Realismia ja fantasiaa samassa cocktailissa

Odotin kovasti David Mitchellin The Bone Clocksia, ehkä enemmän kuin mitään toista tämän syksyn uutuusromaania, vaikka hänen edellinen teoksensa The Thousand Autumns of Jacob de Zoet (joka ilmestyy piakkoin suomeksi) oli hienoinen pettymys.

Kovista odotuksistani huolimatta en pidä Mitchelliä itselleni tärkeänä kirjailijana. Minun asteikossani hän on ”vain” hyvä kirjailija.

Selvennetäänpä vähän.

Tärkeitä kirjailijoita minulle ovat sellaiset, joiden teokset jättävät pysyvät jäljet mielenmaisemaani, ajatteluuni, kokonaisolemiseeni. Ilman heidän tuotantoaan kokisin olevani ihmisenä vajavaisempi. Minun ei tarvitse olla heidän kanssaan poliittisesti samoilla linjoilla, eikä kyse ole myöskään sukulaissieluisuudesta. Heidän sensibiliteettinsä ja tapansa katsoa maailmaa yksinkertaisesti vetoavat minuun syvästi.

Hyvät kirjailijat taas ovat sellaisia, joiden teosten lukemisesta pidän tai jopa nautin, mutta jotka eivät kosketa sen syvemmin. Elämästäni ei puuttuisi mitään olennaisen tärkeää, jos heidän tuotantonsa pyyhittäisiin pois muististani. Monesti nämä hyvät kirjailijat malliesimerkkinä vaikkapa Ian McEwan saattavat olla teknisessä mielessä huomattavasti parempia kuin monet tärkeinä pitämäni kirjailijat. Heidän teoksistaan kuitenkin puuttuu sellainen henkinen taajuus, joka puhuttelisi minua voimallisesti.

Mitchell on siis hyvä, ei tärkeä. Mutta ehdottomasti hyvien terävintä kärkeä, jos nykykirjailijoista puhutaan. Suomentamaton esikoisteos Ghostwritten ja kuusi vuotta sitten suomeksi ilmestynyt Pilvikartasto ovat ylivertaisia kirjallisen sommittelun taidonnäytteitä. Paha kyllä Pilvikartastosta tehty elokuva oli varsinainen kammotus.

Englanninkielisessä kirjallisuusslangissa on termi portmanteau novel. Sillä tarkoitetaan romaania, joka koostuu tilkkutäkkimäisesti eri aikatasoissa ja mahdollisesti myös eri tyylilajeissa kulkevista tarinoista. Tarinat yhdistetään toisiinsa metakertomuksin ja johtomotiivein. Mitchell on johtavia tämän kirjallisuudenlajin edustajia. Häneen isketään toisinaan kokeellisen prosaistin leima, mutta hän ei itse siitä innostu. Enkä ihmettele. Mitchell ei ole eikä pyrikään olemaan uudistajaheeros kielen ja kerronnan tasolla, eivätkä hänen rakenteelliset sommitelmansakaan ole sinänsä uusia ja mullistavia. Ainoastaan poikkeuksellisen kekseliäitä ja taitavasti toteutettuja, mikä ei tietenkään ole vähäinen saavutus.

Usein tilkkutäkkiromaanien tekijät ovat jonkin sortin maksimalisteja. Mitchelliä en kuitenkaan sellaiseksi kutsuisi. Hänen romaaneissaan mittakaavat voivat silmämääräisesti näyttää suurilta, mutta eivät ole sitä tekstin tasolla. Mitchellille luontevin kirjallinen yksikkö on satasivuinen tarina, ja niitä hän sitten nivoo yhteen romaaneiksi. Suurisuuntaiset, koko romaanin läpäisevät tekstuaalis-temaattiset kudelmat eivät ole hänellä erityisen tärkeällä sijalla. Mitchelliä lukiessa ei tule koskaan sellaista paranoidista oloa, että ”kaikki liittyy kaikkeen”, kuten vaikkapa arkkimaksimalisti Thomas Pynchonin romaanien äärellä.

Jos varsin puhdaslinjainen historiallinen romaani The Thousand Autumns of Jacob de Zoet oli Mitchelliltä askel syrjään Pilvikartaston tilkkutäkkimäisyydestä, The Bone Clocks edustaa ilokseni paluuta portmanteau-romaaniin, Englanninkielisessä lehdistössä uutukainen on julistettu Mitchellin kunnianhimoisimmaksi teokseksi, mikä saattaa pitää paikkansa. Mitchell itse puhuu übernovelista eli kirjasta, joka laajenee omien rajojensa ulkopuolelle ja sulkee sisäänsä kaiken hänen kirjoittamansa. Ei siis ihme, että The Bone Clocksissa seikkailee aiemmista teoksista tuttuja hahmoja.

Mitchell tunnetaan kirjallisten lajityyppien yhdistelijänä, eikä uutuusteos tästä eklektisestä linjasta poikkea. Korkeakirjallinen fiktio lyö iloisesti kättä genrekirjallisuuden (scifin, spefin, fantasian) kanssa. Aikatasot ja kertojat vaihtuvat luku luvulta niin, että lukija kulkee c-kasettien ja videonauhurien 1980-luvulta läntisen sivilisaation romahtamisen jälkeiselle 2040-luvulle. 

Pidinkö The Bone Clocksista?

Kyllä ja en. Tai tarkemmin sanottuna luin romaanin alkuosat suorastaan hurman vallassa, mutta loppuosat leyhyttivät pois suuren osan nautinnostani. Mitchell on englanniksi kirjoittavista kirjailijoista taitavimpia romaanikirjallisuuden perinteisten työkalujen (henkilökuvaus, juoni, kerronta) käyttäjiä. Vaikka en ole ”plot and character man” (kuten Mitchell itseään luonnehtii), olin aivan myyty The Bone Clocksin alkupuoliskoa ahmiessani. Kerronnasta huokui se, että Mitchell uskoo vanhan kunnon romaanin ilmaisuvoimaan, ja miksei uskoisi, kun hän saa parhaimmillaan aikaiseksi hurjan vahvaa ja vaikuttavaa tekstiä. 

Mutta, mutta.

Siinä vaiheessa, kun lyyrisen realismin traditioon nojautuva kerronta teki tilaa genrekirjallisuudesta tutuille keinoille, The Bone Clocks alkoi menettää vaikuttavuuttaan, kaavamaistua, manerisoitua. Romaanin aikatasot läpäisee klassista hyvän ja pahan välisen taistelun kaavaa noudattava tarinalinja, jossa kuolemattomat hyvikset asettuvat semikuolemattomia pahiksia vastaan. Nämä pahikset varastavat lasten sieluja voidakseen jatkaa maallista vaellustaan. Mitäpä muuta tästä voisikaan lopulta seurata kuin hurja actionrymistely. Sitä lukiessa jouduin huonon uskon valtaan ja aloin puistella päätäni. Romaanin viimeinen luku (jossa hyvisten ja pahisten eeppinen viimeinen taistelu on jo takanapäin) kului hämmennyksestä ja pettymyksestä toipuessa.

En voi välttyä ajatukselta, että Mitchell itsekin epäili, toimiiko hänen realismin ja fantasian cocktailinsa. Romaanissa esiintyvä kirjailijahahmo kuulee agentiltaan suorat sanat: ”Kirja ei voi olla puoliksi fantasiaa aivan kuten kukaan ei voi olla puoliksi raskaana.”

Oli miten oli, Mitchell on hyvä kirjailija, suorastaan hurjan hyvä. Ja The Bone Clocks on enimmäkseen mitä vetävin romaani.

Kommentit
  1. 1

    Anonymous sanoo

    Kadehdin monien ihmisten kykyä lukea kirjallisuutta englanniksi, itse osaan ko. kieltä ihan ok, mutta kirja taipuu harvoin englanniksi luettuna aidoksi lukemiskokemukseksi. Suomennoksien varassa elely on rajoittavaa, sananmukaisesti. Joskus sitten joku toiskielinen kirja menee helpostikin, esim. pari viimeistä Knausgårdia meni helposti ruotsiksi (en koskaan käytä esim. sanakirjaa, ohitan vain sanat joita en tiedä)vaikka osaan sitä kieltä heikommin kuin englantia. Kirjailijan tyyli on tietenkin ratkaiseva.

    (Mutta ajatelkaapa angloamerikkalaisessa maailmassa eleleviä – ne voivat lukea käytänössä kaiken omalla äidinkielellään sillä tod. näk. myös englanniksi käännettyjen kirjojen määrä on mahtava muista kielistä. Olisikin pitänyt syntyä USA:aan tai Britteihin… )

    Hyvät vs. jäljen jättäneet kirjailijat. Vanha hyvä aihe. Joku puhuu minulle suoraan, vaikuttaa kokonaisvaltaissti melkein kaikkeen minussa, joku toinen puhuu taidokkaasti ja mielenkiintoisesti mutta kirja unohtuu. Se oli viikon kirja, ei enempää.

    Huomio. Kävin eilen Suomalaisessa kirjakaupassa Kaaressa ( aina ei kannata mennä Akateemiseen, se vääristää…). Mielenkiintoinen havainto: osa syksyn suomalaisista uutuuksista oli esillä heti oven edessä olevassa hyllyssä, osa uutuuksista sen sijaan oli kaupan taka-osassa hyvin katseilta piilossa. Sama ilmiö muuallakin. Esillä olevissa oli muitakin kuin kyröjä ja tervoja. Tuossa jaossahan vasta se varsinainen Finlandia-palkinto on. Kukahan jakaa kirjat tuon reaalipalkinnon mukaan? Mutta ainahan sitä kirjakaupassa etsii tietenkin sitä jäljen jättävää kirjaa, mieluummin syksyn uutta suomalaista, sillä viime vuosina kotimaisen kirjallisuuden lukeminen on jäänyt multa häpeälliseen paitsioon. Nyt plarasin kaupassa kotimaan uutuusromaaneja ja mietin, tämäkö, lopulta….joku kirja missä kieli ja ”kirjallisuuden tuntu” on suurempi kuin tarina ja aihe ja jossa jokainen lause ei ole kivestä veistetty aforismi (toisaalta, olen epälooginen, jos Cormac MC Carthy tekee sen, se onkin okei). Kirjamaussaan ei voi itseään pettää mihinkään suuntaan, ei ainakaan näin monikymmenvuotisena. Nuorempana onnistui paremmin siinä.

    Mutta menestystä kaikille kirjoille ja pääsyä Suomalaisen kirjakaupan ykköstiskiin. t. jope

  2. 2

    sanoo

    ”myös englanniksi käännettyjen kirjojen määrä on mahtava muista kielistä”

    On se varmaan absoluuttisesti aika suuri, mutta suhteellisesti se on kyllä pieni. Käännöskirjojen osuus julkaistusta kirjallisuudesta jää USA:ssa ja Britanniassa selvästi jälkeen ns. eurooppalaisista sivistysmaista.

    Kirjakaupoista ja niissä esillä olevista kirjoista: kustantamothan voivat ostaa näkyvyyttä niin Akateemisessa kuin Suomalaisessa eli parhaat ja näkyvimmät paikat ovat kaupan. Luonnollisesti niille halutaan vain kirjoja, joiden uskotaan tuottavan rahaa eli myyvän isoja määriä. Siksi joku Thomas Bernhard ei koskaan ole eikä tule olemaan kirjakaupan paraatipaikalla.

    Bisnes on bisnestä, jopa kirjabisnes.

    Knausgårdistä: jokunen tuttavani on lukenut häntä ruotsiksi (kuten myös minä). Eivätkä heistä kaikki ole aktiivisia ruotsin kielen käyttäjiä. Knausgårdin proosa ei ole sanastoltaan kovin laveaa ja siinä toistuvat samat ilmaisut taajaan, siinä mielessä se on lukijaystävällistä sellaisellekin, jolla ruotsi ei ihan priimakunnossa olekaan. Mikä ei tietenkään yhtään vie arvoa hänen teoksiltaan. Ei romaanikirjailijan tarvitse koko sanakirjaa tyhjentää puhtaaksi saadakseen aikaiseksi vaikuttavaa proosaa.

  3. 3

    Anonymous sanoo

    Siis kustantomat voivat ostaa paalupaikat kirjakaupoista,huh huh. Tuota, vaikka olenkin (pennitön) kapitalismin kannattaja, en tiennytkään. En tiennyt myöskään sitä, että jenkit ja britit eivät käännäkään muista kielistä niin paljon kuin olen luullut. Jenkkien ja brittien kirjallisuudessa on kuitenkin usein paljon viitteitä ranskalaiseen ja saksalaiseen kirjallisuuteen, ovat ilmeisesti lukeneet teokset alkukielellä (elleivät vain viittaa muuten vaan). Itselläni nyt takana aika pitkä Handke-Bernhard-Sebald -jakso, jonka aion tänä syksynä katkaista lukemalla paljon uutta kotimaista. ( Kylmä sota on kolmen odotetuimman listalla ilman muuta.)
    t. jope

  4. 5

    Anonymous sanoo

    ”Tärkeitä kirjailijoita minulle ovat sellaiset, joiden teokset jättävät pysyvät jäljet mielenmaisemaani, ajatteluuni, kokonaisolemiseeni.”

    Hienosti määritelty. Minulle tällainen kirjailija on Pentti Haanpää, jonka teoksiin tulee aina palattua. Haanpään lause ja kieli viehättävät; ironian sävyttämä skeptismi myös. Nyt alkusyksystä luen kolmatta kierrosta hänen romaanejaan. Noitaympyrä, Vääpeli Sadon tapaus
    ja Yhdeksän miehen saappaat -teoksia oli taas mukava makustella. Taivalvaaran näyttelijä on silti edelleen Haanpään romaaneista suosikkini.

    Tämä blogi johdatti minut taannoin Thomas Bernhardin lukijaksi. (Kiitos ”johdatuksesta”!) Betoni on ehdoton suosikkini Bernhardilta. Harmi, kun se on kustantajalta loppunut eikä divareissakaan sitä ole näkynyt. Eilen tilasin antikvaari.fi:stä vastikään suomennetun teoksen Palkintopuhetta. Blogi-isännän Kylmää sotaa odotan myös suurella mielenkiinnolla; varasin sen jo Adlibriksestä.

    Enpä muuten muista Melenderin bloggailleen koskaan Haanpäästä. Mitähän TM on hänen tuotannostaan mieltä?

    Kiitoksia Jopelle aina mainioista blogikommenteista! t: ”Arvo Vaara”

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *