Päällimmäiseksi vaikutelmaksi minulle jäi Point Omegasta, että se on… delillomainen. Mikä tietysti on ansio jo sinänsä, aivan kuten vaikkapa beckettmäisyys Beckettillä. Jotain samaa Point Omegassa on kuin DeLillon 2001 julkaisemassa Esittäjässä, joka oli myös ”tiivis” ja ”filosofinen”. Point Omega on kuitenkin vieläkin paljaampi, luonnosmaisempi, häilyvämpi. Siitä on vaikea saada otetta, saati ”arvottaa” sitä. Se pakenee tarkkoja määrityksiä.

Osaltaan Point Omegan oikukkuus johtuu Elsterin hahmosta. Hänessä olisi kaikki ainekset vaikuttavaksi romaanihenkilöksi, mutta DeLillo jättää hänet ideaksi, ei laita lihaa luiden ympärille. Joku pitää tätä varmasti suurena puutteena, mutta minä en. On vain hyvä, jos romaanissa löytyy muitakin kiinnostavia juttuja kuin mieleenpainuvat henkilöhahmot. Point Omegassa kyllä löytyy. Yksi niistä on kysymys, onko Point Omega kaikessa arvoituksellisuudessaan hyvä vai ei.

Varmaa on, että DeLillon uutukainen koettelee kirjallista mielikuvitusta, pakottaa miettimään sen rajoja.
Kommentit
  1. 1

    sanoo

    Mitenkäs kommenttihiljaisuus nyt. Mielenkiintoinen kirjoitus. Taisi seisauttaa lukijoiden veret! Jaahas… jatkan matkaani Hännikäisen blogiin ja sitten Laajarinteelle ja vielä voisi katsastaa Tossavaisen. Parnassossa kävin jo ja kommentoinkin, että Leskinen oli huono runoilija. Hyvää viikonloppua kaikille!

  2. 2

    Samuli K. sanoo

    En ole vielä Point Omegaa lukenut, ja vaikka on tietenkin väärää olettaa kirjojen paksuuden perusteella mitään, silti alkaa tuntua että DeLillo on Underworldin jälkeen juuttunut välitöiden lettoon. Esittäjä ja Cosmopolis olivat molemmat tietoisen viitteellisiä ja ei-eeppisiä romaaneja, kun taas The Falling Man oli mielestäni jonkin sortin epäonnistuminen: se ei onnistunut sanomaan terrorismista mitään mitä DeLillo ei olisi jo paremmin onnistunut muotoilemaan Mao II:ssa.

  3. 3

    Samuli K. sanoo

    Ja kiinnostava sivuhuomio: David Cronenberg on saanut suunnittelemansa Cosmopolis-filmatisoinnin käsikirjoituksen valmiiksi. Miehen projekti filmatisoida mahdottomia kirjoja siis jatkuu: onhan plakkarissa jo elokuvat JG Ballardin Crashista ja William Burroughsin Alastomasta lounaasta. Monia vuosia on myös ollut suunnitteilla Amis-leffa London Fields. Tässä yhteydessä on syytä mainita myös History Of Violence, joka on paitsi kaikkien aikojen paras sarjakuvafilmatisointi myös todennäköisesti ainoa sellainen jonka ohjaaja ei ole nähnyt ruutuakaan alkuperäismateriaalia.

  4. 4

    sanoo

    Muistan ensimmäisen ajatukseni, kun kuulin tuosta DeLillo-filmatisoinnista: ”Ei voi tulla mitään hyvää!” Enkä usko vieläkään, että tulee.

    Usein väitetään, ettei hyvien kirjailijoiden teoksista saa ikinä hyviä elokuvia. Harvinaista sellainen varmasti onkin. Ehkä todennäköisempää on, että keskinkertaisesta kirjasta tulee hyvä elokuva. Ainakaan vertailukohta ei ole silloin elokuvalle niin vaativa.

    Itseäni askarruttaa tämä minkä hiljattain luin, että Michael Haneke olisi keskustellut yhteistyöstä Michel Houellebecqin kanssa. Siinä kohtaisivat eurooppalaisen elokuvan ja eurooppalaisen kirjallisuuden kärkinimiin kuuluvat tyypit. Molemmat aika erikoislaatuisia persoonia. Jos yhteistyö toteutuu, odotan sen tuloksia kiinnostuneena.

    Siitäkin huolimatta, että Houellebecqin ohjaus Mahdollisesta saarestaan on kuulemma huono. Ja se saksalaisten tekemä elokuvaversio Alkeishiukkasista on suorastaan karmea (mutta Houellebecqilla tuskin on sen kanssa mitään tekemistä)

  5. 5

    Suvi Ahola sanoo

    Kiitos vinkistä. Jostain syystä lukeminen tuntuu nykyisin mielekkäämmältä, kun kirjaan liittyy käteen otettaessa tieto siitä, että joku muukin sitä luki ja pohti.

  6. 6

    Samuli K. sanoo

    Kaikkihan on kiinni ohjaajan näkemyksestä. Huono ohjaaja ei pysty tekemään hyvää leffaa hyvästä kirjasta, mutta eipä se osaa tehdä hyvää leffaa huonostakaan kirjasta. Eli siis kirjaa ei voi ”kuvittaa” elokuvaksi, ohjaaja voi käyttää sitä vain ponnahduslautana omaan näkemykseensä. Ero vain on vastaanotossa: huono leffa hyvästä kirjasta aiheuttaa närkästystä kun taas huono leffa huonosta kirjasta vain välinpitämättömyyttä.

  7. 7

    Anonymous sanoo

    Eihän The Falling Man terrorismia käsittelekään, vaan jonkinlaista tilaa. ”Se ei ollut enää katu vaan maailma, lähenevän yön ja lankeavan tuhkan aika ja paikka.” Tilassa jokainen putoaa tavallaan ja sitä symboloi nerokkaasti luodun katutaiteilijan taide.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *