Provokatiivisesti puutteessa

Suomalaisen kirjailijan on turvallisinta olla humanistinen arvoliberaali ihmisoikeusihminen. Jos hän on mies, hänen kannattaa olla lisäksi feministi. Tällöin hän sulautuu lukeneistoon kuin porvari laumaansa.
Timo Hännikäistä ei voi syyttää ainakaan opportunismista. Hän ei usko humanismiin, arvoliberalismiin eikä myöskään feminismiin. Näin hän kirjoittaa uudessa esseekirjassaan, vimmaisessa seksuaalipoliittisessa pamfletissa Ilman:

“Feminismille on käynyt samoin kuin vasemmistolle, josta on sanottu, ettei sillä ole enää muuta annettavaa julkiseen keskusteluun kuin dogmaattinen antirasismi – siis rasismi valkoista miestä kohtaan. Nykyfeminismin panos puolestaan on dogmaattinen antiseksismi, miehiin yleensä ja valkoisiin keski-ikäisiin heteromiehiin erityisesti kohdistuva seksismi.”

Esseiden maailmankuva tuo mieleen Michel Houellebecqin romaanin Halujen taistelukenttä. Hännikäinen purkaa auki läntisissä yhteiskunnissa rehottavaa seksuaalista liberalismia, joka alistaa yksilöt samankaltaiselle brutaalille kilpailulle kuin taloudellinen liberalismi. On huippumenestyjiä, välttävästi suoriutuvia ja täydellisiä syrjäytyjiä. Yhdet rakastelevat päivittäin, toiset muutaman kerran vuodessa, kolmannet eivät koskaan. Hännikäisen ote on armottoman henkilökohtainen. Hän kuvailee yksityiskohtaisesti seksin ja läheisyyden puutteen aiheuttamia tyhjyyden, katkeruuden ja tuskan kokemuksia.

En ole kaikista Hännikäisen teeseistä samaa mieltä, mutta arvostan hänen tarkkaiskuista proosaansa. Arvostan myös sitä, että hän uskaltaa olla tunnustuksellinen reaktionääri. Sellaisia ei ole suomalaisessa kirjallisuudessa koskaan liikaa.

“Jos joskus tapaan elämäni naisen, menen ehdottomasti hänen kanssaan naimisiin. Sitä ennen liityn Rooman kirkkoon, joka suhtautuu avioeroon ankarasti ja suo avioon astuville jäsenilleen komean vuosituhansien takaa periytyvän vihkiseremonian latinankielisine osuuksineen.”

Vaikka Ilman ei ole helppo eikä kohottava lukukokemus, se on kirjana koskettava ja ansiokas. Toivottavasti Hännikäisen vastustajatkin malttavat sen lukea, sillä se vaatii tutkimista, ei hutkimista. Provokatiivinen ote kuuluu asiaan. Onhan kyse esseistä eikä muistovärssyistä tai journalismista.

Omalla tavallaan Hännikäisen kirja myös moniarvoistaa suomalaista seksuaalipoliittista keskustelua, jota ei pitäisi jättää oikeaoppisuudestaan ja edistyksellisyydestään sokaistuneiden hunsvottien käsiin.
Kommentit (11)
  1. Koskettavalla tavalla ilman olemisesta kirjoitti Linkolakin Johdatuksessa 1990-luvun ajatteluun. Mutta vielä vaikeampihan se on tänä yliseksuaalisuuden kultakautena olla ilman.

  2. Olen monesti pohtinut noita teemoja, mutta en jostain syystä (rohkeuden puutetta) ole koskaan kirjoittanut asiasta mitään, vaikka sellainen “sirkkelit soimaan ja munat veks” – tunnelma on ajoittain ryydittänyt viimeisiä vuosikymmeniä.

    Niin. Unohdettu mies?

    -xj-

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *