Romaani katsoo menneeseen maailmaan

(Pitempi versio Parnassossa 6-7/2013 ilmestyneestä kirjoituksesta)

Kun Donna Tartt julkaisee uuden romaanin, se on kirjallinen tapaus. Odotuksen kiihkoa lisää hänen niukka tahtinsa: esikoisromaani Jumalat juhlivat öisinilmestyi 1992, Pieni ystävä kymmenen vuotta myöhemmin ja The Goldfinchtänä syksynä. Tarttin rinnalla Thomas Pynchonkin vaikuttaa nykyisin tuotteliaalta, onhan häneltä ilmestynyt seitsemän viime vuoden aikana peräti kolme romaania.

On selvää, ettei Tarttista kohistaisi samalla tavalla, jos hän kirjoittaisi kirjan joka toinen tai kolmas vuosi. Harvinainen tuntuu arvokkaammalta kuin tavanomainen, mutta harvinaisuuteen sisältyy myös lupaus ainutlaatuisuudesta. Pieni ystäväei lupausta pystynyt lunastamaan, ja monet Tarttin lukijat pettyivät. Lehtikritiikkien perusteella The Goldfinch onnistuu huomattavasti paremmin.

Suomenkieliset lukijat pääsevät tutustumaan siihen ensi keväänä, kun WSOY julkaisee käännöksen nimellä Kultainen lintu.

***

Harva kirjailija saa uralleen sellaista alkua kuin Tartt. Hänen esikoisromaanistaan kohistiin kustantajan onnistuneen kampanjoinnin ansiosta jo ennen sen ilmestymistä, ja 75 000 kappaleen ensipainos meni loppuun hujauksessa. Kaiken kaikkiaan kirjaa on myyty maailmalla miljoonia. Se ei kuitenkaan ole pelkkä bestseller, vaan myös kulttikirja, joka merkitsee monille 1990-luvun nuorille samaa kuin Sieppari ruispellossa merkitsi 1950-luvun nuorille.

Minulta jäi Jumalat juhlivat öisin aikanaan lukematta, vaikka tuttavani patistelivat sen pariin. Yhdet vakuuttivat, että lumoudun kirjasta täysin enkä malta laskea sitä käsistäni. Toiset taas neuvoivat lukemaan sen, jotta näkisin, kuinka yliarvostettu se on. En muista, että noihin aikoihin olisi mistään muusta romaanista puhuttu yhtä paljon. Ostin Jumalat juhlivat öisin eräältä Turun-matkaltani, mutta päätin lukea sen vasta kohun laannuttua. Odotuksesta tuli paljon pitempi kuin suunnittelin.

Vuosien varrella pitelin kirjaa silloin tällöin kädessäni, lehteilin sitä ja luin lauseita sieltä täältä. Sitten laitoin sen takaisin hyllyyn, ajattelin että ehkä joskus myöhemmin. Erään muuton yhteydessä tämän vuosituhannen alussa päätin viedä kasan kirjoja divariin, ja siihen kasan noukin myös Jumalat juhlivat öisin. Minusta oli alkanut tuntua siltä, että se olisi sittenkin pitänyt lukea tuoreeltaan. Se oli sukupolvikokemus, josta olin jäänyt paitsi omasta valinnastani. Mitä minun hyödyttäisi sitä enää lukea?

Olin mielessäni sujauttanut Jumalat juhlivat öisin tiettyyn mentaaliseen lokeroon, kuten monet muutkin lukematta jääneet kirjat. ”Se on sellainen lukevan väen lentokenttäbestseller”, olisin vastannut, jos minua olisi pyydetty luonnehtimaan sitä. Epäreilu tuomio, eittämättä. Mutta sellaisten varassa toisinaan päätän, mitkä kirjat luen ja mitkä jätän lukematta, mitkä säilytän kirjahyllyssä ja mitkä luovutan pois.

***

Syyskuun alussa luin New York Timesista kiistellyn kriitikon Michiko Kakutanin arvion The Goldfinchistä. Hän luonnehti sitä dickensmäisen epiikan voimannäytteeksi. En tuntenut siltä istumalta hinkua lukea kirjaa, mutta seuraavina päivinä arvostelu palasi mieleeni. Pitäisikö minun hankkia The Goldfinch? Vai pitäisikö sittenkin lukea ensin Jumalat juhlivat öisin?

Päädyin jälkimmäiseen vaihtoehtoon, joten ostin Tarttin esikoisen alkukielisenä sähkökirjana Amazonista. Vaaka kallistui The Secret Historyn hyväksi lopulta siksi, että minua alkoi kiinnostaa, miltä tuntuisi lukea kirja, jonka lukemista olin suunnitellut vuosikausia, mutta jonka olin jo työntänyt pois mielestäni.

Lukiessa yritin häätää kaikki muistoni ja ennakkoluuloni, mutta eihän se tietenkään onnistunut. Itsepintainen sivuääni kuiskutti korvaani, että siinähän etsit menetettyä sukupolvikokemusta, myönnät tai et. En tietenkään myöntänyt. Mutta en myöskään saanut ääntä vaikenemaan.

Jumalat juhlivat öisin on käänteinen murhamysteeri, sillä niin uhri kuin syylliset paljastuvat jo prologissa. Tartt nimitti sitä whydunit-kirjaksi erotuksena perinteisestä whodunit-kirjasta. Se ei kuitenkaan tyhjene taitavasti kehiteltyyn juonikuvioonsa, sillä Tartt koskettelee painavia syyllisyyden ja sovituksen teemoja runsain klassikkoviittauksin. Useat kriitikot ovat havainneet yhteydet Dostojevskin Rikokseen ja rangaistukseen ja Euripideen Bakkhanteihin.

Vaikka minulla oli Tarttin esikoisesta kosolti ennakkotietoa, se yllätti minut. Ei kuitenkaan tarinan ja teemojen, vaan tyylin tasolla. Jumalat juhlivat öisin on sekä kiehtovalla että häiritsevällä tavalla patinan peittämä kirja, se tapahtuu 1980-luvulla eli ”nykyaikana”, mutta sen atmosfääri on maailmansotien välisestä menneisyydestä. Tartt kirjoittaa kuin Evelyn Waugh tai F. Scott Fitzgerald.

Menneen maailman tuntu ei jää lauseiden tasolle, vaan puskee läpi myös henkilöiden ja miljöön kuvauksessa. Tapahtumapaikkana on Vermontin osavaltiossa sijaitseva eliitticollege, ja tarina kiertyy kuuden muinaiskreikkaa opiskelevan nuoren ympärille. Nuoret juhlivat, ostavat kalliita vaatteita ja syövät ulkona, mutta elokuvat, televisiosarjat ja rockmusiikki eivät heitä liikuta. Popkulttuurikuvaston asemesta heidän elämäänsä kehystävät latinan- ja kreikankieliset sitaatit antiikin kirjallisuuden klassikoilta.

Olin erehtynyt kuvitellessani Tarttin esikoisen jonkinlaiseksi sukupolviromaaniksi. Se ei kerro paljonkaan omasta ajastaan. Mutta sen voi kyllä lukea kampusromaanina, jossa ystäväporukka haikailee nuoruudenhybriksessään vapautumista tavanomaisen elämän latteuksista ja janoaa vavisuttavia kokemuksia hyvän ja pahan tuolta puolen. Toisin sanoen siinä riittää yliopistokoulutetulle kulttuuriväelle lukuelämyksen mahdollistavaa samastumispintaa.
 .
 
***

David Foster Wallace muistelee esseessään ”E Unibus Pluram” kokemuksiaan luovan kirjoittamisen opiskelijana. Eräs vanhemman polven amerikkalaisprosaisti neuvoi häivyttämään tekstistä kaiken sellaisen aineksen, joka rajautuu omaan aikaansa, koska ”vakavahenkisen fiktion on oltava Ajatonta.”

Opiskelijat huomauttivat prosaistille, että kirjoittaahan hän itsekin kirjoja, joissa ihmiset ajavat autoilla, lukevat sähkövalossa ja puhuvat nykyenglantia. Prosaisti täsmensi tarkoittavansa ”joutavaa nykyhetkeä” kuvastavaa ainesta. Kun opiskelijat ihmettelivät, mitä hän ”joutavalla nykyhetkellä” tarkoittaa, prosaisti vastasi, että ”trendikästä popkulttuuria ja massamediaa”. Vuoropuhelu tyssäsi siihen.

Tartt on syntynyt vuonna 1963 eli vuotta myöhemmin kuin Wallace. Toisin sanoen he kuuluvat ensimmäiseen televisioviihteen kasvattamaan sukupolveen, jolta puuttuvat kokemukset siitä, millaista on elää ilman olohuoneessa möllöttävää taikalaatikkoa. Mutta siinä missä Wallace yritti ymmärtää omaa aikaansa ja sen psykopatologioita, Tartt suuntaa katseensa pois omasta ajastaan klassisen kirjallisuuden määrittämään ”ajattomuuteen”.

Kuvaavaa on hänen henkilöhahmojensa suhde televisuaaliseen kulttuuriin ja elokuvaan. He hommaavat television vasta kun heidän tekemästään murhasta tulee uutisaihe, päästäkseen seuraamaan raportointia. Kaveruksista varakkain pohtii, paljonkohan televisio mahtaa maksaa, vaikka ei muutoin ole nuuka persoona. Lopulta he löytävät kampuksen asuntolan ullakolta hylätyn television (”We’ll take it back when we’re finished”). Moderneista modernein viestintäväline on heille jokseenkin merkityksetön.

Alibin murhapäivälle he kehittelevät uskottelemalla, että ovat olleet elokuvatapahtumassa. Romaanin minäkertoja joutuu sitten jälkeenpäin katsomaan siellä esitetyt leffat ja pitää niitä karkeina. Samalla alibin uskottavuuskin hiukan kyseenalaistuu: ovatko henkevät, omaan piiriinsä sulkeutuvat muinaiskreikan opiskelijat todellakin viettäneet aikaansa moisen joutavuuden parissa. ”I’m embarrased that people will think we went to see such bad movies”, eräs henkilöhahmoista taivastelee.

Ei ihme, että Tarttin ja Wallacen henkilöhahmot tuntuvat monessa suhteessa toisilleen vierailta. Wallacen kuvaama kipuilu ironian, kyynisyyden ja nihilismin noidankehässä on varsin kaukana Tarttin kuvaamasta korkeakirjallisin sitaatein ryyditetystä traagisesta elämäntunteesta. 

***

”E Unibus Pluramissa” Wallace katsoi television ja populaarikulttuurin omineen ne ironisuuden ja itsetietoisuuden työkalut, joilla vaihtoehtoinen postmoderni kirjallisuus oli hakenut uudenlaista ilmaisuvoimaa ja yhteiskuntakriittistä särmää.

Wallace ei kuitenkaan pitänyt paluuta perinteiseen romaanikerrontaan mielekkäänä ratkaisuna, koska ei uskonut perinteisen romaanin pystyvän pureutumaan siihen, millaista on elää äänen ja kuvan hallitsemassa yhteiskunnassa, ristiriitaisten signaalien pommituksessa. Hän haikaili uudenlaista vilpittömyyttä, joka ei kuitenkaan lopulta tarkoittanut anti-ironisuutta vaan pikemminkin metaironisuutta. Tai kuten Wallace itse asian ilmaisi: naiiviuden ja kyynisyyden yhdistelmää. ”E Unibus Pluramin” jälkeenkin hän kirjoitti itsetietoista fiktiota, mutta sisällytti itsetietoisuuden piiriin myös ironian tekemällä näkyviksi ne sudenkuopat, jotka vaanivat ironisessa elämänasenteessa. 

Esseessään Wallace nostaa läpikaupallistuneen televisuaalisen kulttuurin vastustamiselle  konservatiivisemmankin vaihtoehdon, paluun tradition helmaan: ”One obvious option is for the fiction writer to become reactionary, fundamentalist. Declare contemporary television evil and contemporary culture evil and turn one’s back on the whole spandexed mess..” Hän ei kuitenkaan pidä tällaista vaihtoehtoa lainkaan mielekkäänä ja luonnehtii sitä poliittisesti kyseenalaiseksi. Toisaalta hän hahmottelee ajatuksen traditioon palaamisesta hyvin kärjistävästi, kytkemällä sen amerikkalaisen uususkonnollisuuden kontekstiin. Eihän sellaista voi kukaan täysjärkinen kannattaa.

Wallacen hyvä ystävä Jonathan Franzen päätyi toisenlaiseen ratkaisuun pohtiessaan samanlaisia kysymyksiä. Hän teki selvän pesäeron postmoderniin fiktioon ja päätti kirjoittaa realistisia, juonenkuljetukseen ja henkilökuvaukseen perustuvia suuria amerikkalaisia romaaneja. Muodon ja kerronnan tasolla Franzen siis tukeutuu traditioon, mutta hänen romaaniensa ajankuva on vahvasti tätä päivää ja sisältää runsaasti popkulttuuriviittauksia.

Jumalat juhlivat öisin on paradoksaalisesti sekä konservatiivisempi että radikaalimpi kuin Franzenin romaanit. Muodoltaan ja kerronnaltaan se on vahvemmin kiinni traditiossa. Jopa niin vahvasti, että sitä voisi luonnehtia pastissimaiseksi. Radikaali säväys tulee taas siitä, että tämä pastissimaisuus ei vaikuta 1990-lukulaisen hengen mukaisesti ironiselta vaan täysin vilpittömältä. Menneen maailman tuntu ei ole kirjallista leikkiä, joka huvittaa ja hauskuttaa vähän aikaa. Se on tarkoitus ottaa vakavasti, Tartt haluaa tuudittaa lukijansa samanlaiseen todellisuuden illuusioon kuin suuret romaaniklassikot. Siinä hän enimmäkseen onnistuukin, mikä osaltaan johtuu romaanin astelemista. Antiikin klassikoihin uppoutuneet muinaiskreikan opiskelijat muodostavat oman suljetun piirinsä, salaliiton ulkomaailmaa vastaan. Patinan peittämä kerronta toimii tämän irrallisuuden kielellisenä koristeena. Sen kuuluukin lyödä korville äänen ja kuvan hallitsemaa ”nykyaikaa”.

***

En ole erityisen viaton lukija, joten minun oli paikoin työlästä asettua samalle aaltopituudelle Tarttin romaanin kanssa, varsinkin kun ”E Unibus Pluramin” teesit pyörivät mielessäni. Välillä tekstin lumo tarttui minuun, välillä minut valtasi kyynisyys ja epäily. Pahimmillaan Jumalat juhlivat öisin tuntui lavasteiselta, kulissimaiselta romaanilta, epäkiinnostavalta retroilulta. Eihän se kouraise vatsanpohjasta läheskään samalla tavalla kuin Rikos ja rangaistus, eivät Tarttin henkilöhahmot yllä samanlaisiin sielun syövereihin kuin Raskolnikov. Epäilemättä Tarttin kerronta on vetävämpää ja juonenkuljetus taitavampaa kuin Dostojevskillä, mutta henkiseltä mittakaavaltaan Jumalat juhlivat öisin jää kääpiöluokkaan Rikoksen ja rangaistuksen rinnalla. Siitä puuttuu maaninen syke, vaaran tuntu. 

Silti, näistä kyynisyyden ja epäilysten puuskista huolimatta Jumalat juhlivat öisin jätti varsin miellyttävän jälkihehkun. Olen pohtinut sen asetelmia, teemoja ja kerrontaa, mutta ennen kaikkea sitä vilpittömyyttä, jota Tarttin kirjallinen ohjelma ilmentää. Wallacekin päätyy ”E Unibus Pluramissa” korostamaan vilpittömyyttä, ironisuuden, kyynisyyden ja nihilismin maskien riisumista. En voi väittää, että Wallacen postmodernismin perintöön ankkuroituva ja sitä korjaamaan pyrkivä kirjallinen ohjelma olisi lähtökohdiltaan ehdottomasti Tarttin kirjallista ohjelmaa parempi. Kumpikin onnistuu parhaimmillaan kertomaan jotain tärkeää ihmisenä olemisesta, mikä Wallacenkin mielestä on kirjailijan tärkein tehtävä.

Minulle Jumalat juhlivat öisin kuitenkin antaa vasta lupauksen. Se on vilpittömyydestään huolimatta aavistuksen liian tuotteistetun, valmiiksi pureskellun oloinen, mikä osaltaan selittänee ne kyynisyyden ja epäilyksen puuskat, joita sen parissa koin. Mutta ehkä Kultainen lintu onnistuu lupauksen lunastamaan. 
Kommentit
  1. 1

    Anonymous sanoo

    trustTommi, ihan tälläinen btw-kysymys: mitä pidät Lionel Shriverin tuotannosta? Luin juuri uuden Big brother-romaanin. Hän on ehkä jenkki ja valtavirtaa, mutta omasta mielestäni hieno kirjailija.

  2. 3

    Aake sanoo

    Kiitos tästä Tartt-tutkielmasta ja siitä että lopulta luit kirjan! Osuva oli Waugh ja Tartt rinnastuksesi. Tv-sarjana näkemässäni Menneessä maailmassa ja kirjana lukemani Jumalat juhlivat öisin – kertojilla toden totta on jonkinlainen yhteys. Pidin kovasti Tarttin teoksen tunnelmasta, se oli yhtäaikaa kaihoisa, ironinen, hämärä ja realistinen. Kirjan nimen suomennos on outo, mutta eipä sitä toistakaan käännetty Paluu Bridesheadiin tms.

  3. 4

    sanoo

    Hauskaa, että taivuit lukemaan Secret Historyn, mukavaa, että tykkäsit. (Mun mielestä teos kärsii turhaan ”fiksu lentokoneromsku” -maineesta, ikäänkuin (suomalaisia) lukijoita hävettäisi, että siitä tuli niin innostuttua. Olen tosin itse lukenut sen mm. lennolla Yhdysvalloista kotiin 90-luvun puolivälissä…)

    Pari ajatusta:

    Tarttin päähenkilökopla tosiaan liihottelee ajattomasti – tai ainakin pyrkii siten esiintymään – mutta huomaattehan, että kertoja Richard Papenille se on tietoinen projekti? Hän kertoo banaalista tv:n ääressä vietetystä nuoruudestaan kalifornialaisessa pikkukaupungissa, ja kommentoi etenkin Henryn anakronistisuutta useaan otteeseen. Lopultahan Richard palaa nykyaikaan, ei pysty enää larppaamaan Mennyttä aikaa. Sivuhenkilöt, kuten koksuhuuruinen Judy Poovey, kampuksen taiteilijastarat, modernit tanssijat ja gootit naulaavat minusta ajankuvaa aika tarkasti.

    Olen aina lukenut tätä Bridesheadia vasten, sen elegisyyttä on tavoiteltu ja tavoitetaan. Ajattelen kreikanryhmän muita jäseniä Bridesheadin Sebastianin eri puolina, maustettuna siskolla, joihin kertoja vuorollaan toivottomasti rakastuu.

    Jossain Goldfinchin arvostelussa moitittiin, että Tartt kirjoittaa jatkuvasti lapsista ja aikuistumista välttelevistä, nuoruuteen jämähtävistä ihmisistä. Minusta se on oma taitolajinsa. Moitittu Pieni ystväkin on hirveän hyvä sukeltaessaan rasittavan ei-vielä-teini, ei-enää-lapsi, neiti etsivänsä mieleen ja kieleen.

  4. 5

    sanoo

    Toki mennytmaailmailu on tietoista, niin Tarttille kirjailijana kuin hänen kirjoittamalleen kertojahahmolle.

    Huomaan jatkuvasti horjahtelevani kahden vaiheilla: onko tämä tapa rakentaa romaani kiehtova vai ei-kiehtova. Välillä tuntuu, että tuo mennytmaailmailu on liiaksi kaunokirjallisten efektien hakemista maneereilla ja pastisseilla. Välillä taas tuntuu, että Tarttin tapa tehdä tämä itsetietoisesti tuo tähän kaikkeen säröt, joista näkyy ”oma aikamme” vähän tärähtäneessä, uutta avaavaasa näkymässä.

    Lähtökohtaisesti en ole vanhahtavien johtomotiivien ja antikvaarisen kirjallisen tyylittelyn ystävä. Tällaiset kirjalliset keinot jättävät usein falskin tai tekelemäisen vaikutelman. Mutta Tartthan tekee juttunsa hyvin.

  5. 6

    Aake sanoo

    Tarttin esikoisesta tekisi mieli sanoa että se on nuoren virtuoosin huipputeos, hämmästyttävän hallittu ja punnittu. Sillä on kuitenkin vaikea elää, eikä ole sellaiseksi tarkoitettukaan. Tarkoitan siis sellaista tekstiä jota palaisi lukemaan yhä uudestaan. Kiitos blogistille Wallacen suosittelusta, se suomennoksen laivamatkan kuvaus on uskomaton, siihen tulen varmasti palaamaan useita kertoja – lukien. Tarttin esikoista tulee monesti ajateltua, mutta ilman että siihen tarttuisi lukemaan ja kertamaan sitä. Sama juttu Bridesheadissa. Kirjailijalla on lähes raivostuttava kyky tavoittaa lukijassa jotakin jossain mennessä ja jonka liepeille ajatuksellinen palaaminen aiheuttaa jotain pieniä säväreitä. Lentokenttäkirja se ei ole, jotenkin enemmän kuitenkin, mutta silti siinä on jotain kivasti häiritsevää.

  6. 7

    sanoo

    Edelläolevaan kommenttiin pakko sanoa, että minulle taas Bridesheadin ja Tarttin maailma ja kieli taas ovat sellaisia, joihin palaan aina uudelleen.

    Luulen, että sellainen mulle tulee Tarttin uusimmastakin. Goldfinchissä on alusta asti samaa vääjäämättömän tragedian tuntua kuin yllämainituissa, ja edelleen Tartt kirjoittaa neuroottisen, ulkomaailman kanssa vähän epäsynkassa elävän nuoren ihmisen paremmin kuin juuri kukaan. Toivottavasti Tommi ehdit lukaista tämän vajaa 800 sivua, mielipiteesi tästä viitteitä vilisevästä, nykyajan Oliver Twististä kiinnostaa.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *