Riku Korhosen romaani – tutkielma meistä, viimeisistä ihmisistä

korhonenn-emme-usko-enaa-pahaan

“Hyvin sopeutuneilla on valpas suhde kärsimykseen. Arjen fyysisiä ja psyykkisiä riskejä oli jo kauan hallittu ravintoon, liikuntaan ja lepoon liittyvällä mittausdatalla ja optimoinnilla. Uusin kehitysalue oli hengitysilman laatu. Keskustelu oli vilkasta. (…) Tavoite oli niin turvallinen ja puhdas koti, että lapset voitiin hätätilassa vaikka operoida olohuoneen pöydällä. Se oli rationaalista tuskien ennaltaehkäisyä, yksilötason negatiivista utilitarismia. Ja silti monessa tuntui yhä piilevän kalpea sairaalloinen uneksija, jonka mielikuvitusta kärsimys veti vastustamattomasti puoleensa.”

Riku Korhosen uudesta romaanista Emme enää usko pahaan tuli mieleeni Francis Fukuyaman pian kylmän sodan päättymisen jälkeen julkaisema The End of History and the Last Man. Hegeliläisestä dialektiikasta (Alexandre Kojéven tulkintojen pohjalta) innostunut Fukuyama väitti, että liberaali demokratia edustaa ihmiskunnan historiallista päätepistettä. Ei olisi eikä tulisi parempaa tapaa järjestää yhteiskunta kuin parlamentarismin ja markkinatalouden liitto ihmisoikeuksilla ryyditettynä.

Vuosien saatossa Fukuyaman teesejä on paitsi kritisoitu myös ivattu ja pilkattu. Historia ei suinkaan loppunut, vaan kylmän sodan jälkeistä Washingtonin konsensusta seurasi paluu tulevaisuuteen. Liberaali demokratia on nykyisin puolustuskannalla jopa Yhdysvalloissa ja läntisessä Euroopassa.

The End of History and the Last Man on mainettaan parempi tai ainakin sävykkäämpi kirja. Fukuyama ei puhunut edistyksen marssin absoluuttisesta päätepisteestä. Historian loppu ei tarkoittanut hänelle yhteiskunnallisten murrosten katoamista, päinvastoin, jotkut maat saattaisivat poiketa liberaalin demokratian kaidalta tieltä eivätkä välttämättä palaisi heti takaisin.

 

***

 

Korhosen romaania lukiessa ajattelin Fukuyaman teoksen nimen loppuosassa esiintyvää viimeistä ihmistä. Emme enää usko pahaan on farssista tragediaksi muuttuva tarina viimeisistä ihmisistä. Toisin sanoen “meistä”, keskiluokkaisen hyvän elämän tavoitteilijoista.

Fukuyama otti ”last manin” figuurin Nietzscheltä. 1800-luvun mursuviiksifilosofille viimeiset ihmiset olivat viheliäisiä olentoja. Heiltä puuttui voiman ja kunnian tunto, heidän tavoitteensa oli minimoida riskit ja maksimoida turvallisuus.

Ensimmäistä ihmistä vielä ohjasi halu valtaan, hän taisteli kunniastaan ja vaati itselleen tunnustusta tarvittaessa vaikka väkivalloin, mutta viimeinen ihminen kesyyntyi ja veltostui, luopui halusta valtaan ja taipui kristillisten hyveiden mukaiseen orjamoraaliin.

Jos muinainen ensimmäinen ihminen oli vitaalinen punaposkinen peto, nykyajan viimeinen ihminen on pelkkä munaton konsultti, puhtaassa kodissaan hengitysilman laatua tarkkaileva nahjus, jonka orjamoraali ankkuroituu kristillisten hyveiden asemesta kapitalistisiin hyveisiin.

Fukuyama piti mahdollisena, että viimeiset ihmiset kyllästyvät elämään suojattua elämää vailla kohokohtia, vailla vaaran tuntua. Ehkä vitaalisuuden kaipuu yltyy lopulta niin suureksi, että viimeisten ihmisten keskelle ilmaantuu taas ensimmäisiä ihmisiä ja historia palaa, ainakin hetkittäin, ainakin jossain päin maailmaa.

 

***

 

Emme enää usko pahaan -romaanissa viimeisten ihmisten pienoisyhteisön, keskiluokkaisen onnelan muodostaa Ispoisten pientaloalue. Asuntomurrot kuohuttavat sen asukkaita, ja syyllisiksi epäillään maahanmuuttajia, vaikka todisteet puuttuvat. Ulkopuolinen uhka saa syvällä uinuneet ensimmäisen ihmisen vaistot heräämään henkiin. Miespuoliset opettajat, yrittäjät ja järjestelmäasiantuntijat perustavat kodinturvajoukot, vaikka ovat väkivaltaan turvautuessaan vaaraksi ennen kaikkea itselleen.

Samaan aikaan romaanin päähenkilöt, Eero ja Aino pohtivat, kuinka voisivat palauttaa kadonneen intohimon avioliittoonsa. Molemmat ovat työnsä kautta kytköksissä jälkiteolliseen pienten spektaakkelien yhteiskuntaan. Eero järjestää paintball-yrittäjänä aikuisille miehille mahdollisuuden leikkiä sotaa (valvotusti, turvallisesti, viranomaismääräyksin säädellyssä ympäristössä). Aino kohtaa päihde- ja mielenterveysongelmaisten asuntolan työntekijänä ne, jotka ovat nauttineet pienten spektaakkelien yhteiskunnan stimulantteja väärällä tavalla.

Ensimmäisen ihmisen voimaimpulssit saavat Eerosta toisinaan otteen, esimerkiksi kaupan jonossa hän uhkaa piestä juopon, joka rohkenee sanoa pari poikkipuolista sanaa. Eeron paras ystävä Lari kamppailee pitääkseen sisällään ryöppyävät väkivaltafantasiat hallinnassa. Ulkopuolinen maailma tuntee Larin ahkerana kapitalismin muurahaisena, joka jää töihin kun muut marssivat ulos protestina yt-neuvotteluille.

Emme enää usko pahaan muistuttaa Ian McEwanin romaaneja. McEwanilla tapahtumat alkavat usein vyöryä yksittäisen ja sinänsä vähäpätöisen tapahtuman seurauksena. Samanlainen dynamiikka on Korhosella. Kun Aino sanoo pikaistuksissa Eerolle, että tämä ei ole enää mies, mikään ei jää ennalleen. Eero ryhtyy suunnittelemaan vaimonryöstöä, jonka kulttuurihistorialliset ulottuvuudet Korhonen annostelee tekstiinsä alleviivaamatta, laajaan taustatutkimukseen perustuen, aivan kuten McEwan.

Kirjailijakollegani luonnehti Korhosen kirjaa kaunokirjallisin keinoin toteutetuksi tutkielmaksi. Tutkielma romaanin alatyyppinä onkin paitsi mcewanilainen myös kauas historiaan kurkottava. Jo Balzacin ajoista lähtien yksi romaanikirjailijan tehtävistä on ollut kuvata arvojen muutosta yhteiskunnassa. Emme enää usko pahaan onnistuu siinä hienosti. Se on tärkeä kirja.

Pidän myös Korhosen proosasta, hän on niitä kotimaisia kirjailijoita, joita tykkään lukea myös puhtaasti kielen tähden. Korhonen ei ole kokeellinen prosaisti, hän ei pyri ajattelemaan uusiksi romaanin muotoa tai punomaan sokkeloisia kerronnan labyrinttejä, hänen voimansa on virkkeissä, jotka liikkuvat laajoissa tunnerekistereissä ja tavoittavat pienetkin nyanssit. Kuluneita, kauhtuneita ilmaisuja saa turhaan etsiä Korhosen romaanista, onnahtavat kielikuvatkin ovat harvassa.

Emme enää usko pahaan muistuttaa siitä, mitä fiktiivinen proosa parhaimmillaan on: sotaa kliseitä vastaan.

Kommentit (1)
  1. Viimeinen ihminen nauttii salaa kosto- ja selviytymistarinoista. Niin minäkin. Kuten viimeisessä blogijutussani paljastan. Korhosen romaani kiinnostaa todella…

    T. Juha

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *