Pynchonia kevytversiona

Inherent Vice tuli luettua Tanskan-matkan ja sekalaisten kesäaskareiden ohessa. Kyllähän sen Thomas Pynchonin romaaniksi tunnistaa, mutta ei siitä voi puhua samana päivänä Gravity’s Rainbow’n tai V:n kanssa. Kuten New York Timesin kriitikko Michiko Kakutani sanoo arvostelussaan, kyse on eräänlaisesta Pynchonin kevytversiosta. Se ei ole läheskään niin rikas, painokas ja monikerroksinen kuin kirjailijan kunnianhimoisimmat ja vaativimmat teokset.

Mitä mahtaa Pynchonista tuumia sellainen lukija, joka lukee häneltä ensimmäiseksi Inherent Vicen? Päällimmäiseksi saattaa jäädä ihmetys siitä, mihin perustuu Pynchonin maine yhtenä amerikkalaisen nykyproosan kirkkaimmista nimistä. Milan Kundera muistelee jossain esseessään, kuinka suositteli Witold Gombrowiczia tuttavalleen ja tämä luki häneltä kehnon välityön Ferdydurken tai Pornografian asemesta eikä ollut lainkaan vaikuttunut. ”Elämä on liian lyhyt”, Kunderan tuttava sanoi, kun Kundera kehotti lukemaan seuraavaksi Gombrowiczin pääteoksia.

Elämä todellakin on lyhyt, ja parhaimmatkin kirjailijat julkaisevat joskus keskinkertaisia tuotoksia. Ei voi kuin toivoa, että kovin moni lukija ei aloita Pynchoniin tutustumista Inherent Vicesta. Silloin voi käydä juuri niin kuin Kunderan tuttavalle kävi Gombrowiczin kanssa.

En kuitenkaan halua mollata Inherent Vicea liikaa. Kyllä se minulle paljon enemmän antoi kuin vaikkapa Siri Hustvedtin kirjat, joita Suomessa pidetään jostain kumman syystä amerikkalaisen nykyproosan valioina ja jotka käännetään viipymättä. Inherent Vice on juonitasolla dekkaritarina, mutta Pynchon kirjoittaa aivan eri tavalla kuin kirjallisuusmaailman kestomenestyjinä paistattelevat ”jännityksen mestarit” bestsellereissään. Hän ei kosiskele lukijoitaan valtavirtarikoskirjallisuudelle tyypillisillä koukutuksilla, kiihdytyksillä, tihennyksillä ja cliffhangereilla. Pynchon tuskin pääsisi läpi Näin kirjoitat vetävän dekkarin -alkeiskurssilta. Hän on liian outo ja kaistapäinen, liian kirjallinen. Siksi Inherent Vicea on mahdoton lukea kuin dekkaria. Sen silmäniskut rikoskirjallisuuden klassikoiden, lähinnä Raymond Chandlerin, suuntaan hämmentävät vähitään yhtä paljon kuin aiheuttavat tunnistamisen mielihyvää. Mikä tietysti on hyvin pynchonmaista.

Poliittisesti Pynchon on suorempi ja yksiselitteisempi kuin kenties koskaan ennen. Inherent Vicessa eletään 1970-luvun alkua ja ilmapiiriä värittää Charles Mansonin veritöiden herättämä hysteria. Hippejä ei enää pelkästään naureta ja paheksuta, vaan heitä myös pelätään: kuka tahansa vastaan tuleva pitkätukka on potentiaalinen sarjamurhaaja. Ronald Reagan hallitsee kuvernöörinä Kaliforniaa ja paranoian valtaan joutunut oikeistolainen valtakoneisto käy maanalaista sotaansa vihollisiksi leimaamiaan kansalaisryhmiä vastaan. Pynchon irvii nixonilaiselle vapauden puolesta vaikka fasismin keinoin -politiikalle. Samalla hän kirjoittaa epäsuorasti myös tästä päivästä, tai pikemminkin hiljattain päättyneestä Bushin valtakaudesta. Inherent Vicessa uumoillaan jo rahavallalle alistetun tietoyhteiskunnan nousua:

”we’re still nowhere near the speed or capacity, even the infrared and night vision they’re using in Vietnam is still a long way from X-Ray Specs, but it all moves exponentially, and someday everybody’s gonna wake up to find they’re under surveillance they can’t escape.”

Inherent Vicessa on komea, kirjallisesti vaikuttava loppu. Päähenkilö, ruohoa poltteleva yksityisetsivä Doc Sportello ajaa Santa Monican valtatietä, kun yhtä äkkiä nousee sankka sumu ja kaikki peittyy näkyvistä tienviittoja myöten. Sportello liittyy autojonoon, joka matelee sokeana eteenpäin. Viesti on selvä: 60-lukulaisen vastakulttuurin kukoistuskausi — Sportellon sanoin ”this little parenthesis of light” — on lopullisesti ohi. Edessä on vain yötä ja synkkyyttä, jota hallitsevat Reaganin ja Bushin kaltaiset sieluttomat ja tekopyhät kapitalismin rautanyrkit.

Pynchon taitaa olla ainoa nykykirjailija, jonka esittämänä nostalgia 60-lukulaista vastakulttuuria kohtaan ei tunnu vaivaannuttavalta. Se johtuu siitä, että hänellä on kirjallinen tyyli kohdallaan. Hän on kaistapäinen tavalla, johon kukaan muu ei pysty.
Ei kommentteja.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *