Repikää tästä

Edellisen postauksen kommenteissani toin esille näkemykseni suosikkilistoista ja suosikkilistoihin perustuvasta kultuurijournalismista. Tänään Erno Paasilinna kertoi minulle syyn listajournalismin suosioon:

”Kaikki toimittajat ovat juoppoja; jatkuva humalatila johtuu ankarasta henkisestä paineesta, epäsäännöllisestä elämästä ja huonosta palkkauksesta. Useimmat lehdet toimitetaankin humalassa…” (Kokoelmasta Alamaisten elämää)

No jaa, niin mielelläni kuin satiirikko Paasilinnaa uskoisinkin, taitaa sittenkin olla niin etteivät kulttuuritoimittajat listauksiaan päissään laadi. Ehkä jälki olisi raikkaampaa, jos laatisivat.

Tämän oivallisen johdannon jälkeen olenkin valmis esittelemään oman Top Ten -listaukseni. Olen ottanut siihen mukaan pelkästään kaunokirjallisia proosateoksia, runot olen sivuuttanut, koska runot kuuluu aina sivuuttaa. Myös tietokirjojen listaamisen jätän johonkin toiseen kertaan.

Mitenkään en näitä valintojani perustele, koska perustelut antaisivat valheellisen kuvan siitä, että olen vaivojani säästämättä paneutunut listan laatimiseen. Minun ei tarvitse sellaista kuvaa antaa, koska kukaan ei maksa minulle tästä palkkaa.

Olen varma, että jos tekisin saman listan huomenna, se näyttäisi toisenlaiselta, koska olen tällainen dynaaminen ja alati uudistumaan pyrkivä ihminen.

Eli tässä ne tulevat (aakkosjärjestyksessä kirjailijan mukaan):

Amis: Money (ei suomennettu)
Borges: Haarautuvien polkujen puutarha
Camus: Rutto
Céline: Niin kauas kuin yötä riittää
DeLillo: Valkoinen kohina
Dostojevski: Rikos ja rangaistus
Döblin: Berlin Alexanderplatz
Mann: Taikavuori
Meri: Peiliin piirretty nainen
Paavolainen: Synkkä yksinpuhelu

P.S.

Huomasin järkytyksekseni, että tuolla listalla ei ole yhtäkään naisen kirjoittamaa kirjaa. Olenko todellakin näin kelvoton mies? No, lohduttaudun samalla ajatuksella kuin tällaisten listojen laatijat aina: kyseessä ei ole mikään lopullinen totuus kirjallisesta maustani, vaan lähinnä keskustelun avaus.

Kommentit
  1. 1

    Tuima sanoo

    Enpä olisi huolissani naisten puuttumisesta, koska jos listasi on huomenna erilainen, se voi olla naisvaltainen.

    Minua olisivat kyllä nyt valittujen kirjojen perustelutkin kiinnostaneet. Omaan listaani noista ei olisi päätynyt ainoakaan.

  2. 2

    Karo Hämäläinen sanoo

    Tartun taas sitaattiin, tällä kertaa sanataituri Ernoon, ja sujuvasti ohi aiheesta.

    Eikös Juha Siltala muutama vuosi sitten kirjoittamassaan paksussa pamfletissa Työelämän huonontumisen lyhyt historia valitellut tätä, tai ainakin antoi haastateltavansa valittaa: nykyään toimituksissakin on niin kiireistä, että vanhat (hyvät?) pitkien ja kosteiden lounaiden ajat ovat taakse jäänyttä elämää.

    Ajatus käväisee aina mielessäni, kun kävelen kohti Ostbahnhofia, entistä Itä-Berliinin päärautatieasemaa, jonka lähellä sijaitsee Neues Deutschlandin talo. Se huokuu kosteiden lounaiden aikaa, aikaa ennen avokonttoreita ja nettijulkaisuja.

    Nykyään Neues Deutschland on enää pieni lärpäke. Ostbahnhfin alueelle on noussut liiketiloja, joten on helppo kuvitella, kuinka lehtitalon ikkunoihin ilmestyy pian vuokralle tarjotaan -kylttejä. Tai ehkä talo jyrätään ja paikalle nousee Lidl.

    En osaa olla harmissani siitä, ettei toimittajan tärkein ominaisuus ole hyvä maksa.

  3. 3

    sanoo

    En minäkään osaa olla.

    Siltalan ajatuksissa hieman närästää se, että hän tuntuu näkevän 70-luvun jonkinlaisena idyllimaailmana. Silloinhan saatettiin paperitehtaalla pistää lakko pystyyn, jos oli kaunis päivä ja teki mieli lähteä rannalle. Tämä esimerkki on Siltalan työelämäkirjasta.

    En tiedä, mitä tai ketä hyödyttää katsoa kaihoten noita menneitä päiviä. Eivät ne palaa.

    Erno Paasilinnan sitaattihan oli puhdasta satiiria. Olen yllättäen lukenut innolla viime päivinä hänen Alamaisten elämää -kokoelmaansa. Siellä on paljon hyviä tekstejä.

  4. 4

    Karo Hämäläinen sanoo

    Eivät ne onneksi palaa.

    Luen parhaillaan Daniel Kehlmannin romaania Maailman mittaajat, joka ei ole huono, vaikka kerronnan ja kielen tasolla valitettavan keskinkertainen onkin. Se on toistaiseksi kertonut erikseen Gaussista ja A. von Humbodtista. Kirjailija on laittanut Gaussin harmittelemaan usein sitä, että hän joutuu elämään sitä aikaa, jota elää. Tulevaisuudessa olisi helpompaa, hammasta poistavalla parturillakin puudutusainetta! Ja mikä sääli olisi, jos hän olisi joutunut elämään aiemmin. Eihän hänen älykyydestään olisi ollut silloin sitä hyötyä kuin nyt on.

    Yhtä turhaa kuin Siltalan halu palata 1970-luvulle Gaussin tulevaisuudenhaikailu tietenkin on, mutta olen enemmän Gaussin linjoilla.

    1970-luvulla olin niin pieni, että ymmärtänyt maailmasta mitään, mutta dokumenttien valossa en näe synnyinvuosikymmenessäni suurta haikailun aihetta. Sen ymmärrän, että 1970-luvulla nuoruutensa eläneet haikailevat nuoruuttaan, mutta se on toinen juttu se.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *