Pyhien viettoa Žižekin seurassa

Jouluiset lukusuunnitelmani menivät uusiksi, kun unohdin pohjoiseen lähtiessäni pakata mukaan Juhani Suomen uuden Mannerheim-kirjan.


Matkalla junassa tapoin aikaa Slavoj Žižekin haastatteluista koostuvan Demanding the Impossiblen parissa. Se oli sen verran mieluista luettavaa, että ostin aatonaattona itselleni Amazonin Kindle Storesta lahjaksi toisen Slavoj-sedän teoksen The Year of Dreaming Dangerously, jossa hän pohdiskelee vuoden 2011 tapahtumia arabikeväästä Lontoon nuorisomellakoihin ja Occupy Wall Streetiin.

Eräät tuttavani luonnehtivat Žižekiä “slovenialaiseksi sekopääksi” eivätkä ota häntä vakavasti, toiset taas pitävät häntä filosofisena gurunaan ja ovat niin täynnä Z-mallista ideologiakritiikkiä että melkein pihisevät ja sihisevät. Minä nautin Žižekini rusinat pullasta -menetelmällä, en lue häntä kovinkaan systemaattisesti, vaan viipyilen yksittäisissä tulkinnoissa ja analyyseissä, koskivatpa ne politiikkaa, populaarikulttuuria tai mediailmiöitä. Mielenkiintoni yleensä hiippuu siinä vaihessa, kun hän äityy laajakantoisiin teoreettisiin tai ohjelmallisiin pohdintoihin.

Mikä tahansa Žižekin kirja sisältää niin runsaasti briljantteja huomioita, että niiden varaan voisi keskimääräistä fiksumpi kolumnisti rakentaa elämänuran. Esimerkiksi Demanding the Impossiblessa hän kumoaa muutamalla virkkeellä yleisen harhaluulon yksityiselämän katoamisesta julkisuuskoneistojen paineessa. Asiahan on täsmälleen päinvastoin: yksityiselämän kysymykset hallitsevat nykyään sielläkin, missä niillä ei pitäisi olla mitään sijaa:

When people claim that everything is open to the media and we no longer have a private life, I claim, on the contrary, that we no longer have a public life. What is effectively disappearing here is public life itself, the public sphere proper, in which one operates as a symbolic agent who cannot be reduced to a private individual, to a bundle of personal attributes, desires, traumas, and idiosyncrasies. The public domain is fast disappearing and we treat it as a private domain.

Minulle Žižekin lukeminen on palkitsevaa nimenomaan tällaisten fragmenttien ansiosta. Moni varmaan sanoo, että luen Žižekiä ihan väärin. Todennäköisesti luenkin. Mutta en ole Žižekin kaltainen radikaali ajattelija, en haikaile samanlaista nollahetkeä kuin hän, vallankumouksellista momenttia, jossa yhteiskunnallisen olemisemme ehdot kyseenalaistetaan ja luodaan uudenlainen järjestys. Olen banaalin pikkuporvarillisesti rajoittunut yksilö, joka kannattaa politiikassa revoluution sijasta reformeja & evoluutiota. 


Mutta ei Žižekään ole naiivi vallankumousromantikko. The Year of Dreaming Dangerouslyssä hän kirjoittaa säälittelevästi San Fransiscossa lokakuussa 2011 järjestytetystä Occupy Wall Streetin mielenosoituksesta, jossa kansankiihottaja julisti hippityyliin: “He kysyvät, millainen ohjelma meillä on. Ei meillä ole ohjelmaa! Me olemme täällä pitämässä hauskaa!” Tällaiset julistukset tuovat esiin systeemiä vastaan taistelevien perimmäisen ongelman: he rakastuvat itseensä, omaan edistyksellisyyteensä ja oikeamielisyyteensä ja tyytyvät pitämään hauskaa “systeemiltä valloittamallaan alueella”. Samantyyppinen vallankumouksellisuus hauskanpitona -ilmiö on aina vaaninut vastakulttuurissa taustalla, huurupäisimmät jopa luulottelevat bilettelyn olevan systeemiä horjuttavaa aktivisimia.

Žižek kertoo Pariisin vuoden 1968 opiskelijakapinallisista. Hyvistä perheistä tulevat nuoret jättivät autonsa Notre Damen pohjoispuolelle, ylittivät Seinen ja yhtyivät mielenosoitukseen. Iskulauseiden huutamisen lomassa he polttivat muutaman auton, mutta eihän sillä ollut väliä, koska ne olivat toisten autoja. Mielenosoituksen jälkeen palattiin Seinen pohjoispuolelle ja kokoonnuttiin kahvilaan väittelemään vallankumouksesta. “I never much liked the 1960s”, Žižek myöntää.

Muuttuessaan karnevaaliksi kapina hukkaa uutta luovan potentiaalinsa. Žižek korostaakin, että häntä kiinnostaa pikemminkin vallankumouksen jälkeinen päivä kuin itse vallankumous. Vuoden 2011 protesteja mobilisoineilla aktivisteilla riitti autenttista raivoa, mutta heiltä puuttui uskottava poliittinen agenda. 


***


Žižekin arviot maailman nykytilasta minun on suurimmaksi osaksi helppo allekirjoittaa. Kapitalismi on juuri sellainen alati muotoaan muuttava voima kuin Marx ja Engels kuvailivat Kommunistisessa manifestissa.

Nykyisessä politiikan ja ideologioiden jälkeisessä maailmassa finanssikapitalismi on “totuus vailla merkitystä”. Vallalla on jonkinlainen “maailmattomuuden” tila: ei ole vaihtoehtoja, ei toisenlaisia näköaloja, ei muutoksen horisonttia. “Markkinoille emme mahda mitään”, kuten Vattin ylijohtaja Juhana Vartiainen taannoin asian ilmaisi. Vaarana on, että läntinen maailmakin luisuu kohti jonkinlaista totalitaarista kapitalismia. Žižek nimittää sitä “kapitalismiksi aasialaisin arvoin” viitaten Kiinan ja Singaporen kaltaisiin maihin, joissa liberaalien erottamattomaksi luulottelema yhteys markkinatalouden ja demokratian välillä ei ensinkään päde.

Mammonan palvontaa on toki kenen tahansa helppo taivastella. Žižek siteeraa paavin sanoja: “Nykyinen kriisimme ei ole kapitalismin vaan moraalin kriisi.” Tällainen on kuitenkin vain löperöä iltapäivälehtitasoista yhteiskuntakritiikkiä, jossa aikamme polttavimmat ongelmat selitetään yksittäisten epäkelpojen ihmisten ahneudella ja muilla luonteen heikkouksilla.

Following a kind of Hegelian triad, the Western left has come full circle: after abandoning so-called ‘class-struggle essentialism’ for the plurality of anti-racist, feminist, and other struggles, ‘capitalism’ is now clearly re-emerging as the name of the problem. The first lesson to be learned is not to blame individuals and their attitudes. The problem is not individual corruption or greed, but the system that encourages you to be corrupt.

Ihmisten elämismaailmaan kapitalismi tunkee lonkeronsa kulutuskulttuurin kautta. Žižek esittää tutun kuuloisen huomion: oikeudesta nautintoon on tullut velvollisuutta nautintoon. Mutta samalla tätä narsismin ekonomiaa sävyttää lähes hysteerinen pyrkimys puhtauteen, terveyteen ja tasapainoisuuteen, nautintoon vailla pahetta: niinpä meille myydään kofeiinitonta kahvia, alkoholitonta olutta, nikotiinitonta tupakkaa ja lopulta kai seksiä ilman seksiä. Markkinaliberalismin läpäisemässä maailmassa ihmisten väliset suhteet saavat sopimusluonteen jopa intiimeimmästä intiimeimmällä elämänalueella rakkaudessa. Uudenlaiset deittipalvelut mainostavat itseään “rakastumisella ilman riskiä”. Näin sukupuoliakti muuttuu kahden suostuvaisen aikuisen väliseksi paktiksi, deseksualisoituu.

Žižek leikittelee ajatuksella, että kun olemme ulkoistaneet teollisuuden halpamaihin ja politiikan konsulteille, looginen päätepiste olisi ulkoistaa myös rakkauselämä. Miksi altistaisimme itseämme viettelyn ja deittailun tuottamille nöyryytyksille? Eikö olisi helpompaa, jos mies ja nainen hoitaisivat seksin palkkaamalla nuoret apulaiset tekemään fyysisen työn puolestaan ja keskustelisivat sillä välin sivistyneesti drinkkilasin äärellä. Jälkeenpäin he voisivat vetäytyä tahoilleen lukemaan hyvää kirjaa tai nukkumaan makoisat yöunet. 

“After such disengagement, the only way to reconnect with reality is, of course, through raw violence” Žižek huomauttaa. Juuri tämänkaltaiset havahduttavat kiteytykset ovat hänelle tyypillisiä: ensin hän kuvailee jonkin aikamme ilmiön sinänsä neutraalisti, sitten hän esittää siitä sarkastisen kärjistyksen ja lopulta parilla iskevällä virkkeellä osoittaa minkälaisia dystooppisia näkymiä näennäisesti viattoman pinnan alle kätkeytyy.

Žižek korostaa, että narsismin ekonomia ei surkuhupaisuudestaan huolimatta ole harmitonta. Päinvastoin, se kuvastaa sitä, kuinka nykymuotoinen kapitalismi on muovannut henkilökohtaisen moraalin uuteen uskoon. Tässä yhteydessä Žižek näpäyttää Judith Butleria ja muita postfeministejä, jotka edelleen pitävät patriarkaalista identiteettipolitiikkaa päävihollisenaan.

But, as I tell them all the time, this is no longer the ruling ideology today. The ruling ideology today is basically something like a vague ideology with a Buddhist touch. ‘Realize yourself! Experiment! Be satisfied! Do what you want with your life!’ It’s a kind of generalized hedonism. So what Judith Butler is preaching is a subversive model: ‘No fixed identity. Reconstruct yourself.’ But this, I claim, is not the ruling ideology today. Conservatives are just a reaction to this. The basic model is this one: there is no longer a fixed identity.

***

Virkistävää Žižekissä on, että hän ei ruodi pelkästään päävastustajaansa kapitalismia, vaan tarkastelee äärimmäisen kriittisesti myös ns. edistyksellisiä piirejä. 

Esimerkiksi amerikkalaisen liberaalin älymystön piiristä noussut ja läntiseen Eurooppaan levinnyt poliittisen korrektiuden kulttuuri saa täyslaidallisen. Žižek kertoo, kuinka häntä syytettiin Yhdysvalloissa “visuaalisesta raiskauksesta”, kun hän katsoi tuntematonta naista silmiin ja “verbaalisesta raiskauksesta”, kun hän päästi suustaan hävyttömyyden. Poliittisen korrektiuden vallitessa mikä tahansa ele tai ilmaus voidaan täysin mielivaltaisesti tulkita aggressioksi, ja se joka kokee tulleensa väärin kohdelluksi on aina oikeassa, koska “uhrin” kärsimystä ei sovi kyseenalaistaa.

Niuhoimpia poliittisen korrektiuden vaalijoita ärsyttääkseen Žižek tunnustaa pitävänsä rasistisista vitseistä. Hän väittää jopa, että niiden kertominen on paras tapa vastustaa rasismia, koska ne paljastavat lopulta enemmän kertojastaan kuin kohteestaan. Abstraktiin monikulttuurisuuden ideaan sitoutuva, ketään loukkaamaton kansanvalistus taas on mitä turmiollisinta idiotismia. YK:n ja Unescon julkaisemat eri kulttuureja suurisydämisesti esittelevät kirjat herättävät Žižekissä ivaa. Ne julistavat: “Katsokaa, kuinka hienoja sivilisaatiota.” Žižek itse mieluummin naureskelee: “Enpä olisi uskonut, että nuo tuolla voivat olla
noin tyhmiä!”


Oikeistopopulistin lausumina tällaiset huomiot herättäisivät julkista paheksuntaa. Mutta toki Žižekin osaa herättää närkästystä. Hänhän on esimerkiksi väittänyt, ettei Hitler ollut tarpeeksi väkivaltainen eikä Pol Pot tarpeeksi radikaali. Oikeistopopulistista Žižekin erottaa hänen sanomansa monikerroksellisuus. Hän ei puhu samalla kirjaimellisuuden tasolla kuin oikeistopopulisti. Ei Žižek väitä, että Hitlerin olisi pitänyt tappaa vielä enemmän ihmisiä tai että Pol Potin olisi pitänyt laittaa Kamputsea vielä pahemmin mullin mallin. Hänen tarkoituksenaan on horjuttaa liian itsestäänselviksi käyneitä tulkintoja ja käsitemäärittelyjä. Sitä kutsutaan myös filosofiaksi. Oikeistopopulisti ei voi vedota sofistikoituneisiin kielipeleihin, eikä varmaan haluaisikaan, koska se liittäisi hänet osaksi halveksittavaa akateemista eliittiä. Oikeistopopulisti vetoaa mieluummin hiljaiseen enemmistöön, joka kyllä ymmärtää hänen kaltaistaan kansan miestä, joka uskaltaa puhua asioista, joista eliitti hyssyttelee.

Jotta rintamalinjat eivät piirtyisi liian jyrkiksi, Žižek sekoittaa pakkaa moittimalla vasemmistoa siitä, että se on omaksi vahingokseen kadottanut yhteyden oikeistopopulistien liehittelemään hiljaiseen enemmistöön. Varoittavan esimerkin hän löytää erilaisilla shokkiefekteillä pelaavasta nykytaiteesta. Žižekin mielestä transgressiivisuus on menettänyt positiivisen voimansa ja tullut osaksi kapitalismin logiikkaa noudattavia taidemarkkinoita. On mahdoton saada huomiota näyttelyille tai performansseille, jotka eivät kohahduta ketään.

Žižek muistelee, kuinka aikoinaan kyseenalaisti Andres Serranon kohutun Piss Christ -teoksen, jossa muovinen krusifiksi on upotettu taitelijan omaan virtsaan. Taitelija selitti Žižekille pyrkineensä horjuttamaan yleisiä sovinnaisuuskäsityksiä. Tällainen on Žižekin mielestä aivan liian typerää ja helppoa. Vasemmiston on luovuttava itsetarkoituksellisesta rankistelusta, koska sellainen pikemminkin vahvistaa kuin heikentää vallitsevaa ideologista järjestystä. Pikemminkin vasemmiston pitäisi lähentyä hiljaista enemmistöä, joka on vuosikymmenet asettunut samalle puolelle vallanpitäjien kanssa, koska radikaalit vasemmistolaiset ovat mahdollistaneet itsestään mielikuvan kajahtaneina tyyppeinä, jotka haluavat vain rypeä omassa saastassaan.


***

Nykypolitiikan jähmettänyt liberaalien ja konservatiivien vastakkainasettelu ei Žižekin mielestä ole pelkästään pahojen konservatiivien syytä. Kulttuurisotaan tarvitaan kaksi osapuolta, kukaan ei voi käydä sitä yksinään. Liberaalipiireissä on tapana pilkata konservatiiveja siitä, että nämä puhuvat kulttuureista samanlaiseen ulossulkevaan sävyyn kuin fasistit aikanaan roduista. Näin helpot selitykset eivät Žižekiä miellytä. Hän moittii niitä, joilla ei esimerkiksi Unkarin tilanteesta ole muuta sanottavaa kuin, että “uusfasismi nostaa siellä vaarallisesti päätään”, koska tietyt piirteet Unkarin politiikassa tuovat heille mieleen 1930-luvun tapahtumat Euroopassa. Žižekin mielestä kulttuuri on tullut hallitsevaksi poliittisen kielenkäytön kategoriaksi myös rasismia, seksismiä ja fundamentalismia vastaan taisteleville ja monikulttuurisen suvaitsevaisuuden puolesta liputtaville valistuneille liberaaleille.

Žižek ei peittele huoltaan Euroopan tulevaisuudesta. Hän muistelee Freudia, joka vanhoilla päivillään pohti, mitä nainen haluaa. Nyt sopii sama kysymys esittää Euroopalle, jossa kansallismielisyys on voimissaan ja ylikansalliset ideat viruvat henkitoreissaan. Onko Euroopasta tulevaisuudessa universalististen päämäärien esitaistelijaksi? Huonolta näyttää, ja siitä saavat syyttää itseään myös aneemiset liberaalit, jotka historiallisen synnintuntonsa vuoksi keskittyvät juhlistamaan muiden kulttuurien rikkautta ja monimuotoisuutta. Vanhan mantereen poliittista todellisuutta kuvaa Žižekin mielestä William Butler Yeatsin säe: “The best lack all conviction, while worst are full of passionate intensity.” 

But instead of playing the Beautiful Soul and bemoaning the newly emerging racist Europe (…), we should turn a critical eye upon ourselves, asking to what extent our own abstract multiculturalism has contributed to this sad state of things. If all sides do not share or respect the same civility, then multiculturalism turns into legally regulated mutual ignorance or hatred.


Žižek varoittaa ryhtymistä liberaaliin suvaitsevaisuuspeliin, jossa pohditaan onko meidän annettava “niille” oikeus määrätä keskuudessaan, kuinka naiset pukeutuvat, mitä kouluja lapset käyvät, kuka menee kenenkin kanssa naimisiin ja kuinka homoja kohdellaan. Jos tälle tielle lähdetään, ollaan aina joko liian suvaitsevaisia tai suvaitsemattomia, näkökulmasta riippuen. Ainoa tapa murtaa tämä noidankehä on hahmotella univeralistisia päämääriä, joiden puolesta kaikilla on yhtälainen mahdollisuus taistella. Vuoden 2011 liikehdinnät olivat viestejä tulevaisuudesta, muutoksen enteitä. Mutta millaisia nuo universalistiset päämäärät voisivat olla? Žižek ei tarjoa selviä konkreettisia esimerkkejä.

Siinäpä miettimisen aihetta. Žižek varmaan sanoisi, että meidän on itse kuviteltava oma tulevaisuutemme.

Kommentit (15)
  1. Enzo the Baker
    25.12.2013, 21:37

    Käsitykseni mukaan luet Žižekiä aivan oikein, siis noudattaen samaa metodia kuin mitä Žižek itse filosofian ja lacanilaisen psykoanalyysin alueella selvästi noudattaa: hän on eräänlainen näiden alueiden Larry Thorne, ei mikään laajojen joukkojen sankarikomentaja (filosofinen systeeminrakentaja) tai edes taitava strategi, vaan pienen ja viiriläläisistä (Viirilästä, ks. tarkemmin Väinö Linna) puolihonkkeleista koostuvan sissiporukan retevä kärkimies, joka menee suoraan frontaalihyökkäykseen (tämä nyt on kaikuja pukinkontista löytyneeseen Pohjosen ja Silvennoisen Törni-kirjasta, jonka olen jo lähes lukenut), ja tällaisena Žižekiä on myös minun kokemukseni mukaan parasta lukea (tai kuunnella): rusinat pullasta.

    Žižek on tässä nopeiden interventioiden politiikassaan tyylillisesti aikamme lapsi myös siten, että hänen saamansa suosio käsitykseni mukaan johtuu ainakin osaksi “lyhyen muodon” voittokulusta (kirjoitetussa sanassa vaikkapa esseet vs. jämäävä ja kankealiikkeeinen proosa ilmaisullisina vaihtoehtoina suhteessa siihen, mitä halutaan sanoa) – niin, Turkan “Aiheita” oli ehkä eräs avaus tähän suuntaan Suomessa.

    Eli sanalla sanoen: postmodernism as a form..

  2. Suvaitsevaisuuspelistä:

    Kulttuurirelativisti on julmin mahdollinen kanssaihminen riistetyille. Hän kun taitaa ihan huomaamattaan vahvistaa julmia hegemonioita kun ei uskalla puhua universaalisti alistettujen oikeuksista.

    Toinen juttu mistä haluaisin kuulla Zizekin sanovan jotain, on naisten närkästyminen siitä, että heidän ulkonäköönsä kiinnitetään huomiota saavutusten kustannuksella. Kuulostaisiko se ehkäpä tältä:

    “Niin kauan kuin naiset vaativat muutosta itsensä ulkopuolelta, miehiltä siis, he puhuvat orjan kieltä ja odottavat herran vapauttavan heidät. Mutta herra voi vain alentua! Vaatikaa siis naiset “lisää tätä” kun kauneuttanne seuraavan kerran kehutaan väärässä paikassa! Vain siten voitte vapautua ja yhdistää vihdoin ruumiinne väheksyttyyn henkeenne!”

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *