Romaani kellariloukon otuksille

Ei transsendenssiä, ei valhetta, ei romaania.

Ja ennen kaikkea: ei juonta, etenkään rikosjuonta. Juonettomuus on rikos, ja rikosjuonettomuus verisin rikos. Kohta kaikki kirjallisuus tulee, todellakin, Lisbeth Salanderin hameen alta.

Helsingin Sanomien kriitikotkin muistavat kaikessa lukijaystävällisyydessään nykyään räksyttää, jos romaaneista puuttuu jännitystä ja ”toimivia” henkilöhahmoja.

Aikamme proosa keskittyy lukuelämysten tuottamiseen. Se muuttaa todellisuuden vaarattomaksi tusinaestetiikaksi. Se nihiloi kielen, tekee siitä pelkän tarinankertomisvälineen.

Se on tuote, jota myydään. Se on laite, jonka toimintaa Helsingin Sanomien kriitikko arvioi kuluttajanäkökulmasta.

Juha Seppälän uutuusteos Mr. Smith ei ole onneksi kotoisin samalta liukuhihnalta kuin proosakirjallisuutemme valtavirta. Mr. Smith on tärkeä teos, eikä takuulla nouse Mitä Suomi lukee -listan kärkeen tai voita kirjabloggareiden Finlandia-äänestystä.

Mr. Smith ei ole jännittävä eikä siinä ole ”toimivia” henkilöhahmoja. Se ei käyttäydy niin kuin nykyromaanin odotetaan käyttäytyvän, koska Seppälä muistaa, että romaani on sika, joka syö mitä tahansa.

Ja ennen kaikkea: romaani voi myös käyttäytyä sikamaisesti, evätä lukijalta harmittoman pikkuporvarillisen lukuelämyksen. Mr. Smith, kuten Seppälän muutkin myöhäisemmän tuotannon romaanit, on viuhuva sivallus filisterin poskelle.

Kun oikein muistelen tällä vuosituhannella ilmestyneitä kotimaisia proosateoksia, mieleeni tulee vain jokunen sellainen, joka on jättänyt minuun pysyvät jäljet. Seppälän Routavuosi ja Paholaisen haarukka ovat sellaisia, ja luulenpa että Mr. Smith yltää niiden kanssa samaan kaanoniin.

***

Mr. Smithiä lukiessani tulin oivaltaneeksi, että lähestulkoon kaikki minulle tärkeät kirjailijat ovat sellaisia, jotka vetoavat minuun pikemminkin sensibiliteetillään ja tavallaan hahmottaa maailmaa kuin silkalla kirjallisella nerokkuudellaan. Tällaisia kirjailijoita ovat esimerkiksi Michel Houellebecq, Curzio Malaparte, Thomas Bernhard, E.M. Cioran ja Joseph Roth. On olemassa heitä parempia kirjailijoita, moniakin, jos tarkastellaan ankaran objektiivisesti, mutta ketkään muut eivät puhuttele minua kuten he.

En lue kirjoja viihtyäkseni tai saadakseni nautintoa, luen niitä tunteakseni oloni siedettäväksi. En hae kirjoista hupia vaan lohtua. Tämä kaikki juontuu varmasti nuoruusvuosien angstista, joka koetteli minua enemmän kuin monia muita. Muistan, kuinka ajelin yksikseni autolla päämäärättömästi vanhan kotikaupunkini kaduilla ja kuuntelin Joy Divisionia. Ulkona kulki ohitse ihmisiä, jotka lottosivat, katsoivat Napakymppiä ja äänestivät keskustaa. He eivät olleet ikinä kuulleetkaan Joy Divisionista. He eivät halunneet tietää siitä mitään.

Tunsin vuoroin raastavaa yksinäisyyttä ja raastavaa tylsyyttä. Halusin pois, jonnekin, mutta en tiennyt minne. Taudinkuva oli selvä, vaikka en sitä silloin tajunnutkaan. Olin ja olen tyypillinen kellariloukon otus. Vaikka asuisin kymmenennessä kerroksessa ja ikkunoideni takana avautuisi auringossa kylpevä merenselkä, olen sittenkin kellariloukon otus. Pystyn mainiosti ymmärtämään E.M. Ciorania, joka kirjoitti nuorena Saksassa opiskellessaan olleensa yksinäisempi kuin ruumisarkussa. Ei angstini sentään Cioranin mittoihin yltänyt, mutta osaan kuvitella sen, mikä uupumaan jää.

Siinä vaiheessa, kun Joy Division ei enää auttanut, ryhdyin lukemaan kirjoja. Albert Camus’n Sivullinen taisi olla ensimmäisiä teoksia, jotka saivat minut ymmärtämään, etten ollut ihan yksikseni tähän maailman heitetty, vaan että kellariloukon otuksia on olemassa kokonainen veljeskunta, eläviä ja kuolleita. He pitävät yhteyttä lukemalla ja kirjoittamalla, vaikka eivät voi toisiaan tuntea. Samalla tietysti ymmärsin, etten ole mitenkään ainutlaatuinen. Kukaan ei ole. Olemme kaikki sarjatuotantoa, suurissa erissä valmistettuja, niin minun kaltaiseni kuin Alexander Stubbin tai Mikael Jungnerin kaltaiset. Minun kaltaisiani toki valmistetaan paljon vähemmän, koska yhteiskunnalla ei ole kovin paljon käyttöä kellariloukon otuksille.

Mr. Smith kuuluu niihin kirjoihin, joiden maailman pystyy tunnistamaan mikäli on tehnyt tuttavuutta raastavan yksinäisyyden ja raastavan tylsyyden kanssa. Siitä huokuu sama vakaumus kuin Cioranin, Bernhardin tai Houellebecqin teoksista – todellisuutta ei pidä pehmustaa ja vaimentaa jotta lukijalle tulisi mukavampi olo. Kuten Seppälä kirjoitti Routavuodessa:

”Jotta kirjallisuudella ylipäänsä voisi olla jotain merkitystä, sen täytyy ilmestymisympäristössään näyttää kummalliselta, oudolta, vääränlaiselta. Sen täytyy törröttää, sen kulmia ei saa pyöristää eikä sitä saa liukastaa anal glubella, vaikka juuri sitä halutaan. Kirjan on oltava kuin kunnon mela; kun sillä penetroidaan, lukijan on tiedettävä saaneensa, on käveltävä pari päivää hankalasti.”

Nuo lauseet tulevat useinkin mieleeni, kun luen sisäsiistejä, yhdentekeviä nykyromaaneja, jotka pyrkivät miellyttämään mahdollisimman monia ja olemaan loukkaamatta ketään.

Entäpä tunteet, eläytyminen? Eivätkö ne merkitse lukukokemuksessani mitään? Toki merkitsevät, mutta kuten olen monet kerrat sanonut, minulta tahtovat juonenkäänteet ja henkilöhahmot unohtua romaaneja lukiessa, alan haukotella ja nuokkua jos tehtäväni lukijana on vain seurata tarinaa tai antautua psykologisiin pohdintoihin. En samastu romaanihenkilöihin, hahmoihin kirjan sivulla, vaan kirjailijaan, hahmoon kirjan takana. Niin se on. Tekijä ei ole minulle kuollut!

Samaan hengenvetoon täytyy toki huomauttaa, etten ole niin nuija, että samastaisin Mr. Smithin kirjoittajan ja Porissa asuvan mieshenkilön nimeltä Juha Seppälä toisiinsa. Olen kiinnostunut edellisestä, en jälkimmäisestä, koska hän on minulle vieras.

(Kirjailijana olemisen oheisvahinkoihin kuuluu se, että välillä saa siviilihenkilönä tahtomattaan osakseen huomiota kaikenlaisilta hörhöiltä. Minulla ei tosin ole siitä paljon kokemusta, mutta jonkin verran kumminkin.)

Mr. Smithin vimmaisissa saarnajaksoissa Seppälä – tai pikemminkin kirjan kertoja – lukee madonluvut spektaakkelia palvovalle nykykulttuurille:

”Myös lukijat vihaavat kirjailijoissa kirjallisuutta. Kirjailijoita ne rakastavat. Kirjallisuus on ennakoimatonta, arvaamatonta, monesti rumaa ja käsittämätöntä. Tai valheellista, tai totuudellista, erilaista kuin lukijan kokemus elämästä.”

***

Miettiessäni Juha Seppälän kirjailijanuraa mieleeni tulee Paavo Rintala. Tuotantonsa alkupuolella Rintala kirjoitti tarinavetoisia, lavean eeppisiä romaaneja, mutta siirtyi myöhemmin kohti erittelevää ja pohdiskelevaa, esseististä muotoa. Tämä on yksi syy siihen, miksi arvostan Rintalaa. Hän olisi voinut kirjoittaa samat kirjat uudestaan, kuten keskivertokirjailija tekee, mutta sen sijaan hän ryhtyi määrätietoisesti avartamaan ilmaisukeinojaan. Samalla tavalla kuin Rintalan kehitys kirjailijana on edennyt myös Seppälän.

Seppälän varhaisia teoksia leimaa muotopuhdas modernismi tarkasti keskitettyine lauseineen. Lehtikritiikeissä häntä kiitellään edelleen lakonisen lauseen voimasta, mutta itse en koe lausetta enää hänen proosansa itsestään selväksi perusyksiköksi. Seppälän uusimmissa romaaneissa on erilainen rytmi kuin varhaistuotannossa, hän kiihdyttää ja hidastaa paljon oikukkaammin ja ennakoimattomammin. Välillä ollaan kiinni modernistisen niukoissa havainnoissa ja tiiviissä dialogissa, mutta heti seuraavassa hetkessä kertoja äityy pitkään ja pidäkkeettömään lauseryöpytykseen.

Mr. Smithissä, kuten Routavuodessa ja Paholaisen haarukassa, Seppälä ei tee lausetta lauseen perään, vaan punoo lausemattoa, jossa havainnot, assosiaatiot, väitteet ja julistukset kieppuvat villisti kuin modernismin kahleista vapautuneessa proosarunossa. Seppälä ei enää keskitä, vaan laventaa, antaa mielikuvituksensa kirvota ajan ja paikan kahleista:

”Raha ei petä. Se on suvereeni, itsenäinen, riippumaton, kuin kissa autiotalon nurkissa, kuin dvornikki kuolleessa Kannaksen huvilakaupungissa. Sillä ei ole isänmaata, uskollisuusvelvoitetta eikä yhteiskuntavastuuta. Siksi siihen voi luottaa. Se ei lupaa mitään. Se ei etsi kotia eikä aatetta. Se ei tarvitse ketään. Se on arvokas minulle. Se on arvokas sinulle. Se on arvokas meistä riippumatta, kukaan ei pääse siltä karkuun. Se on kaikkialla kuin ilma, mittaa ja arvottaa kaiken. Se riisuu kaikelta muuhun suhteutumattomuuden, mutta on itse suhteutumaton. Se on puhdas, viaton, täydellinen, se on mitä tahansa koska sillä saa mitä tahansa. Koska se on absoluuttinen väline, se on absoluuttinen päämäärä. Kaikki elävät vain hankkiakseen rahaa. Joka lopulta haihtuu kuin viimeinen näky elämästä. Raha antaa vapauden. Sinänsä järkyttävää tietää, että Jouko Turkka on jossain, elää, Teiskossa, eikä sano enää mitään. Välitilassa, odottaa, aika kuluu, ja hän on jo tehnyt ja sanonut kaiken, odottaa myyttinsä täyttymistä. Mutta ei kerjää.”

(Tuo tekstijakso päättyy lopulta siihen, että Jouko Turkka lentää Saatanan kanssa Kuuhun ja katselee sieltä tuhoutunutta maapalloa.)

On hyvä, että Mr. Smithin kaltaisia proosateoksia kirjoitetaan ja julkaistaan Suomessa. Ne kyseenalaistavat luutuneet käsitykset romaanimuodosta ja romaanimuodon mahdollisuuksista, valavat edes hitusen uskoa siihen, että kaikki kertomakirjallisuus ei ole vielä tuudittautunut tuttuuden ja turvallisuuden tappavaan valheeseen.

Kommentit
  1. 1

    sanoo

    Hakunilan kaupungin vuokrakerrostalojen asukki on nykyajan kellariloukon otus.

    Mullakin oli vaikea nuoruus ja vielä vittumaisempi aikuisuus. Mulla on tilillä 0,83 euroa. Mutta silti en koe olevani erityisempi kuin Jungner ja Stubb. Vitut. Koenpas. Mutta silti tunnen lähinnä sääliä näitä jamppoja kohtaan, jotka luulevat olevansa erityisempiä kuin muut.

    Kirjoitus oli lukijäystävällinen, meille kaikille päähänpotkituille kusipäille ystävällinen.

    Tosin en itse kuunnellut Joy Divisionia vaan tukkaheviä. Eläköön se pieni ero nerokkuuden ja typeryyden välillä.

  2. 2

    sanoo

    Erityisempi on nykyään se, jolla on enemmän rahaa. Tai valtaa. Jungnerilla ja Stubbilla niitä on.

    Vain rahalla saa erityisen ihmisen kohtelun.

    Muut voivat olla vain erilaisia, eivät erityisempiä.

    Selvää matematiikkaa.

    Onneksi mä en ole koskaan kokenut olevani mitään muuta kuin yhdenlainen sarjatuote. Vailla yksilöllisiä piirteitä.

  3. 3

    sanoo

    Pöhelö oot silti joskus. Sussa on vahvaa yklilöllisyyttä (muutakin kuin tuo em. pöhelöys). Oot toisena tekijänä vuoden tähän asti merkittävimmässä poliittisessa opuksessa. Opin siitä paljon.

    yklilöllisyys.

    Olin aivan paineissa kun olin lähettänyt ton kommentin. Kelasin että suutut. Mutta oot melankolinen ihminen! Mun mielestä. Kiitos siitä että oot mikä oot.

    Täytyy joskus kuunnella tota Ilodivisioonaa, kun siitä aina hölistään. Seppälään en ole saanut otetta, mutta yrittänen vielä joskus.

  4. 4

    sanoo

    Pyrin mieluummin suuttumaan kuin loukkaantumaan.

    Mutta suutun kyllä aika harvoin.

    Yleensä pyrin olemaan välinpitämätön, ja varsin usein siinä onnistunkin. Siinä auttaa se, että tylsistyn aika pian useimpiin asioihin.

  5. 5

    Anonymous sanoo

    Erkki Tuomiojaa pitää rehellisyydestä kiittää. Tänään hän kertoo Facebookissa menevänsä viikonlopuksi Wuolijoki suvun juhliin.

    YLE:n pääjohtajia, Suomen Pankin pääjohtajia, Hesarin päätoimittajia?

    Jotenkin tulee vertailtua 90-luvun alkupuolen Italiaan, kun siellä meni koko puoluekenttä uusiksi sen jälkeen kun oli tajuttu kommunismin vaaran lopullisesti kuolleeen.

    Vaaran torjumiseksi sielläkin oli oikeiden sukujen jäseniä nostettu pelastamaan ”pohjoismaista hyvinvointivaltiota”.

    Vielä menee meillä aikaa ennen kuin kulttuuriministeri on nimeltään Pönkkö, Liuhto tai vast. eikä kirkkoherran vesa Andersson tai Arhinmäki.

  6. 6

    Tarja Pulli sanoo

    Ehkä sinä luet proosaa niin kuin lyriikkaa: nopeita assosiaatioita, havaintoja, kuvia, julistuksiakin, ei juonta. Se on hyvä tapa. Juoni on kuitenkin teoksen rakenteen keinotekoisin osa, semmoista johdonmukaisuuteen pakottamista. En halua ajatella, mitä Lisbeth Salanderin hameen alta tulee, mutta tulkoon mitä hyvänsä, ottakaamme se lyyrisesti vastaan.

    Minä en vieläkään tiedä mitään Joy Divisionista eikä minulla ollut autoa eikä ajokorttia ja angstikin oli siistiä lajia, mutta kirjailijoiden yksinäisyyden muistan nuoruudestani. Seppälä voi hyvinkin olla yksinäisyyden kuningas kotimaisessa kirjallisuudessa, sikäli kuin siitä kruunuja saa. Tänä kesänä on oudosti kaihertanut mielessä, että Riikka Ala-Harja on varmaan helvetin yksinäinen ihminen. Kjell Westöstä taas epäilen, että sillä on vilkasta seuraelämää, suosittu tukka eikä mitään kellareita.

    Sikäli luulen, että minäkin etsin ”hahmoa kirjan takana”. Ja minä, minä saatan jopa olla niin nuija, etten tee selvää eroa kirjailijan ja ihmisen välille. Lukijasta puhumattakaan. Toki tiedän olevani huono lukija, ellen kykene kohtaamaan Westötä kellarissa.

    Seppälä, nuoruuteni lemmitty, tuli tännekin tänään. En ole vielä ryhtynyt koskettelemaan häntä.

  7. 7

    sanoo

    Joskus kirjallisuus (ainakin venäläinen) tuli Gogolin viitan alta. Mieluummin sieltä.

    Mitä olen joskus tavannut Riikka Ala-Harjaa, ei minulle ole syntynyt kuvaa helvetin yksinäisestä ihmisestä.

  8. 8

    Tarja Pulli sanoo

    Niin, Ala-Harjalla on hämäävästi niitä reippaan teatteri-ihmisen päärinkuloita ja pirteitä värejä, ainakin mainoskuvissa (ja muusta en tiedä). Ja hän varmaan edustaa liian perinteistä juonialakuloa sinun makuusi.

    Aiheeseen palatakseni: Minulle Seppälän raakuus ei synny noista jutuista, että Turkka lentää Saatanan kanssa Kuuhun tai raha sitä ja tätä. En halua kuulla Seppälän asiaa. Melalla penetroitu olo tulee muualta, ehkä siitä, kun Seppälän ihmisissä ei ole mitään nättiä ”pohjimmiltaan hyvää”. Ei sellaista turvallista tukipistettä. Tunne on tosin pikemmin alavatsassa kuin anaalissa ja kävely käy ihan hyvin mutta lukeminen ei. (Tämä tiedoksi Seppälälle, jos hän – oi ei oi ei! – googlailee nimeään.)

    Sinä muuten olit muuttunut ”Melanderiksi” Tiedemiehen blogin kommenttiosiossa. Se ilahdutti minua, kun nyt kerran meloista oli puhe.

  9. 9

    sanoo

    ”Ja hän varmaan edustaa liian perinteistä juonialakuloa sinun makuusi.”

    En minä nyt sillä tavalla kategorisesti ajattele, että tuossahan on nyt tuota juonta hyi hyi.

    Olen minä Ala-Harjan kirjoista tykännyt.

    Tuo kohta, jota Seppälästä lainaan ja jossa on rahaa ja Turkkaa oli tarkoitettu tyyliesimerkiksi hänen lauseryöpyistään eli miten ne kulkevat ja miten ne liikkuvat lähtöpisteestään arvaamattomiin suuntiin. En asian tähden lainausta tehnyt, vaikka kyllä haluan Seppälän asiankin kuulla. Ja samalla ajattelen, että tyyli ja ”asia” kietoutuvat yhteen (tai muoto ja sisältö), enkä lopulta niitä erilleen osaa tai halua pilkkoa.

    Onneksi en tiedä, mikä on Tiedemies ja Tiedemiehen blogi, enkä todellakaan aio ottaa selvää.

    ”Ei pidä mennä katsomaan”, on linkolalainen ohje jota yleensä noudatan nettimaailmassa.

    Michel Houellebecq on kyllä kertonut googlaavansa itseään. Mutta vain tietääkseen, mitä hänen vihamiehensä hänestä kirjoittavat. Niitä hänellä riittää. Muuallakin kuin kirjabloggareiden piirissä. Hän on tärkeä kirjailija.

  10. 10

    Anonymous sanoo

    Pyörähdin eilen taideterapiassa minäkin. Tampereen teatterikesässä. Kuulin kokkolalaisten aamunkoita lappi-poro-marien luontorunoelmaa, kouraistuin öljynetsijöiden porautumista viattomien kalloihin (vrt. Bardem No Country for Old Men Coen filmissä). Koulutyrmään pantu pentu pelastui futistähtiin. Ja kaikkea muuta marinaa, Hesarista luettua. Olihan se terapiaa,turruttavaa ja anti-adhl-olo. Ihan kelakorvattavaa. Saisiko vielä päivärahan?

    Toisekseen katson kotkalaisten farssieritelmää Langinkoskellaan ja sata vuotta myöhemmin venäläisbusineksen, -rahan ja ryssittelyn kliseissä. Eipä tuokaan paikallisen Eteenpäin -lehden kesähiljaisen vakijutuista spakettinostettu haarukallinen mitenkään uhannut tasapainoani, puutumus koetteli vastaanoton istumalihoja. Olihan se saatu Aleksanteri 3. ja Dagmarinsa ja nykyhuohottajat surkusiksi vaan ei surkuhupaisiksi. Mitään ivatikkailua ei näytöskappaleista suhautettu yhtikäs mihinkään kuin enintään että ähäkutti kun tänne tulitte meitä töllistelemään.

    Parempi jos ottaisivat mallia Musiikkitalosta-Oopperatalosta että klassikoissa on sentään häiritsevyyttä verrattuna näihin pinnaksikaulittuihin päivälehti-uutissirpale-tyrkytysnäytelmiin. Yksikin hurja tosimiesten veto oli talvella Espoon näyttämöllä: Lars von Trierin Dogville Lapeenrannasta, Jari Juutinen ja muita taitureita. Stagella Korjaamo 17.8.! Vaan taitaapi kiinteistöjalostua Tapiolan teatteri ja se sitten vörbai tämäkin suomikulttuuri. Vaan ei hätiä mitiä, onhan tuotileffaa ja teatteriin voisi painella Avignoniin -ei jussipajulassakaan voi henkevöidä kenenkään kanssa, vain meluta kilvan hullujussien kera. Ei muuten ollut Kasselissa (Ducumenta) ensimmäistäkään katuvartta tai -kulmaa revinnässä.

    On tämä taide kuluttajallekin -minulle hankalaa- kun kohottavaa avartavaa haltioittavaa on tarjolla vaikka kuinka ja sitten näitä huteja. Eikä mitenkään arvaa ennalta. Vahingonilokaan ei auta eikä se vakaumukseni ja usein pätevä reseptini että huono taide on parasta. Senkun parantaa omassa korvienvälissään ja silmänperällä. Ei tarvis puutua -mutta nyt paikaan eilistä
    tuskastumista (kaiken huipuksi sorruin junassa kotimatkalla jättiTupla suklaapatukkaan). Se on fillari tänään, korvissa muuten evankeliumia,vanhaa käännöstä !). Vielä voihkaisen Kellarista että oli minullekin kova juttu George von Wrightin esseessä Ajatus ja Julistus). Näiden opettaja/koulu/totteluttajat puolustuksen läpi isketyt kiekot Sivullinen Inho minut saivat työosoitusten pakoilijaksi ja tosityömieheksi mieleni saroilla, vaikka ÄO varmaan diskontattu ja muukin lahjattomuuvailinki huipputasoa -Luojalle kiitos. Ja noille wrighteille,gateseille ja jobseille joiden ansiosta ihmiselo on mahdollinen. Mutta sztäkää se kysyy -pitää saada vääriä numeroita.
    Jukka Sjöstedt

  11. 11

    sanoo

    Seppälä on myös minun kaanonissani yksi kovimpia suomalaisia nykykirjailijoita, prosaisteista aivan kärjessä. Yksi syy siihen on, että hän on pystynyt uudistamaan otettaan 1980-luvun puolivälistä aina näihin päiviin saakka, pieniä suvantokohtia lukuunottamatta. Tässä hän eroaa esimerkiksi Hotakaisesta, jolta löytyy toki hienoja teoksia, mutta lauseen tasolla (näin ainakin minusta tuntuu) monistuskone on ollut jo tovin käynnissä – liekö sitten julkaisutahti estää uudistumisen vai mikä.

    Seppälän Routavuosi ja Paholaisen haarukka etenkin ovat tehneet vaikutuksen. Uudemmasta tuotannosta Mitä sähkö on tarjoaa lisäksi ehdokkaan nykynovellejen parhaimpiin. Kahden toisiinsa kietouvan tarinan rakennetta seuraava Takla Makan meni mielestäni liian tiukaksi, ja tuntui siltä, että Seppälä vei siinä parhaiten osaamansa alueet eli niukan lauseen ja ahdistuksen liian pitkälle tappiin ja ikään kuin manerisoi oman taiteensa. Teoksen yleissävyksi tuli liiallinen eksistentialismi, joka ei enää hengittänyt ja tarjonnut ajattelulle tilaa.

    Itse en ole täysin koskaan käsittänyt ajatusta Seppälän alkutuotannon lakonisuudesta ja niukkuudesta. Minusta se on yllättävän lyyristä, tarkoitan sitä, että sanojen ja lauseiden viittausalue on laaja ja että intertekstuaalisuutta ja realistisen tason päälle kerrostuvaa tulkinnallisempaa ainesta on runsaasti.

    Seppälästä on muuten ilmestymässä tietääkseni ensimmäinen väitöskirja aivan piakkoin, kun laitoksemme tutkija Tuomas Juntunen väittelee hänen tuotannostaan; kannattaa tutustua.

  12. 12

    juha saari sanoo

    ”Kaikki elävät vain hankkiakseen rahaa.”

    Tällaisissa lauseissa kirjailijan pitää olla varovainen. Ilman ’vain’ sanaa se olisi truismi. Nyt se on epätosi. Niinhän tahtoo käydä kun yrittää käyttää yleisiä totuuksia väittävissä lauseissa esimerkiksi sanoja aina, kaikki tai vain. (Siksi en esimerkiksi sano työssäni väkivaltaan syyllistyneelle ihmiselle että hän ”aina voi toimia toisin”. Kun olisin HETI väärässä…)

    Ainakin tässä yhteydessään Seppälän lause on pikkuisen banaali. Harmi. Toisaalta lainaus kokonaisuudessaan osoittaa minulle, että Seppälä on ehdottomasti romantikko niin kuin marginaalissa olijat, anarkistit ja muut sivulliset hyvin usein, oikeastaan aina, ovat. (Oli Tommi tuo sinunkin kuvauksesi yhteisestä entisestä kotikaupungistamme täynnä tummaa romantiikkaa…)

    Kirjaa kokonaisuudessaan en ole lukenut.

    t.juha

  13. 13

    sanoo

    ”Itse en ole täysin koskaan käsittänyt ajatusta Seppälän alkutuotannon lakonisuudesta ja niukkuudesta. Minusta se on yllättävän lyyristä, tarkoitan sitä, että sanojen ja lauseiden viittausalue on laaja ja että intertekstuaalisuutta ja realistisen tason päälle kerrostuvaa tulkinnallisempaa ainesta on runsaasti.”

    Varmaan olet oikeilla jäljillä tuossa. Pitäisi jossain vaiheessa lukea uudestaan Seppälän varhaisempaa tuotantoa, kun en ole sen parissa ihan hiljattain viivähtänyt.

    Pahimpia monistuskoneita kotimaisessa proosassa on mielestäni Petri Tamminen. Minulta putosi tämä uusin käsistä saman tien, kun luin sen ensimmäisen lauseen, koska pelkäsin että samaa tavaraa löytyy vielä runsaasti lisää; vinolla tavalla hauskaa ja humoristista mutta kuitenkin melankolisen herkkää ”suomalaiseen mielenmaisemaan”, jossa juureva, rehti poliisimies syö kesäkeittoa ja katselee syksyistä Pasilaa. Kun kerroin tästä reaktiostani Facebookissa, sain kuulla että moni muu on ehtinyt jo Tammisen aloituslausetta ihastella.

    No, kirjakaupoissa on paalikaupalla tuota Tammisen uuttuutta niin että ns. lukeva yleisö ainakin ymmärtää, joten mikä minä siihen olen mitään sanomaan. Ei vain minuun kolahda yhtään. Niistä Tammisen uran alkuvaiheen lyhytproosajutuista kyllä tykkäsin.

  14. 14

    sanoo

    KORJATTUNA TÄMÄ

    vinolla tavalla hauskaa ja humoristista mutta kuitenkin melankolisen herkkää ”suomalaiseen mielenmaisemaan” pureutuvaa proosalausetta, jossa juureva, rehti poliisimies syö kesäkeittoa ja katselee syksyistä Pasilaa.

  15. 15

    sanoo

    ”Tällaisissa lauseissa kirjailijan pitää olla varovainen. Ilman ’vain’ sanaa se olisi truismi. Nyt se on epätosi.”

    Tuon lauseen totuusarvo ei mielestäni ole tässä yhteydessä olennainen. Se kertoo tekstin puhujasta, romaanin kertojahahmosta ja hänen ajatuksistaan pikemminkin kuin siitä mitä kirjailija maailmasta ja maailmanmenosta ajattelee.

    Kyllähän kirjailijat laittavat romaaneissa henkilöhahmot sanomaan kaikenlaisia asioita.

  16. 16

    juha saari sanoo

    Joo. Kyllä tietenkin fiktio on kuvittellista ajattelua tottakai…

    Mutta tässä yhteydessä kun jotenkin koin sinunkin ajattelevan Seppälän proosaa ikään kuin henkilöhahmon ja Seppälän itsensä harmaalla jakoalueella, lähdin siihen mukaan.

    No kysyn näin: samastutko edes näihin ajatuksiin vai ovatko ne pelkkää muotoa jota ihailet? Aistitko ne tosiksi siten että voit olla niista edes jotain mieltä; koetko liittoutuvasi niiden mukana johonkin tai johonkuhun? Ja vielä kysyn toisin: arvostatko Seppälää ”vaistomaisesti” juuri hänen suoruudessaan ja ankaruudessaan SISÄLLÖN SUHTEEN? Koitko nuo sitaatin lauseet taiteilijan epäsuoraksi puheeksi maailman nykymenosta (ennen kuin aloit reflektoida niitä tarkemmin kommenttini myötä)?

    Jossain kulkee se raja, missä ja miten USKOMME lauseet tosiksi ajatuksiksi ja se raja rakentaa ainakin osaksi sitä, keitä taiteilijoina arvostamme. Kun Seppälästä puhutaan ja häntä arvostetaan, mukana tuntuu aina olevan myös hänen taiteestaan kumpuavan vastarinnan arvostamista. Juuri siksi toivonkin, että tuo kommentoimani lause ei mitenkään liity Seppälän omaan ajatteluun. Ehkä Seppälä kommenttini nähdessään viitaisi hahmoonsa ja sillä tavalla ”pelastuisi” banaalilta lauseeltaan.

    Ehkä me lukijatkin yritämme usein pelastaa ”rakastamaamme” tekijää itseltään suhteellistamalla kaiken häiritsevän aineston hänen estetiikkaansa, pois totuuden ulottuvilta. (Tosin tämä juuri on erittäin inostava ja kiinnostava tapa lukea tekstejä; käydä vuoropuhelua niiden ja tekijän kanssa! Houellebecqin kanssa minulle käy juuri näin; tuntuu mahdottomalta erottaa tekijä tekstista kyllin puhtaasti.)

    Lauseiden totuudella on mielestäni ainakin suhteellinen merkityksensä arvoettaessa tekstejä. En siis ole postmdernisti.

    t. juha

  17. 17

    sanoo

    Siteerasin tuon kohdan, jossa tuo lause oli, näytteenä Seppälän lauseryöpyistä, siitä miten ne kulkevat ja etenevät.

    Luen fiktiota fiktiona. Silloin siinä korostuvat monet asiat: kielen ja lauseiden vivahteet, tekstin rytmitys ja poljento, metaforat, alluusiot, intertekstuaalisuus, kerronnan konventioiden käyttö ja kerronnan konventioiden rikkominen ja niin edelleen ja niin edelleen.

    Tapanani ei ole etsiä yksittäisiä totuuslauseita, koska yksittäiset totuuslauseet väistämättä suhteellistuvat, kun ne laitetaan romaaniin. Toki voin löytää ja löydänkin romaaneista – myös Seppälältä – yksittäisiä lauseita, havaintoja, väitteitä, jotka koen tosiksi ja merkittäviksi havainnoiksi maailmanmenosta tai maailmantilasta. Mutta en ole ensisijassa niitä etsimässä.

    Kuten merkinnässäni sanoin, minuun vetoaa Seppälässä, ja monissa muissa itselleni tärkeissä kirjailijoissa, heidän sensibiliteettinsä ja tapansa hahmottaa maailmaa. En lue heidän tekstejään minään väitelausekokoelmina.

    Olisi helppo nimetä asiaprosaisteja, esimerkiksi Christopher Lasch tulee heti mieleen, jotka osaavat analyysin ja erittelyn tasolla tiivistää paljon paremmin sitä mitä ajattelen maailmanmenosta.

    Kirjailijoilla kun kietoutuvat yhteen tyyli ja ajatukset. Jos he ”ovat oikeassa” minun näkökulmastani niin he ovat ennen muuta esteettisesti ”oikeassa” eivätkä ankaran faktuaalisesti.

  18. 18

    Tarja Pulli sanoo

    Minusta nuo Juha Saaren kysymykset ovat hyviä. Tunnistan itsestäni tuon halun pelastaa rakkaita teoksia/tekijöitä selittämällä kökköydet tietoisiksi esteettisiksi ratkaisuiksi. En tarkoita tällä Seppälän henkilön rahalausetta. Sen kontekstista en tiedä mitään.

    Jos lähdetään siitä, että omaa lukukokemustaan ei kuitenkaan kykene tyhjentävästi ymmärtämään saati selittämään, oleelliseksi selitysyrityksissä nousee se, mistä syistä tahtoisi oman esteettisen elämyksensä tai tunnereaktionsa tai hurmoksensa syntyneen.

    Sinä, Melender, tahdot korostaa Seppälän ravistelevuutta. Luutuneet käsitykset romaanin muodosta ja mahdollisuuksista kyseenalaistuvat. Mr. Smith on viuhuva sivallus filisterin poskelle. Sinulla on perusteluna sekä ”muotoa” että ”sisältöä” ja epäilemättä ennen muuta niiden yhteenkietoutumaa. Näin voisi kuvitella, että sinä saat lohtua ja pysyviä jälkiä sivaltelusta. Tai tahdot saada.

    Vaikken ole Mr. Smithiä avannutkaan vielä, arvaan jo, etten minä kuule väkivaltaisia viuhuntoja filisterien poskien liepeillä. Minä luultavasti etsin söötisti siitä sitä, mitä Seppälä oli jo nuorena, en uudistajaa. Tai tahdon etsiä. Tahdon sanoa etsiväni.

    Vesa Haapala selittää jotakin outoa Takla Makanin ”liiallisesta eksistentialismista”, mitä en yhtään käsitä, mutta ymmärtääkseni liiallinen eksistentialismi ei tehnyt Seppälän teokselle hyvää, koska Haapala ei voinut hengittää eikä ajatella. Hän ehkä tahtoo ajatella teosta lukiessaan. Ja löytää intertekstuaalisuutta.

    Nämä karikatyyrit eivät pyri olemaan yksilöpsykologisia lausuntoja meistä kolmesta vaan kolme tekaistua tapaa lähestyä esteettistä objektia. Olen varma, että me kaikki kolme karikatyyria – olemmehan Seppälä-faneja! – kykenemme selittämään Mr. Smithin mahdolliset kökköydet oikein mainiosti ja eri tavoin.

  19. 19

    sanoo

    En malta nyt kirjoittaa pitkää vastausta tuohon Pullin tuoreimpaan kommenttiin, koska
    ANTTI RUUSKANEN VOITTI OLYMPIAPRONSSIA KEIHÄÄNHEITOSSA! JEE! JEE!

    Mutta se mitä Pulli sanoo, että kirjoja ja kirjailijoita jokainen lukee omalla tavallaan ja miten itselle sopii on a) sovinnaisajatus ja b) varsin kiistämätön fakta.

    Sinänsä kyllä hauskaa, että joku etsii Seppälästä ”söötisti” jotain.

    Mitähän Seppälä sanoisi?

  20. 20

    Pulli sanoo

    Sovinnaisajatukseni oli pikemmin se, että jokainen lukee ties miten mutta puhuu teoksesta imagonsa mukaan. Ne eivät välttämättä kokonaan kohtaa.

    Vaan joo. Lopetan nyt tämän sönkkäämisen tällä erää. Nuo versaalisi ovat aika kivat. Seppäläkin voisi tykätä.

    Lukuiloja.

  21. 22

    sanoo

    Tarja, pari ajatusta.

    Toi mun ajatus liiallisesta eksistentialismista oli yritys sanoa jotakin tähän suuntaan, että Seppälän teoksessa sellainen peruseksistentiaistinen olotila kuin ahdistus, joka on mielestäni melko tärkeässä osassa melkein kaikissa kirjailijan teoksissa tavalla tai toisella, on niin hallitseva rekisteri, että teoksen kaikki energia kiinnittyy siihen eikä silloin jää muulle oikein tilaa ja tavallaan tämä rekisterinvalinta syö myös voimaa ilmaisulta. Tällainen tunnelma ei ainakaan minulle synny jos luen esim. Camus’ta; se herättää ajattelua eli jatkoprosessointia. Tuossa Seppälän teoksessa ahdistuksen kuvaus ei oikeastaan enää komminikoidu mitenkään tai jotenkin todella autistisesti tai ”merkityksettömästi”, koska se ei saa rinnalleen tilaa. Voi tietenkin olla, että muistan jotakin väärin, mutta lukukokemus oli poikkeuksellinen Seppälän kohdalla. Takla Makan oli yksitotinen, sanotaan niin.

    En minä kyllä lukemisessa etsi mitään intertekstuaalisuuksia, en pidä sitä kirjoittamisen keinona sen parempana kuin muita keinoja, pääasia on että valitut keinot toimivat. TM:n pääsiäisteema ristinsaattoineen ja Via Dolorosa -meininkeineen on tietenkin tuttu myös Seppälän aikaisemmista teoksista ja luo jonkinlaista kaikupohjaa.

  22. 23

    juha saari sanoo

    Tuon esteettisen ja faktuaalisen RAJA lukemisessa on juuri kiinnostavaa, ikään kuin reaalista symbolisen ja imaginaarisen välissä. Se kiusaa ja on muttei vastaa kysyttäessä. Se ”puhuu” merkityksellistäessäni esteettistä.

    …varsinkin silloin kun hienossa teoksessa nousevat esiin vaikkapa tuntemukset fasitisesta sävytyksestä, raja on erityisen tuntuva…

    Esimerkiksi James Dickeyn Syvä Joki häiritsee ja kiehtoo juuri siksi: ettei sisällön sävyjä ja yksityiskohtia voi varmuudella pistää vain henkilöhahmon suuhun; ettei kirjailijan humaani hahmo helpota lukijaa. Kysyn aina tuota loistavaa romaania lukiessani että olikohan Dickeyllä kylmän sodan aikana takapihallaan maakuoppa täynnä säilykeruokaa ja automaattiaseita… Ja tämä falski kysymys on osa sisällön merkitystä, halusin tai en. Ja vastauksesta riippuen yksyiskohdat soivat eri tavoin ja eri vahvuudella.

    Taidan ottaa ja lukea tuon Mr. Smithin ja katsoa miten nämä tuumailuni kokonaisuuden suhteen elävät. Ehkä kaikki sitten näyttää joltain aivan muulta. Palaan ehkä sitten tähän kommentoimaan mutta nyt minun on turha jatkaa.

    t.juha

  23. 24

    sanoo

    Kieltämättä minäkin silloin tällöin ajattelen romaaneja lukiessani pullimaiseen tyyliin, että ”toi kirjailija on varmaan helvetin yksinäinen ihminen” tai pohdin, että ”onkohan toi kirjailija nyt samaa mieltä kuin toi kertojaminä”.

    Seuraava ajatukseni on kuitenkin yleensä se, että ”enpä voi tietää, joten miksi vatvoa enempää.” Sen kokemuksen perusteella, joka itselläni on romaanien kirjoittamisesta, tiedän että omaelämäkerralliset yhteydet tulevat usein monen mutkan takaa eivätkä ole läheskään aina selviä ja yksiselitteisiä edes kirjailijalle itselleen. Erityisen epäluotettavana pidän kirjailijoita, jotka kirjoittavat avoimen tunnustuksellisia, rajun rehellisiä omaelämäkerrallisia romaaneja, kuten tämän Knausgård, jonka Taisteluni-sarjan ensimmäistä osaa puoliväkisin luin. Pidän tuollaisia juttuja kaunokirjallisina performansseina ja jos ne jostain kertovat luotettavasti niin kaunokirjallisen performanssin taiteesta. Mieleni teksi tietysti sanoa, että Knausgårdin kaltaiset tyypit kärsivät narsismihäiriöstä kaikki, mutta enpä sano, voivathan he kirjoittaa juttujaan yksinkertaisesti siitä syystä se on heidän mielestään niin lystikästä. En myöskään kiusaannu siitä, että Knausgård kuulemma sarjansa myöhemmissä osissa viittailee avoimesti Hitleriin. Luen sitäkin performanssinäkökulmasta, tuollaiset viittauksethan väistämättä kuohahduttavat useimpia ihmisiä.

    Eli kuten tuossa merkinnässäni sanon, en samasta teoksen kirjoittajaa yksityishenkilöön, vaikka olenkin kiinnostunut pikemminkin kirjailijasta kuin hänen romaanihahmoistaan. Minun tapauksessani kirjailijan hahmo on yksinkertaisesti tiivistymä teoksen estetiikasta (ja usein myös moraalista, koska olen pohjimmiltani moralisti). Luen siis, pyrin lukemaan, aina kirjallisuutta, en kirjailijaa.

    Esseen ja asiaproosan kohdalla tilanne on tietysti toisenlainen, koska essee lienee kaunokirjallisuuden lajeista henkilökohtaisin. Omissa esseissäni olen kuitenkin avoimesti kaunokirjallistanut elämääni, muokannut tiettyjä yksityiskohtia tarinankerronnan ehdoilla, minkä ilmoitin Kuka nauttii eniten -kirjan esipuheessa. Tuntui, että tämä piti avoimesti tunnustaa, koska kirjaa lukevat sellaisetkin ihmiset, joilla on omakohtaista tietoa noista asioista, joista esseissäni kirjoitan.

  24. 25

    sanoo

    Pullille:

    Onnistuit sanallistamaan yhden varsin oleellisen lähtökohdan. Siis tämän: ”Jos lähdetään siitä, että omaa lukukokemustaan ei kuitenkaan kykene tyhjentävästi ymmärtämään saati selittämään, oleelliseksi selitysyrityksissä nousee se, mistä syistä tahtoisi oman esteettisen elämyksensä tai tunnereaktionsa tai hurmoksensa syntyneen.”

    Omasta puolestani olen ollut ihmeissäni siitä, että niin monet oman ilmoituksensa mukaan innostuvat kirjallisuudessa aina vain muodosta tai kielestä, eivätkä muka koskaan sen välittämistä sisällöistä. Minulla ei itselläni ole mitään kirjallisuusihmisen identiteettiä ja ehkä juuri siksi selitän haltioitumiskokemukseni mieluiten sillä, että kirja on onnistunut temaattisesti puhuttelemaan minua (vaikka myönnettävästi ne minua ”puhuttelevat” teesit usein näyttävät verbalisoituina kiusallisen latteilta). Muoto – kuten nyt vaikkapa esseeromaanimuoto – kiinnostaa minua kyllä suuresti, mutta yksinomaan siltä kannalta mitä rajotteita tai mahdollisuuksia milläkin muodolla voi olettaa olevan minkäkinlaisten sisältöjen ilmaisemisen kannalta. On ollut hämmentävää huomata, että makuni (se mistä kirjoista konkreettisesti pidän ja mistä en) saattaa silti käydä pitkällekin yksiin jonkun sellaisen henkilön maun kanssa joka arvottaa (sanoo arvottavansa) kirjallisuutta täysin toisentyyppisin kriteerein kuin minä arvotan (luulen arvottavani).

    Mutta varmaankin edellytys minkäänlaiselle kunnon keskustelulle yli tämäntyyppisten tyylierojen olisi tiedostaa se, että kaikki kirjallisuuspuhe tosiaankin on niiden ehdollistamaa. Myöntää, ettei tiedä mistä oma lukukokemus syntyy ja että asiasta tehdyt tulkinnat aina ovat arvauksia vain.

  25. 26

    sanoo

    ”Omasta puolestani olen ollut ihmeissäni siitä, että niin monet oman ilmoituksensa mukaan innostuvat kirjallisuudessa aina vain muodosta tai kielestä, eivätkä muka koskaan sen välittämistä sisällöistä.”

    Minulla on ollut aina vähän vaikeuksia ymmärtää sellaista ajatusta, että kaunokirjallisuudessa muodosta ja sisällöstä olisi mahdollista puhua jotenkin erikseen. Kysehän on kuitenkin sanataiteesta, ennen kaikkea.

    En oikein käsittäisi sellaista ihmistä, joka vaikkapa Houellebecqista sanoisi: ”Pidän kyllä hänen proosatyylistään mutta mikään mitä hän proosallaan sanoo ei kosketa minua tippaakaan.” Mutta yhtä suuria vaikeuksia minun olisi käsittää sellaistakin, joka julistaisi: ”Se mitä Houellebecq sanoo liberalismista ja kapitalismista on täyttä rautaa, mutta hänen kirjansa ovat kyllä ihan paskoja.”

    Minulle molemmat ovat samaa pakettia, esteettistä kokonaisuutta: tyyli ja ajatukset (tai sisältö miten sen nyt itse kukin ymmärtää).

    En kiistä, etteikö tuossa Pullin ajatuksessa opituista tai omaksutuista puhetavoista olisi jotain perääkin, mutta vähän liian pitkälle venytetyltä tuntuu ajatus, että kirjallisuuspuhe olisi vain roolileikkiä ja naamioteatteria.

  26. 27

    sanoo

    Lisäisin vielä huomionani Kaskasteen tämän:

    Tunnistan myös omalta kohdaltani tuon, että joskus huomaa edustavansa aika pitkällekin samanlaista makua sellaisen tyypin kanssa, joka edustaa aivan erilaista linjaa ”kirjallisuuspuheessa”.

    Vastaavasti käy joskus myös niin, että tyypit, joiden esteettiset käsitykset ovat lähellä omiani, ylistävät sellaisia kirjoja, jotka eivät kolahda minuun lainkaan.

    Tämä kaikki mielestäni kertoo kirjallisuuden rikkaudesta. Hyviä (ja miksei vähän huonompiakin) kirjoja on mahdoton ammentaa tyhjiin yhdellä lukutavalla ja yhdellä tulkintalähtökohdalla.

  27. 28

    sanoo

    En voinut vastustaa kiusausta siteerata aiempana mainittua Tiedemiestä, tuttua kirjoittajaa vuosien takaa. Seuraava kappale on mielestäni edustava ja myös asiayhteyteen sopiva näyte kyseisen blogin tyylistä ja sisällöstä:

    Olen myös pidättäytynyt pitkälti lukemasta muita blogeja. Se on ollut muutenkin epäterve harrastus. Ihmiset ovat pääsääntöisesti väärässä tavoilla joita vastaan argumentoiminen on turhaa. Kun ihmisten uskomukset tosiasioista ovat alisteisia heidän käsityksilleen hyvästä elämästä tai arvoista, on oikeastaan ihan sama, mitä nämä arvot lopulta ovat, keskustelu ja vänkääminen on täysin turhaa. Maailma on tarkalleen sitä mitä se on; meillä on käsityksiä siitä miten ns maailma makaa, ja osa näistä käsityksistä on virheellisiä, osa vähemmän virheellisiä. Tämä virheellisyys, epätarkkuus jne, on paljolti seurausta siitä, että ihmisten ymmärrys perustuu abstraktioihin, jotka eivät koskaan täysin istu tosiasioihin.

  28. 29

    juha saari sanoo

    P.S. Luen juuri romaania jossa kieltä tunnutaan pelastavana tuolta Tommin mainitsemalta banaalistumiselta: Susanna Alakosken ’Hyvää vangkilaa toivoo Jenna’. Romaanin ensimmäinen osa ’Mälmön paikka’ tuntuu keksivän jotain sanomisen tasoa ihan uudelleen. Pienellä taitolla siitä olisi saanut hirveää kikkailua mutta nyt se melstäni toimii ja tuntuu jopa uniikilta. Sen kuvaamat asiat tuntuvat tuoreilta vaikka työssäni olen niitä kohdannut jatkuvasti; niin kuin tilanteisiin menisi jollain suoralla tavalla, kerronan välistä ja itsensä vieraana kokien. Mutta en ole vielä lukenut kokonaan, joten pienellä varauksella. Mutta siis ainakin tuo kirjan alku ol hieno. (Ja eihän sitä tiedä milloin Alakoskella tulee vastaan tuollainen valittamani Mr. Smithin huolimaton lause… On se harmi, ettemme voi ihan kokoaan omia Alakoskea itsellemme).

  29. 30

    Pulli sanoo

    Kaskaste sanoo melko täsmällisesti sen, mitä halusin sanoa. Ja Timon tuoma Tiedemiehen sitaatti on osuva. Juha Saaren lukukokemus Susanna Alakosken romaanista vastaa pitkälle osaani. Jostain syystä nämä kolme seikkaa vähän onnellistuttavat minua. Ikään kuin eläisi yhteisessä maailmassa.

    Sinulle, Melender (jota jokin osa minua kieltäytyy kutsumasta tuttavallisesti Tommiksi), tahdon sanoa yhden jutun vielä. Minusta imago ei ole naamioteatteria eikä roolileikkiä. Ilmauksesi ”opittu tai omaksuttu puhetapa” osuu lähemmäs sitä, mitä tarkoitin. Luin tuossa äsken kahvia juodessani muuatta runokirjaasi. Ajattelin, että minun pitäisi etsiä sieltä, mitä mikäkin sana sinulle merkitsee, ja puhua vasta sitten.

    Ja tietenkään runokirjoja ei kuulu lukea niin. Eihän niissä runoissa blogihenkilö Melender puhu. Jokin tuossa blogimerkinnässäsi ja kommenteissasi kuitenkin houkuttaa toimimaan juuri toisin kuin kirjallisuustieteen peruskurssilla opetettiin ja erityisesti kertomaan sen ääneen.

  30. 31

    sanoo

    Pulli:

    Toimi toki halusi mukaan, kuten olet toiminutkin. Vähän vaivaannuttaa toki ajatus, että joku vielä lukee runojani, itse kun en pidä niitä yhtään onnistuneina, noin kaiken kaikkiaan.

    (Mulla on kyllä tunne ja myös kokemus sellainen, että osaamme väärin lukea ja väärin tulkita kumpikin toisiamme, toistemme sanomisia, sanojakin. Mutta eihän se varmaan meidän kummankaan elämää suuremmin haittaa, kun emme nyt ole mitenkään läheisissä tuttavuuksissa tai tekemisissä.)

  31. 32

    sanoo

    (Huomaan nyt, että tuohon edelliseen kommenttiin sulkeisiin laittamani näyttää paljon tylymmältä ja töykeämmältä kuin tarkoitin. Piti siis sanomani siinä lähinnä se, että tällaisessa nettivuorovaikutuksessa tulee aina enemmän väärinkäsityksiä ja -ymmärryksiä kuin kasvoikkain kohdatessa, koska ei ole sanatonta viestintää mukana. Siksi tällaisista väärinkäsityksistä ja -ymmärryksistä ei kannata suuremmin harmistua ynnä huolta kantaa.)

  32. 33

    juha saari sanoo

    Pullille onnellistuttamisesta:

    Kiitos. Osa tuosta tarttui nyt minuunkin.

  33. 35

    sanoo

    Miksi ihmeessä alenisi?

    Oli se viime viikolla myös Helsingin Akateemisessa top tenissä, minkä iloisena pistin merkille.

    Jos on top tenissä vielä loppusyksystä, kun kaikki kirjasyksyn myyntihitit ovat jo markkinoilla, niin aihetta vielä suurempaan iloon.

  34. 36

    sanoo

    Olen täällä ensimmäistä kertaa, ja ihan kohteliaisuudesta kirjoitan sen, mikä mieleen tuli kirjoitustasi lukiessa.
    Vaikka olen samaa mieltä siitä, että liian kaupallinen lähestymistapa (huom. se on eri asia kuin viihde)ja kirjailijoiden idolisoiminen on vitsaus. Mutta ei se kuitenkaan koskaan ole estänyt ainutlaatuisia, vaikeitakin kirjailijoita kirjoittamasta. En usko että asia on muuttunut pahempaan tässä suhteessa; kirjoja vain julkaistaan enemmän kuin koskaan ennen, ja siksi vaikuttaa että helppolukuisia kirjasia on markkinat täynnä.

    En oikein pidä siitä, että ahdistus arvotetaan arvokkaammaksi kuin muut inhimilliset tunteet(tällaista olin tästä kirjoituksesta aistivani), mutta se kai on vain oma tulkintasi siitä, miten omaksi tunsit Seppälän kirjan.
    Kirjoittaminen ja lukeminen on siitä mukavaa hommaa, että se on äärimmäisen intiimiä, mutta tekee meistä ihmisiä muiden ihmisten joukossa.
    (Ei parempia kuin muut)

    P.S.

    ”Muistan, kuinka ajelin yksikseni autolla päämäärättömästi vanhan kotikaupunkini kaduilla ja kuuntelin Joy Divisionia. Ulkona kulki ohitse ihmisiä, jotka lottosivat, katsoivat Napakymppiä ja äänestivät keskustaa. He eivät olleet ikinä kuulleetkaan Joy Divisionista. He eivät halunneet tietää siitä mitään.”

    Onko tuo itseironiaa? Ainakin minä luen sen niin, jotta voin ottaa tämän kirjoituksen tosissani.

    P.S. 2 olipa vaikeaa todistaa etten ole robotti

  35. 37

    sanoo

    ”Mutta ei se kuitenkaan koskaan ole estänyt ainutlaatuisia, vaikeitakin kirjailijoita kirjoittamasta.”

    Olen samaa mieltä, ja kuten noista edellisistä kommenteista ilmenee, on Mr. Smith lähtenyt myymään näköjään ihan hyvin. Sekin on hieno juttu.

    ”En oikein pidä siitä, että ahdistus arvotetaan arvokkaammaksi kuin muut inhimilliset tunteet(tällaista olin tästä kirjoituksesta aistivani),”

    Kuten sanot, olit aistivinasi, mutta itse en ajattele niin enkä tarkoittanut mitään tuollaista kirjoittaessani tuon merkinnän. Yleensä blogiteksteissä, jotka ovat ainakin minulla suhteellisen lyhyitä, on yksi tai korkeintaan muutama kantava näkökulma. Kaikki varaumia tai täsmennyksiä ei voi kirjoittaa mukaan, tai ehkä voisi, mutta epäilen lukisiko sellaisia tekstejä kukaan. Itse en jaksaisi lukea.

    ”Onko tuo itseironiaa?”

    Totta kai on, mikään ei ole niin huvittavaa kuin erityisyyden kokemuksesta syntyvä nuoruusangsti vanhemmalla iällä katsottuna. Minähän tuossa kirjoituksessa ihan selvästi sanon, että myöhemmin tajusin, etten ollut enkä ole mitenkään ainutlaatuinen, vaan että samalla prototyypillä kuin minut on valmistettu suuria määriä muitakin ihmisiä.

  36. 38

    sanoo

    En ole valitettavasti ehtinyt vielä lukea, mutta kuulostaa esimerkiksi juuri minun kaltaisilleni suunnatulta kirjalta. Kuten oletinkin.
    Tätä edeltävää pitkää kommenttiketjua en edes yritä lukea.

  37. 39

    sanoo

    Onpas erityinen keskustelu. Kiitos, että kirjoitit Mr. Smithistä, tuo tekstikatkelma romahdutti ysikytluvulta jääneet Seppälä-ennakkoluuloni. (Mun huolella rakentamaan erityisen varhaiskeski-ikäisen lukijan imagoon kuuluu tykätä karkuun lähtevistä lauseryöpyistä ja tempoilevasta rytmistä, ja karsastaa niin elämänmakuista kesäkeittoa Pasilassa kuin napakkaa lausettakin. Puhumattakaan ”pakahduttavan kauniista kielestä”. Mutta näköjään sitä vois ihminen lukea muitakin hengissä olevia suomalaiskirjailijoita kuin Monika Fagerholmia.)

  38. 40

    Anonymous sanoo

    Hei Tommi!

    Kiitos kirjavinkistä! Seppälän Mr. Smithin kertojaratkaisut ja eri tasot nousivat kohdallani tärkeimmiksi syiksi ihastua kirjaan – koin samanlaisen virkistyksen kotimaisen proosan kohdalla viimeksi lukiessani Christina Karlssonin ”Darwinin puutarhurin”. En ehkä käsittänyt, mitä tarkoitit sillä, että romaanissa on sensibiliteettiä? Itse koin jotain siihen viittaavaa vain Ranen ja Briscillan kohdalla.

    T.Lea K

  39. 41

    sanoo

    Hauska kuulla, että Mr. Smith ihastutti.

    Puhuessani sensibiliteetista en niinkään tarkoittanut, että se olisi jokin kirjasta täsmällisesti esiin nostettava ominaisuus.

    Sensibiliteettistä kirjoitan siinä merkityksessä, että Seppälän tapa kirjailijana hahmottaa, nähdä, kuvata ja tuntea maailmaa puhuttelee minua. Seppälän ja monen muun mielikirjailijani. Liitän siis sensibiliteetin tekijyyteen, tekstin takaa ja tekstistä välittyvään kirjailijan hahmon läsnäoloon.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *