Puhtaan kirjoittamisen momentti

Olen yrittänyt kitkeä itsestäni sellaiset harhaluulot, että olisin jotenkin omaperäinen tai ainutlaatuinen. En minä ole. Emmekä me ole, kukaan meistä.

Emme omista itseämme. Emme ajatuksiamme, tuntemuksiamme, muistojamme, elämänkatsomustamme (mikäli meillä sellainen on). Minuus ja tietoisuus eivät ole sisällämme, ne eivät ole henkilökohtaista omaisuuttamme vaan suhdettamme ulkoiseen maailmaan, todellisuuteen, jonka jaamme miljoonien, miljardien muiden minuuksien ja tietoisuuksien kanssa.

Lipsahtaako tämä nyt veteläksi aaterunoudeksi? Kenties. Joka tapauksessa suunnilleen näin minä ajattelen.

Syy siihen, miksi tällaisia päässäni pyörittelen on siinä, että olen saanut tämän syksyn romaanini lähes valmiiksi ja harjoitan ns. itsereflektiota: miksi päätin kirjoittaa tällaisen kirjan, miksi ylipäänsä haluan kirjoittaa ja julkaista kirjoja, mitä minä tästä kaikesta saan irti?

Tuohon viimeiseen (ja kenties tärkeimpään) kysymykseen löysin sattumalta oman vastaukseni Zadie Smithin esseekokoelman Changing My Mind sivuilta. Smith tiivistää oivallisesti sen, mikä vaihe romaanin kirjoittamisessa on paras ja mikä saa lopulta koko touhun tuntumaan vaivan arvoiselta. (Luulin tätä ensin omaksi ajatuksekseni, mutta onneksi luin Smithiä ja muistin, että mitkään ajatukset eivät ole omiamme):

”The middle of a novel is a state of mind. Strange things happen in it. Time collapses. You sit down to write at 9 a.m, you blink, the evening news is on and four thousand words are written, more words than you wrote in three long months, a year ago. Something has changed. And it’s not restricted to house. If you go outside, everything — I mean, everything — flows freely into your novel. Someone on the bus says something — it’s straight out of your novel. You open the paper — every single story in the paper is directly relevant to your novel…”

Näinhän se on. (Romaanin) kirjoittaminen tuntuu mielekkäältä, jopa mukavalta silloin kun kaikki virtaa pidäkkeettä sisäisen ja ulkoisen maailman välillä, kun teksti on maailmaa ja maailma tekstiä, kun (kirjoittavan minän) tietoisuus on yhteydessä tuhansiin, tuhansiin muihin tietoisuuksiin.

Puuduttavin vaihe taas on se, kun romaani on lähes valmis ja sitä pitää ns. hioa, viimeistellä ja oikolukea. Tämä vaihe on pelkkää mekaanista suorittamista, tyyli- ja kirjoitusvirheiden etsimistä ja korjaamista, yksinäistä näpertelyä. Yhteydet tekstin ja maailman välillä ovat poikki (ne on ollut pakko sulkea, jotta kirja saataisiin painokuntoon), ja romaani tuntuu suljetulta, itseriittoiselta systeemiltä, kasalta liuskoja työpöydällä.

Mutta tässä loppuvaiheen koettelemuksessa lohduttaa se, että ennen pitkää kirja lähtee painoon ja painosta maailmalle, jossa se kohtaa lukijat, nuo toiset minuudet. Siinä vaihessa yhteydet tekstin ja maailman välillä toivottavasti aukeavat taas ja kaikki alkaa virrata…

Kommentit
  1. 2

    sanoo

    Romaanin kirjoittamisesta en osaa sanoa mitään, mutta tunnistan tunteet, jotka tuot esiin (joita Zadie Smith kuvaa).

    Runokokoelmat saavat melko säännöllisesti liki jäätävän palautteen – eli ei palautetta lainkaan, joten tietynlainen yksinäisyys jatkuu myös kokoelman julkaisemisen jälkeenkin. Välillä se mietityttää enemmän, joskus pääsee vähemmällä.

    Mutta ehkä se on ihan hyvä, palauttava harjoitus ikäänkuin. Prioriteetit säilyvät terveinä.

  2. 3

    Elina Airikkala sanoo

    Tänä aamuna puoliunessa tulin ajatelleeksi, että todennäköisesti vanhuksena tulen unohtamaan täysin tavallisia asioita. Ajattelin, että miltähän se lapsistani tuntuu: äiti on tullut höperöksi. Sitten ajattelin, että silloin kun se muistikohta aivoissani ei vanhuuttaan vaan enää toimi, kuten esimerkiksi jalat tai kädet ehkä rapistuvat myös, ei se MINUSTA sen höperömpää tee, minun fyysinen eli maallinen elämäni vaan tulee hankalammaksi. Mutta sielu se siellä vaan on se ”minä itse”, vaikka ruumis rapistuu. Ei sielu tule höperöksi. Eikä sielu ole sama kuin muistitoiminto tai lihasjäntevyys.

    Tämän kirjoitan tähän yhteyteen siksi, että se universaali ykseys kaikkiin ja kaikkeen on nimenomaan sielun tasolla olevaa suurta yhteyttä. Ja tämä erilaisuus … no, onhan tämä maallinen maja toki erilainen, ja kyvyt ovat erilaisia jne. Mutta sitten kun niillä maallisilla kyvyillä kosketetaan sitä sielua niin kyllä se hyvää tekee. Ehkä se on elämän ainoa tarkoitus ja tavoite?

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *