Riivaavia ajatuksia

A.S. Byattin Riivaus on ollut pakko lukea -listallani pitkään. Nyt kun se on ilmestynyt suomeksi, täytynee panna tuumasta toimeen. Olen hankkinut kirjan ja ehtinyt kurkata muutaman kerran sen sisään.

Teoksen keskeisiä hahmoja ovat fiktiiviset 1800-luvun runoilijat Randolph Henry Ash ja Christabel LaMotte. Eikä Byatt ole mennyt siitä missä aita on matalin, vaan on rustannut romaanihenkilöidensä nimissä viktoriaanisia runopastisseja.

Miten suhtautua runoihin, jotka ovat romaanin ainesta, näyttävät “oikeilta” runoilta olematta oikeita? Olen tavaillut niitä etukäteen, mikä ei liene kovin järkevää, koska ne niveltyvät romaanin kokonaisuuteen ja saavat mielekkyytensä sitä kautta. Ajatukseni kiertävät tylsämielisesti kehää sen kysymyksen ympärillä, osaako Byatt tyylitellä ja matkia riittävän hyvin, onko taiteellinen vaikutelma tarpeeksi väkevä?

Vähän samanlaiseen ongelmaan törmäsin lukiessani Vladimir Nabokovin Pale Firen. Tämä metafiktion merkkiteos koostuu John Shade -nimisen kuvitteellisen kuolleen runoilijan 999-säkeisestä runoelmasta (yksi säe tietysti puuttuu, ja se on romaanin virityksen kannalta olennaista) sekä siihen liittyvistä selityksistä ja kommentaareista, jotka on kirjoittanut Shaden naapuri Charles Kinbote.

Ensi lukemalla Pale Fire tuntui vastenmieliseltä, eikä vähiten siksi että runoelma ei ollut kiintoisa runoutena. Jätin romaanin kesken. Joitakin vuosia myöhemmin palasin sen pariin ja lukeminen maittoi, kun Pale Firen rikas ja mutkikas viittausten rykelmä alkoi – lukemista edeltäneiden taustatutkimusten avustuksella – hahmottua ja itse runoelmakin sai mieltä romaanin narratiivisten linjojen piirtyessä esiin.
Kommentit (0)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *