Provokatiivisesti puutteessa

Suomalaisen kirjailijan on turvallisinta olla humanistinen arvoliberaali ihmisoikeusihminen. Jos hän on mies, hänen kannattaa olla lisäksi feministi. Tällöin hän sulautuu lukeneistoon kuin porvari laumaansa.
Timo Hännikäistä ei voi syyttää ainakaan opportunismista. Hän ei usko humanismiin, arvoliberalismiin eikä myöskään feminismiin. Näin hän kirjoittaa uudessa esseekirjassaan, vimmaisessa seksuaalipoliittisessa pamfletissa Ilman:

”Feminismille on käynyt samoin kuin vasemmistolle, josta on sanottu, ettei sillä ole enää muuta annettavaa julkiseen keskusteluun kuin dogmaattinen antirasismi – siis rasismi valkoista miestä kohtaan. Nykyfeminismin panos puolestaan on dogmaattinen antiseksismi, miehiin yleensä ja valkoisiin keski-ikäisiin heteromiehiin erityisesti kohdistuva seksismi.”

Esseiden maailmankuva tuo mieleen Michel Houellebecqin romaanin Halujen taistelukenttä. Hännikäinen purkaa auki läntisissä yhteiskunnissa rehottavaa seksuaalista liberalismia, joka alistaa yksilöt samankaltaiselle brutaalille kilpailulle kuin taloudellinen liberalismi. On huippumenestyjiä, välttävästi suoriutuvia ja täydellisiä syrjäytyjiä. Yhdet rakastelevat päivittäin, toiset muutaman kerran vuodessa, kolmannet eivät koskaan. Hännikäisen ote on armottoman henkilökohtainen. Hän kuvailee yksityiskohtaisesti seksin ja läheisyyden puutteen aiheuttamia tyhjyyden, katkeruuden ja tuskan kokemuksia.

En ole kaikista Hännikäisen teeseistä samaa mieltä, mutta arvostan hänen tarkkaiskuista proosaansa. Arvostan myös sitä, että hän uskaltaa olla tunnustuksellinen reaktionääri. Sellaisia ei ole suomalaisessa kirjallisuudessa koskaan liikaa.

”Jos joskus tapaan elämäni naisen, menen ehdottomasti hänen kanssaan naimisiin. Sitä ennen liityn Rooman kirkkoon, joka suhtautuu avioeroon ankarasti ja suo avioon astuville jäsenilleen komean vuosituhansien takaa periytyvän vihkiseremonian latinankielisine osuuksineen.”

Vaikka Ilman ei ole helppo eikä kohottava lukukokemus, se on kirjana koskettava ja ansiokas. Toivottavasti Hännikäisen vastustajatkin malttavat sen lukea, sillä se vaatii tutkimista, ei hutkimista. Provokatiivinen ote kuuluu asiaan. Onhan kyse esseistä eikä muistovärssyistä tai journalismista.

Omalla tavallaan Hännikäisen kirja myös moniarvoistaa suomalaista seksuaalipoliittista keskustelua, jota ei pitäisi jättää oikeaoppisuudestaan ja edistyksellisyydestään sokaistuneiden hunsvottien käsiin.
Kommentit
  1. 1

    Anonymous sanoo

    Koskettavalla tavalla ilman olemisesta kirjoitti Linkolakin Johdatuksessa 1990-luvun ajatteluun. Mutta vielä vaikeampihan se on tänä yliseksuaalisuuden kultakautena olla ilman.

  2. 2

    sanoo

    Olen monesti pohtinut noita teemoja, mutta en jostain syystä (rohkeuden puutetta) ole koskaan kirjoittanut asiasta mitään, vaikka sellainen ”sirkkelit soimaan ja munat veks” – tunnelma on ajoittain ryydittänyt viimeisiä vuosikymmeniä.

    Niin. Unohdettu mies?

    -xj-

  3. 3

    Anonymous sanoo

    Miksi miehet syyttävät minua, naista ,puutteestaan? Hännikäinen on katsonut väärällä silmällä ympäröivää mediakulttuuria.On hölmöä kuvitella että vain miehet ovat ilman.Naisena haluaisin joskus pelkkää seksiä,mutta jokainen voi kuvitella mitkä ovat monien miesten reaktiot kun menen sitä ehdottamaan, 99,9% kielteinen.Ulkonäkö ei voi olla este,olen kaunis ja sensuelli.Älykäskin olen,feministi,siitäkös se ”kenkä” ei purista? Toista vuotta jo ilman, olo jo tuskainen. Auta minua Timo!

  4. 4

    co-antiaikalainen sanoo

    Teksti sai täydentämään vähiä tietojani Hännikäisestä verkkohaulla, johtaen erinäisten vaiheiden – Wikipedia-trippi Unabomberista MKULTRA:n kautta Merry Prankstersiin ja niin edelleen – jälkeen Hännikäisen taannoiseen blogiin, johon 4.2.2007 jättämässään kommentissa antiaikalaisemme kannustaa bloggaamaan ja toteaa itsekin aloittaneensa juuri edellisenä päivänä.

    Eli kaksi vuotta tuli juuri täyteen, onnea! Tämä nyt meni niukasti jo toista päivää myöhäiseksi, mutta niin tai näin, blogisi on tarjonnut lukijalleen totisesti juuri niitä kalleuksia, mitä olet itse kertonut lukijana etsiväsi – sekä hupia että lohtua. Kiitos. Carry on!

  5. 5

    sanoo

    Debattia käyvät yleensä vain…

    ”…naiset, …ammattilaiset, …tilastotieteilijät, ja ne joita Tommi Melender on terävästi nimittänyt…”

    (Ilman, p. 201)

  6. 6

    sanoo

    Aurinkomorsian on siis lukenut kirjan loppuun saakka. Tuo pätkä taitaakin olla ihan viimeisiltä sivuilta.

    Kiitettävää tarkkaavaisuutta!

  7. 7

    sanoo

    ”Hän kuvailee yksityiskohtaisesti seksin ja läheisyyden puutteen aiheuttamia tyhjyyden, katkeruuden ja tuskan kokemuksia.”

    Ihmettelen, miksi tämä ei ole ollut yhdenkään keskustelunavauksen pohjana. Raivokkaan syyttävä asenne ja oudot syytöslauselmat sekä rasistiset sukupuoleen sidotut reväytykset eivät kerta kaikkiaan tee muuta kuin saa ihmiset vain entistä vihaisemmin puolustuskannalle… ja epäilemään puutteen syyksi lähinnä ihmisvihan.

    Ei kai kukaan tosissaan voi syyttää omasta tilanteestaan täysin vain jotakuta kansanryhmää, ideologiaa tai yhteiskuntajärjestystä? Tavallaan se on hauska kärki vastakkainasettelullisten argumenttien petaamiselle – niin kuin fantastinen metafyysinen paha erilaisissa seikkailukirjoissa, josta tänään on ollut puhetta – mutta eikö se ole hiukan rajoittunut ja pitemmän päälle toimimaton näkökulma? Viha?

  8. 8

    sanoo

    Ilman-kirjasta käytävä julkinen ”keskustelu” näyttää ajautuneen heti alkumetreillä totaalisesti sivuraiteille. Eikä se minua yllätä yhtään.

    IS siteeraa Hesarin pohjalta 200-sivuisessa kirjassa parilla rivillä olevaa kohtaa, jossa esseiden puhuja kysyy retorisen ilkikurisesti, eikö armeijan rinnalle voitaisi määrätä 18-30 -vuotiaille naisille pakollinen seksipalvelus. Se ei ole toimenpidevaatimus, vaan kuvastaa noita turhautumisen ja katkeruuden tuntemuksia, joita esseiden puhuja kokee.

    Triviaalissa mielessä tämä vitsi, heitto tai tölväisy on toki mauton ja asiaton. Ikävä juttu vain, että valtaenemmistö Ilman-kirjasta median kautta kuulleista kuvittelee nyt, että tuo kohta on totuus ja kiteytymä koko teoksesta.

    Harvaa kiinnostaa lukea näitä esseitä itse ja keskustella niiden pohjalta.

    Itse en lue Ilman-kirjaa suoraviivaisena keskustelupuheenvuorona vaan ennen muuta kuvauksena niistä tuntemuksista, joita seksuaaliset turhaumat voivat herättää. Erilaiset syyteryöpyt sun muut ovat ominaista kaikenlaisille turhautumille, voisin kuvitella että esimerkiksi työttömyyteensä ahdistunut ei jaksa ajatella pelkästään positiivisesti ja ”olemaan syyllistämättä” toisia. Etenkin kun ympäröivä maailma esittää jatkuvasti vakituisen työpaikan ihanteena ja tavoittelemisen arvoisena asiana.

    Jotta Ilman-kirjasta voisi syntyä rakentavaa keskustelua, olisi osattava tai suostuttava katsomaan provosoivan tyylin ja kärjistävien argumenttien taakse. Se voi toki olla monelle vaikeaa. Etenkin kun se vaatisi, että kirja pitää ensin lukea, avoimin mielin. Ja vielä kun itse aihe on omiaan polarisoimaan asetelemia.

    Esseet, joita Ilman siis edustaa, ovat kaunokirjallisuuden laji, eivät tietokirjallisuutta.

    Vihan tunteiden ilmaisuun kaunokirjallisuus mielestäni sopii. Ongelmallisempaa on sitten kääntää kaunokirjallisin keinoin käsitellyt teemat yhteiskunnalliseksi keskusteluksi.

  9. 9

    Anonymous sanoo

    Aaltopahvia kirjoitti:

    Ei kai kukaan tosissaan voi syyttää omasta tilanteestaan täysin vain jotakuta kansanryhmää, ideologiaa tai yhteiskuntajärjestystä?

    Ai ei vai? Entä feministit?

  10. 10

    sanoo

    Itse ajattelin Ilman-teosta Antiakalaisesta (heh) lukemani esittelyn perusteella lähinnä esseististiseksi ja kotimaiseksi vastineeksi Houellebecqille… Muualta saamani kuva kirjasta oli hyvinkin toisenlainen. Jos kaunokirjallisuudesta puhutaan pelkkänä poliittisena pamflettina, kuinka yksiulotteisen ilmiselvän poleemisesti tahansa, sitä aletaan ikävä kyllä myös sellaisena lukea.

    Toisaalta tämä kommentti puhuu kyllä puolestaan sen suhteen, miten tekstiin kannattaisi suhtautua, ja voin siihen jopa samastua niin kuin varmasti moni kirjoittaja:
    ”Ei kuulla, jos kuiskaat. Pitää huutaa.” HS 11.2. Hännikäinen

    Toki kaunokirjallisuudessa olennaista on juuri muoto, ja sinällään on ihan (ägh, paremman sanan puutteessa) *oikein*, että sanoma jää muodon mahdollisten puutteiden jalkoihin. Kaunokirjallisuus *on* muotoa. Muutenhan teos voisi olla yhtä hyvin lehtitekstiä, sitä paljon puhuttua pamflettia tai tietokirjallisuutta. Lajilla on omat vaatimuksensa. Tämä kaikki kuitenkin vain sivuhuomautuksena, sillä en ole vielä lukenut kirjaa ja siitä esiin nostetut asiat saattavat hyvinkin olla vain mediapeliä pahimmillaan.

    ”- – valtaenemmistö Ilman-kirjasta median kautta kuulleista kuvittelee nyt, että tuo kohta on totuus ja kiteytymä koko teoksesta.”

    Tämä on niin hyvä pointti ihan yleisestikin. ”Kuvaile kirjaasi yhdellä lauseella” on se kysymys, jota varmaan kuka tahansa kirjailija irvistellen ennakoi. Jos sellainen lause olisi, miksi kirjoittaa kokonainen kirja? Eihän se voi kuin pilkkoa ja pinota, sellainen. Oli kiva lukea sun vähän kaunokirjallisempaa lähestymistapaa täältä blogista.

    *

    Ja Anonyymille: Ei minun mielestäni. Mutta en kai minä kaikkien ihmisten puolesta voi puhuakaan.

  11. 11

    Anonymous sanoo

    Ilman teos monipuolistaa seksuaalipoliittista kirjallisuutta. Aihe on minulle läheinen. Uskoakseni seksittömyys on miehelle vaarallista ja sen riskejä ei tunneta. Nuoressa miehessä ei kiinnitetä huolestuneesti huomioita siihen, kun hän on vaarassa suistua seksittömään tilaan. Yliolkaisella luonnehdinnalla saatetaan todeta, että se on henkilökohtainen valinta.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *