Proosasta, yleisesti

Suomalaiselle proosakeskustelulle voisi tehdä terää, jos riittävän monet lukisivat David Shieldsin Reality Hungerin. Ei sillä, että minä mitään proosakeskustelua varsinaisesti kaipaisin, tai muutakaan keskustelua. Mutta koska ihmiset kuitenkin puhuvat, ja jopa suomalaisesta proosasta, olisi parempi että he yrittäisivät keskustella sen sijaan että soittavat suutaan. Tai sama se kai minulle on, loppujen lopuksi.

Shieldsin kirjassa on toki paljon sellaista, mikä ärsyttää. Hän on minun makuuni aivan liian innoissaan digitaalisesta vallankumouksesta ja hekumoi sellaisilla ajatuksilla kuin että kaikki maailman kirjat voitaisiin puristaa biteiksi ihmistietouden universaaliin kirjastoon. Hän myös neuvoo kirjailijoita pysyttelemään jatkuvasti ajan hermolla, jotta nämä tajuaisivat kuinka teknisesti sofistikoituneemmat kerronnan muodot marginalisoivat perinteistä kirjallisuutta. Mutta ei Shields onneksi mikään moukka ole: hän myös varoittaa syöksymästä suinpäin digiavaruuden kulttuuriseen tyhjiöön. Kulttuuri ja tiede etenevät, mutta taide kehittyy. Siksi kirjallisella traditiolla on sijansa Shieldsin tekno-optimismissa.

Mikä minua sitten miellyttää Reality Hungerissa? Se on muodoltaan ja tyyliltään mielenkiintoinen teos, alaotsikkonsa perusteella manifesti, mutta myös kaikkea muuta kuin manifesti. Vaikka Shieldsissä on aimo annos avantgardistia, ei hän avantgardistinakaan ole mikään moukka, tai paatunut mainosmies, kuten Andre Breton oli. Hänen tekstinsä ei julista, ei vaadi, ei kiellä, ei kategorisoi (ainakaan kaiken aikaa tai ainoastaan). Pikemminkin Reality Hunger on meditatiivista kirjoitusta, väljästi jäsennelty kasa ideoita, hajamietteitä, päähänpistoja, muistiinpanoja ja katkeilevia miniesseitä. Varsinainen manifestiosuus kattaa kirjasta yhden luvun, mutta toki pursuaa rajojensa yli muihinkin lukuihin eri vahvuisina sivalluksina ja julistuksina. Reality Hunger myös viittaa lakkaamatta muihin teksteihin, eikä sillä tavalla sivein alluusioin ja lainauksin kuin pönäkkä asiaproosa, vaan on ihan tietoisesti kirjoitusta toisten tekstien päälle. Viittauksistaan Shields on laatinut kustantajansa lakiosaston vaatimuksesta luettelon kirjan loppuun, mutta neuvoo esipuheessa lukijaa ottamaan sakset ja leikkaamaan kyseiset sivut pois, leikkaamista helpottava katkoviiva on piirretty valmiiksi.

Vaikka kehunkin Reality Hungerin muotoa ja tyyliä, en kuitenkaan koe tarvetta puhjeta suoranaisiin ylistyksiin. Kun on viettänyt elämästään niinkin suuren osan kuin minä Baudelairen intiimien päiväkirjojen parissa, kynnys innostua kenenkään muun muistiinpanoista on korkealla. ”Taide on varkautta”, kirjoittaa Shields. ”Taide on prostituutiota”, kirjoittaa Baudelaire. Ero Reality Hungerin ja Baudelairen intiimien päiväkirjojen purevuudessa ja terävyydessä on valtaisa, Shieldsin tappioksi tietysti. Eikä Baudelairen parissa tarvitse todellakaan lukea mitään paskanjaarituksia ihmistietouden universaalista kirjastosta. Puhumattakaan Oprahista, J.T. Leroysta ja muusta amerikkalaisesta infantilismista.

Vaan palatakseni alkuperäiseen huomiooni proosakeskustelun ruokkimisesta heitän peliin Shieldsiltä kolme sitaattia:

1) ”I find it very nearly impossible to read a contemporary novel that presents itself unself-consciously as a novel, since it’s not clear to me how such a book could convey what it feels to be alive right now.”

2) ”The kind of novels I like are ones which bear no trace of being novel.”

3) ”There’s no higher praise in my lexicon than to call something an essay, an essai, an attempt at understanding.”

Shields rakastaa kirjoja, jotka tekevät oikeutta muistojen, kokemusten, ajatusten kompleksisuudelle latistamatta niitä lineaariseksi kertomukseksi (kuten perinteinen romaani) tai sulavaksi tapahtumien kertaukseksi (kuten perinteiset muistelmat). Sen takia Shields haluaa fiktion tilalle ei-fiktiota, sen takia hän ylistää kaunokirjallista esseetä ja haukottelee perinteisille romaaneille.

Joku tylsimys voi tietysti huomauttaa, että Shieldsin teeseissä ei ole mitään uutta, vaan samaa on kuultu monesta osoitteesta ennenkin. Mutta ei Shields kuvittelekaan esittävänsä mitään ”uutta”, ei hän sentään niin moukka ole. Reality Hunger on uteliasta ja valpasta kulttuurisen maaston kartoitusta, joten se on väistämättä täynnä sellaista, mikä on sanottu ja sanotaan monta kertaa.

Minun silmissäni Shields on kiinnostava — ja tämä on tietysti täysin subjektiivinen huomio — siksi että hän lukee ja arvostaa monia sellaisia tekstejä, joita minäkin olen sattumoisin lukenut ja arvostanut. Sekä ennen kaikkea siksi, että minäkin rakastan romaaneja, jotka eivät kauheasti yritä olla romaaneja ja jotka on kirjoittanut joku sellainen, joka voisi yhtä hyvin kirjoittaa esseitä, ja yleensä kirjoittaakin. Tai kuten Shields asian muotoilee ”novels so meditative they’re barely disguised essays”.

Entä millaista proosaa Shields lukee ja arvostaa? Tässä eräs listoista (niitä on Reality Hungerissa useampia): ”David Marksonin This Is Not a Novel, Reader’s Block, Vanishing Point, The Last Novel, Coetzeen Elizabeth Costello, Kunderan Kuolemattomuus. Melkein kaikki Houellebecqilta. Doctorowin Danielin kirja. Benjamin Constantin Adolphe. Kaikki Lydia Davisilta.”

P.S.

Minäkin liputan Lydia Davisia. Hankin taannoin hänen kootun lyhytproosansa ja olen häikäistynyt lukemastani.
P.S. 2
Voisin lonkalta heittää Shieldsin listan jatkoksi esimerkiksi näitä: Julian Barnesin Flaubertin papukaija, Jouko Turkan Aiheita, kaikki Thomas Bernhardilta, Imre Kertészin Kaleeripäiväkirja, Albert Camus’n Putoaminen, Matti Pulkkisen Romaanihenkilön kuolema, Gustave Flaubertin Bouvard ja Pécuchet, V.S. Naipaulin Saapumisen arvoitus, Louis-Ferdinand Célinen Niin kauas kuin yötä riittää, Kuolema luotolla, Donald Barthelmen lyhytproosa, August Strindbergin Palkkapiian poika.

Kommentit
  1. 1

    sanoo

    Minäkin pidän Coetzeesta ja Marksonista, on se Houellebecq ihan ok myös.

    Marksonissa on vaan vähän se ongelma, että mies tuntui tekevän saman kirjan uudestaan ja uudestaan. Siis se anekdoottimetodi, siihen väsyy nopeasti. Reader’s Block on hyvä, mutta sitten monta kirjaa sitä samaa…Wittgenstein’s Mistressistä pidän itse eniten, se on vähän ”jotain muuta”.

  2. 2

    sanoo

    Tuosta kirjojen laittamisesta biteiksi…Kasvimaat ja pellot on jo laitettu niiksi Farm villessä jolla aikuisetkin leikkii vaan ei tule satoa pöytään. Laittaisinko isoäidin vanhan lipastonkin kokonaan nettiin ja pitäisin sen laatikot auki kun etsisin alusvaate bittejäni:)

  3. 3

    Vesa sanoo

    Reality Hunger on kyllä rakenteellisesti hieno kirja, sellainen moniaineksinen ja avoimen ristiriitainen kokonaisuus. Shieldsin metodihan on sämpläys, ja tavallaan se teknoutopismilta kuulostava ihmiskunnan kirjallisuustietokanta on jo läsnä RH:ssa. Kirjaa voisi banaalisti verrata Spotify-soittolistaan, jonka sekaan on tuotettu omaa meteliä ja josta on häivytetty esittäjätiedot (ja tietenkin kustantajan vaateesta lisätty ne taas loppuun).

    Vaikeampi on ymmärtää Shieldsin fragmenttiargumentaatiota ja sitä, miksi erityisesti keksityt narratiivit ja juoniromaanit ovat hänen tulilinjallaan.

    166: Anything processed by memory is fiction.

    167: When memory is called to answer, it often answers back with deception. How is it that every warm bar stool contains a hero, a star of his own epic, who is the sum of his amazing stories?

    Toisaalla kirjassa kysytään, että kun todellisuus jo on olemassa, miksi luoda sitä uudestaan? Eikö jokainen näistä Shieldsin muistelmataiteilijoista ja fragmenttiartisteista kuitenkin keksi teoksensa, vain eri metodeilla kuin juoniromaanin kirjoittajat? Shields tuntuu uskovan, että aukkoisen muistin ja materiaalin kierrätyksen kautta jotain mystistä ”totta” tihkuu teokseen.

    466: What does it mean to write about yourself? To what degree is this a solipsistic enterprise? To what degree are we all solipsists? To what degree can solipsism gain access to the world?

    Shieldsin taidekäsityksessä on nähdäkseni riski, että se toimii liikaa henkilökulttikeskeisen mediajulkisuuden ehdoilla. Jotenkin näin: kun nykyään olemme tosi-obsession vallassa, keksitty narratiivi alkaa tuntua klovnin pukuun pukeutumiselta väärässä paikassa. Hyvin luotu romaanimaailma voi kuitenkin tarjota jotain mitä nerokkaankaan kirjoittajan viimeisin status update ei, kuten pakopaikan reaaliajasta. Tai tilaa reflektoida todellisuutta pienen etäisyyden päästä, vaikka sitten klovniksi pukeutuneena.

    Rehellisen fiktion tarjoama etäisyys ei siis liene pelkkää todellisuuspakoa? Mutta kuten sanottu, Reality Hunger ei tarjoa valmiita vastauksia vaan sohaisee montaakin muurahaispesää ja pakottaa muodostamaan omia näkemyksiä.

  4. 4

    sanoo

    ”Shieldsin metodihan on sämpläys”

    Tuo on hyvä luonnehdinta.

    Olisin mieluusti käyttänyt sitä itsekin, mutta toisaalta olen niin huonosti kiinni nykyajassa, että tuskin edes tiedän mitä sämpäläys tarkkaan ottaen tarkoittaa.

  5. 5

    sanoo

    ”Vaikeampi on ymmärtää Shieldsin fragmenttiargumentaatiota ja sitä, miksi erityisesti keksityt narratiivit ja juoniromaanit ovat hänen tulilinjallaan.”

    Voi käydä niinkin, että juoniromaanit osoittavat kaiken tämän sekamelskan keskellä olevansa lopulta ”the last man standing”.

    Siitä huolimatta, että juoniromaanit olisivat vain ”mukavin ja suosituin iltasatu” eivätkä jotain sellaista mikä oikeasti kertoisi meille, millaista on elää kaoottisessa ja kompleksisessa todellisuudessa.

    En minä mikään juoniromaanien ystävä ole, kuten jo totesin, mutta uskon niiden olevan sitkeämpää lajia kuin Shields (ja moni muu hänen kaltaisensa) kuvittelee.

  6. 6

    sanoo

    En tiedä meneekö tämä vähän puhutun ohitse, mutta kerronpa kuitenkin, eli:

    Kirjoittamisen maisteriohjelmassammekin useaan otteeseen viime vuosien aikana vieraillut kirjoittamisen opettaja ja lyhytprosaisti Bruce Holland Rogers (http://www.shortshortshort.com/) tuntuu päinvastoin olevan juuri sitä mieltä, että tarina- ja henkilöhahmokeskeinen fiktio on jossain määrin se perimmäisin kirjallisuus, joka tulee aina koskettamaan lukijaa. Siis että henkilöhahmoihin samastuminen ja alku-keskikohta-loppu -rakenne olisivat viime kädessä se, mitä keskimääräinen lukija aina pohjimmiltaan kaipaa. Dickensin mestaroimaan pohjarakenteeseen ei ole hirveästi lisättävää. Esimerkiksi avantgarde on keskimäärin taidetta toisille avantgardisteille jne.

  7. 7

    sanoo

    Mutta siis tuo Davisin fanittama/rajailema tekstilaji kuulostaa varsin omalta myös itselleni; juuri tuollaisia blogienkin kuuluisi olla; toteuttaa ”blogiuttaan”. Eli siis mahdollisuutta olla mitä tekstilajia hyvänsä, mutta silti mieluusti (tämä on toki vain oma mieltymykseni) jollain lailla reflektoida kirjoittajansa suhdetta kieleen ja yhteiskuntaan, eli siis olla esseesuuntaan kallellaan. Netti tietenkin tarjoaa myös helpon keinon linkittää hypertekstejä, videoita ja kuvia, mitä koetan jonkin verran tehdä omassa blogissani; se alkaa olla yksinkertaisesti luontevaa, selaan niin hirveästi erilaisia kuvablogeja ja kuvasivustoja.

    Mutta jos tätä matskua pitäisi kirjamuotoon pistää, niin ehkä juuri jotain tuollaista Shieldsin kuvailemaa. Haluaisin itsekin tehdä jonkinlaisen proosan ja esseekirjan välimuodon, mutta en ole varma onko se mielekästä, koska blogini syö herkästi kaiken tuollaisen tekstin.

  8. 8

    sanoo

    Eräs ilmeinen ristiriita noissa juoniromaanin hautaajien puheissa on se, että he jatkuvasti korostavat sitä, kuinka onnettoman surkea muoto juoniromaani on kuvaamaan sitä, millaista on elää nykyaikana.

    No, useimmat niin sanotusti suurta suosiota saavuttaneista kirjoista ovat lukuromaaneja, jotka pelaavat nimenomaan vetävällä juonella ja verevillä henkilöhahmoilla, ovat siis ei-itsetietoisella tavalla romaaneja.

    Eihän tällaisten romaanien pitäisi vedota ihmisiin, eihän niiden pitäisi voida kertoa ihmisille mitään heidän elämästään, jos Shieldsiä & kumppaneita olisi uskominen.

    Vastaavasti Shieldsin & kumppaneiden kirjojen pitäisi vedota suuriin joukkoihin, koska heidän kirjansa tekevät oikeutta modernin elämän kaoottisuudelle ja kompleksisuudelle.

    Mutta eiväthän heidän kirjojaan lue
    juuri muut kuin minun kaltaiseni marginaali-ihmiset, joille kirjallisuuden lukemisen syvimpiä tarkoituksia on maailman kieltäminen, maailmasta etäälle astuminen.

    Jokin tässä ei nyt täsmää.

    (Ja ennen kuin joku keksii asiasta huomautta, myönnän kyllä etteivät suosio tai myyntimäärät ole erityisen relevantteja mittareita kirjallisuudesta puhuttaessa)

  9. 9

    sanoo

    Joo, sehän tässä yhtälössä kiinnostavaa onkin, että ei minuakaan ne juoniromaanit ja bestsellerit jne. ole tietenkään aikoihin tyydyttäneet. David Foster Wallacehan oli samoilla linjoilla Shieldsin kanssa siinä mielessä, että tuli pyrkiä kirjoittamaan sellaista kieltä, joka vastaa nykykokemusta. Eihän suomalainen proosa esimerkiksi vastaa yhtään, siksikin varmaan aina pärskin sitä vastaan. Oma kokemukseni kun on usalaisesta/brittiläisestä televisiosta, musiikista, elokuvista ja internetistä. Siksi on varmaan ihan luontevaa, että 60-luvulta lähtevä kokeellinen jenkkiproosa/sarjakuva on ollut se isoin ja luontevin juttu kasvavalle Ville Simeonille, koska se käsittelee ”simulakrum-kulttuuria.”

    Mutta miksi sitten kaikki muut eivät ajattele näin? Ehkä syy on paneutumisen ja syventymisen erilaisissa tasoissa; ehkä ihmiset eivät osaa edes odottaa kirjallisuudelta näiden asioiden käsittelemistä. Tai sitten todellisuuksia todella on aivan helvetin monia ja ne, joiden todellisuus vastaa omaani, keskustelevat arkiöisin kello neljä irkissä kanssani peikkojen tisuleista sen sijaan että julkaisisivat kirjoja.

  10. 10

    sanoo

    ”Ehkä ihmiset eivät osaa edes odottaa kirjallisuudelta näiden asioiden käsittelemistä”

    Juuri näin itsekin uskon: ns. suuri lukeva yleisö ostaa sitä mitä tarjotaan (=markkinoidaan), eikä tule noin vain itseohjautuvasti ajatelleeksi, että kirjallisuus (en jaksa jaotella lyriikka/proosa/esseismi jne., mielestäni genre on täysin epäolennainen seikka näissä yhteyksissä) voisi tosiaan olla jotakin muutakin. Jos on tottunut lukemaan maksamakkaroiden tuoteselosteita, harvapa tulee hoksanneeksi jonakin kirkkaana päivänä, että entä jos olisi muutakin kuin tämä makkara ja siihen präntätty viivakoodi…

    Kyse on lukutottumuksista, paljolti. Kirjallisuuskeskustelu on tärkeää mm. juuri tämän tähden, avaajana, aktivoijana.

  11. 11

    Vesa sanoo

    Reality Hunger on muuten tuon lajin kirjaksi ilmeisen hyvin myynyt – ja lukijakuntaan saattaa kuulua siis muitakin kuin aktiivisimpia kirjallisuusihmisiä. Mainittiin se jopa Image-lehden melko kömpelössä kirjallisuuden kasvavaa painoarvoa hehkuttavassa jutussa.

    Joo, mutta tosiaan Shields tuntuu lukevan itsensä taiteelliseen etujoukkoon, joka on tajunnut ennen muita mikä juoniromaanin vääjäämätön kohtalo on. Siinä hän johtaa varmaan liian helposti yksittäisistä ilmiöistä yleisen johtopäätöksen, niin kuin manifestissa ehkä kuuluukin. Tuntuu muuten jotenkin väärältä puhua Shieldsistä tuon kirjan ”kertojana” – ehkä pitäisi vain sanoa, että sisältyy siihen tällainenkin lause.

    Voi RH:lla olla sellainenkin positiivinen vaikutus, että erilaiset hybridimuodot ja esseemäiset ratkaisut yleistyvät myös juoniromaanin lajin sisällä.

  12. 12

    sanoo

    ”Reality Hunger on muuten tuon lajin kirjaksi ilmeisen hyvin myynyt.”

    Luvuiksi muutettuna tarkoittanee joitakin kymmeniä tuhansia.

    ”Voi RH:lla olla sellainenkin positiivinen vaikutus, että erilaiset hybridimuodot ja esseemäiset ratkaisut yleistyvät myös juoniromaanin lajin sisällä.”

    Pitäisin aika selvänä, että jokunen kirjailija siellä täällä saa Shieldsin kirjasta ahaa-elämyksiä. Eli kyllä tällainen puheenvuoro jälkensä jättää kirjalliseen kenttään. Vaikka kuten totesin merkinnässäni, melkein kaikki mitä Shields sanoo on sanottu eri tavalla, eri yhteyksissä jo aikaisemmin. RH vaan kierrättää sitaatit uudelleen ja lisää jotain sinne sekaan. Epäilemättä myös jotkut löytävät ne olennaiset ajatukset ensimmäistä kertaa RH:ta lukiessaan.

    Sinänsä esseististen ainesten tunkeutuminen romaanin sisään on jo tuttua meillä Suomessakin. Ensimmäisenä tulevat mieleen Raittilan romaanit (jotka eivät välttämättä Shieldsiä innostaisi, mutta kumminkin…)

  13. 13

    Sami Liuhto sanoo

    Kyllä minä niin mieleni olen pahoittanut, kun on ollut kaikenlaisia kokeita ja uudistuksia, enkä ole niitä ymmärtänyt.

    Mutta: edelliseen keskusteluun vielä palatakseni (en siihen osallistunutkaan), niin: parikin päivää pelastui kun sain kuulla että Yli-Juonikkaalta ja Jäntiltä on tulossa lisää rivejä. Kai sitä talven kestää niiden avulla ja niitä odotellessa.

    Mitä tulee juoniromaaniin niin onhan juoni tylsä asia, pitäisi olla ylijuoni. En tiedä mitä tarkoitan.

  14. 15

    Sami Liuhto sanoo

    PS2:een lisäisin vielä Curzio Malaparten Kaputtin ja Ihon. Kai ensi syksynä tulee uusi Bernhard-suomennos?

    (Raivopäissäni lopetin blogin.)

  15. 16

    sanoo

    Malapartet ovat erinomaisia tähän yhteyteen. Olisin maininnut ne, jos olisin muistanut. Mutta kaikki ei mahdu millään mukaan.

    Toivottavasti ainakin Bernhardin Vanhat mestarit suomennetaan. (Sen voi muuten lukea englanniksikin, jos ei saksa taivu — kuten myös muut hänen tärkeät, vielä suomentamattomat juttunsa)

  16. 17

    sanoo

    Minusta Ville Simeonilla ja Sinikalla on tässä hyviä pointteja; että kyse on lukutottumuksista ja siitä, että ne ovat kapea-alaistuneet jatkuvasti. Tosin olisko tässä nyt vähän valoa tunnelin päässä kun esseen, ja runoudenkin, ympärillä on pientä mukavaa kohinaa. Oireellista on, ettei yhtään Foster Wallacea ole suomennettu. Kuvaavaa on, ettei se välttämättä kannattaisi/olisi edes ”järkevää” (millainen suomennos esim. Infinite Jestistä vääntyisikään..). Brief Interviews with Hideous Menistä voisi aloittaa, vaikkapa.

    Aikamoinen oravanpyörä on kyseessä – kirjankustantaminenkin on bisnestä ja jossakin kohtaa on kustannettu sitä mille on ollut kysyntää, kun taas on kysytty ja ostettu sitä mitä on kustannettu. Ja kun edeltävässä entryssä oli puhe siitä millainen kustantajien vastuu tässä asiassa on, on se minusta olennainen: epäilen, että niistä samoista lukutottumuksista kärsii myös suuri osa kustannusalasta. Koska kustannusalan on pakko reagoida tulokseen, mikä taas syntyy taloihin kerääntyvistä euroista.

    Mitä siis tarvitaan? Juuri sitä, mitä Sinikkakin sivuaa – rohkeita puheenvuoroja, tekoja (mitä esim. nyt runoudessa on alettu tekemään) oravanpyörän halkomiseksi, lukutottumuksien uusimiseksi (monipuolistamiseksi).

    Jälleen kerran esitän anteeksipyynnön ohikirjoittamisestani.

  17. 20

    Anonymous sanoo

    ”(Raivopäissäni lopetin blogin.)”

    Toivottavasti Liuhdon blogi palaa bittiavaruuteen raivon lauhduttua. Sitä jäi moni kaipaamaan.

  18. 21

    Anonymous sanoo

    Entä Kari Hotakisen Klassikko? Sen proosalliset ratkaisut ovat aika kokeellisia ja rohkeita.

  19. 23

    Sami Liuhto sanoo

    Tulia tasangolla voisi olla semmonen kirja kans. Millanen? Siis itseä miellyttävä.

    Jossain Teoksen tiedotteessa luki, että Babel-sarjassa olisi tulossa Pynchonia. Veikkaan novelleja, mutta olisihan se komeaa, jos…

    Mutta onko kustantamisessa kysymys kustannuksista eli taloudesta, eikö kaikki kustantaminen ole melko kannattamatonta, ts. helpommallakin sitä rahaa saisi kuin kirjoja julkaisemalla.

    Mitä tulee lukutottumuksiin niin rohkenen epäillä, että ne olisivat kapoiset, massa toki lukee Juha Vuorista eikä heistä sen enempää, mutta melko valistunut lukija ostaa kaupasta ja lainaa kirjastosta Savukeitaan toisinaan hyvää esseistiikkaa (on siellä paskaakin) ja saattaa lukea illalla unilääkkeenoton jälkeen sanarunoja.

    Enemmän ongelma näyttäisi olevan ihan perinteisessä sisälukutaidossa. Eikö Hotakaisen Klassikosta Hantta-Wilma Schlizewski suuttunut, että hän kyllä saa paremman näkösiä miehiä kuin Hotakainen, etteivät ole panneet Sociksen paskiksessa? Ei se mitään, jos Hantta-Wilma on näin lukutaidoton, mutta jos sivistyneempi on niin silloin ollaan vaikeuksissa.

    Eli niinkun sivistyksen asialla ollaan. Kyllä minä niin mieleni olen pahoittanut, kun jne.

  20. 24

    sanoo

    ”Mitä tulee lukutottumuksiin niin rohkenen epäillä, että ne olisivat kapoiset, massa toki lukee Juha Vuorista eikä heistä sen enempää,”

    Olen vähän samoilla linjoilla.

    Ne ihmiset, jotka tosiaan lukevat, lukevat aika monipuolisesti.

    Toinen juttu tietysti se, että tällaisia ihmisiä ei kovin paljon ole, Suomessa ehkä joitakin kymmeniä tuhansia. Jonathan Franzen on sanonut, että romaanien — siis muidenkin kuin jokajouluisten ilkkaremesten — lukeminen on nykyaikana eräänlainen Suuren Kieltäymyksen ilmaus. Eli jos kirjailijat ovat marginaalijoukkoa suhteessa massakulttuuriin niin sitä ovat myös heidän lukijansa. Samassa veneessä ollaan, eikös olekin lohdullisen kaunista, me piskuinen kieltäytyjien joukko.

    Kirjallisuuskeskustelua sopii minun puolestani käydä niin paljon kuin intoa riittää. Rohkenen kuitenkin epäillä, että siihen osallistuvat lähinnä ne, jotka jo valmiiksi ovat kirjallisuudesta kiinnostuneita. Eli vaikka kuinka säkenöivästi täällä keskustelemme, eivät ihmiset päätä lopettaa BB:n tai Tanssi tähtien kanssa seuraamista lukeakseen Savukeitaan esseistiikkaa tai muutakaan esseistiikkaa. Tai edes Markku Pääskystä.

    Mutta onhan sekin hyvä, jos kirjallisuuskeskustelut aina sen invataksillisen verran kerrallaan uutta väkeä romaanien, esseiden ja runojen maailmaan houkuttavat. Onhan sekin enemmän kuin ei mitään.

  21. 25

    Anonymous sanoo

    Tunnen pelottavan monta kirjallisuuden maisteria, jotka harrastavat Hietamiestä, Remestä ja Mäkeä. Jotta maamme lukeneisuus pysyisi tasapainossa, tarkoittaako se, että raksaduunareiden on luettava Bernhardia, Pereciä ja Pynchonia? Yliopistossa saisivat punnertaa 50 etunojaa jokaisesta Cartlandista ja Cornwellista. Ruumiintarkastus yliopiston kirjaston ovelle, ettei sieltä – eikä sinne – viedä muuta kuin laatua.

  22. 26

    sanoo

    On minusta jotenkin typerää kulttuuriromantiikkaa ajatella, etteikö suomalaisella perinteisellä kirjankustantamisella olisi taloudellisia odotuksia (ja nimenomaan kannattavia sellaisia). Bisnestähän se on. Toki mekanismit voivat olla välillisiä, eli että esim. Ilkka Remeksen opusten tuotoilla kustannetaan sitten sitä ”laatukirjallisuutta”, eli vaalitaan perinteistä nimeä ja joitakin kriteerejä siihen, että pysytellään Finlandia-palkintojen äärellä, ”monipuolisina toimijoina”.

    Toki voidaan ajatella niinkin, että kirjankustannus on taloudellisesti hölmöä, typerää, hyväntekeväisyyttä. Mikä asettaa suomalaisen kirjailijan aika outoon valoon, runoilijasta puhumattakaan.

    Paikoitellen tuntuu, että kirjallisuus on jäänyt muiden taiteenalojen jalkoihin. Mikä tahansa käännösromaani ilmestyykään ei se houkuttele ostajia yhtään sen enempää – klassikoista esim. Mannin Buddebrookeista on ilmestynyt uusi suomennos (käsittääkseni), en tiedä kuinka paljon se on myynyt tai kuinka paljon sitä on lainattu kirjastoista. Kun Pablo Picasson teokset tulivat kattavasti Ateneumiin oli menestys hieno; sinne jonotettiin (jonossa oli kylmä, voin vakuuttaa) ja jono ylsi lähes Molly Malone’siin. Tuskin niissä jonoissa oli kovinkaan montaa taiteen asiantuntijaa tai taidekriitikkoa; joku tuli kenties että voisi päteä seuraavilla päivällisillä tai työpaikalla, jotain kenties oikeasti kiinnosti jo pelkkä mahdollisuus ja/tai oli jo valmiiksi tykästynyt Picassoon (kuten minä ja vaimoni), jotkut sitten muista syistä.
    Tommi puhuu asiaa, kirjallisuutta luetaan paljon, mutta paljon luetaan juuri kovin harvassa (tarkoitan siis esim. vaikka Buddenbrookeja tai uusinta Melenderiä tai runoutta).

    Juha Vuorisellakin on jonkinlainen ansio siihen, että uusia lukijoita ilmaantuu kirjallisuuden pariin, ovat ottaneet ”ensimmäisen askeleen”. Niitä askeleita olisi mahdollista ottaa lisääkin.

  23. 27

    Jani H sanoo

    Tulin pohtineeksi juuri tätä ”kirjallisuuden porttiteoriaa” tässä taannoin. Itse olen suositellut vuorisensa lukeneille ja niiden kautta usein lukemisesta innostuneille mm. Bukowskia. Ja jos Bukowski nappaa niin sitten siitä onkin luontevaa jatkaa häneen vaikuttaneisiin ja kirjoissaan mainitsemiinsa nimiin kuten Celineen, Hamsuniin ja Dostojevskiin, jonka toteamus ”kaikki me olemme tulleet Gogolin viitan alta” viekin meidät jo kaikkein pyhimpään.

  24. 28

    Sami Liuhto sanoo

    ”Toki voidaan ajatella niinkin, että kirjankustannus on taloudellisesti hölmöä, typerää, hyväntekeväisyyttä. Mikä asettaa suomalaisen kirjailijan aika outoon valoon, runoilijasta puhumattakaan.”

    Taloudellinen hölmöys on nähdäkseni lähinnä ansio näinä päivinä, sitä yritin tuossa sanoa, ettei kaikkea verrattaisi talouteen. On niitä muitakin juttuja elämässä. Semmosia taiteellisia.

    En muuten käynyt Picasso-näyttelyssä, vaikka olin niihin aikoihin usein hommissa parin seinän päässä. Sen verran nostan minäkin omaa häntääni. Että tietoa on… niin saatanasti. (Olen minäkin siihen tykästynyt, omakehuun siis, mutta yritän olla olematta mielin kielin joka suuntaan) Kuka sitä tunnustaisi käyneensä Picasso-näyttelyssä ulkoisista syistä, ”kun siellä piti käydä”.

    Tuossa porttiteoriassa voi olla jotain perää, vaikka epäilen. Toisaalta, jos yksikin on löytänyt sitä kautta tiensä taiteisiin niin on se hyvä asia. Se on elitismiä mutta pidän siitä (huom. populaarikulttuurinen viittaus).

    Plääh. Ärsytti, kun ei mikään kelvannut tuolle Helteelle. Aivan kuin vasiten olisi väittänyt vastaan? Vaikka muuten on niin konsensushenkinen. Kyllä tässä niin mielensä pahoittaa, kun ei mulle mielistellä.

    terv. typerä kulttuuriromantikko

  25. 29

    sanoo

    ”Kirjallisuuskeskustelua sopii minun puolestani käydä niin paljon kuin intoa riittää. Rohkenen kuitenkin epäillä, että siihen osallistuvat lähinnä ne, jotka jo valmiiksi ovat kirjallisuudesta kiinnostuneita.”

    Tommi hyvä, pidäthän sinäkin tätä blogia, jossa käydään kirjallisuuskeskustelua 🙂

  26. 31

    sanoo

    Wihurin rahaston tiedotteesta:

    Humanististen tieteiden kandidaatti Juhani Lindholm Thomas Pynchonin teoksen ”Gravity’s Rainbow” sekä Shakespearen näytelmän ”Love’s Labour’s Lost” suomentamiseen

    Näytti olevan 5000 euroa.

  27. 32

    Kristina Carlson sanoo

    Vielä kirjoittamattomalta kirjallisudelta (ja kirjailijoilta, kustantajilta) tietenkin voi odottaa ja toivoa mitä vain. Odotellessa kai on aikaa tutustua siihen, mitä jo on, joko käännöksinä tai alkukielellä. Tommi mainitsee muutamia nimiä, ja on niitä muitakin Laurence Sternestä Georges Pereciin. Pyörä aina keksitään uudelleen, mutta ”avantgardistisen” (?) tradition tunteminen ei haittaa sekään.

    Vuosikausia vain akateemiseen tieteentekoon syventynyt tuttu henkilö on nyt määrätietoisesti ryhtynyt lukemaan kaunokirjallisuutta. Kiinnostavaa keskustella hänen kanssaan klassikoista (vaikka hän ei ”kokeellisen” ihailija olekaan). Kirjallis-kirjallisen lukijan näkökulma voi jopa kapeutua, koska hän luulee jo tietävänsä kaiken. En tarkoita ketään tähän keskusteluun osallistunutta henkilöä, vaan sitä, että erilainen, oma näkökulma mihin tahansa teokseen on osa prosessia, joka muuttaa teosta.

  28. 33

    sanoo

    Myönnän: osallistun yleisimmin keskusteluun silloin, kun mulla on muutakin sanottavaa kuin ”aivan, aivan”. Ja että kirjoitan useimmiten typerähkön kärkkäästi. Syy lienee juuri siinä, etten yleensä perusta niistä perus-konsensuksista, hyminöistä, kun yhdessä taputellaan selkiä ja todetaan että ”olipa hyvä keskustelu – ens kerralla puhutaan jo sit ihan ääneenkin”. Täällä Melenderin blogissa (ja tietty omassani) mä availen ääntäni, koska täällä on hyvää keskustelua, jopa taputtelematonta.

    Kärjistäen voisi kai sanoa, että jokainen Puhdistuksen lukenut suomalainen on lukenut teoksen juuri siksi, että aihe on niin mielenkiintoinen ja koskettava. Ja että kenties sitten juuri samasta syystä Oksasen aiempia romaaneja ei ole luettu?

    ”Taloudellisesta hölmöydestä” olen ihan samaa mieltä. Avoimesti olen ilmoittanut kaipaavani takaisin ”vanhaan”, ja mielelläni kirjoittaisinkin kovalla itseluottamuksella runojani jonkun mesenaatin tukemana. Kun tuet ovat mitä ovat, olenkin irroittanut kirjoittamiseni lähes kokonaan rahan ikeestä. Se ei ole riippuvainen siitä, ja hyvä niin. Tarkoitinkin lähinnä siis sitä (ja verraten jo onneksi melkein kuolleeseen eijkens-puheeseen) että rahan kieltäminen suomalaisesta taiteesta vertautuu mun silmissä joko puhtaaksi rakkaudeksi taiteeseen (peukku tälle pystyyn) tai eijkensiläiselle käsitykselle taiteen merkityksestä kulttuuriin (tälle peukku hanuriin).

  29. 34

    Anonymous sanoo

    TH: ”Myönnän: osallistun yleisimmin keskusteluun silloin, kun mulla on muutakin sanottavaa kuin ”aivan, aivan”. Ja että kirjoitan useimmiten typerähkön kärkkäästi. Syy lienee juuri siinä, etten yleensä perusta niistä perus-konsensuksista, hyminöistä, kun yhdessä taputellaan selkiä ja todetaan että ”olipa hyvä keskustelu – ens kerralla puhutaan jo sit ihan ääneenkin”.”

    Noinkohan? Kirjoitat pitkiä ja innokkaita kommentteja kuin mikäkin lukion priimus, mutta höpöttelyjesi sisältö on niin hajanaista ja puoliksi mietittyä, että on kummaa jos ajattelet, että tuollaisiin voi jotain mielekkäästi vastata. Kun opettelet vielä kiteyttämään sanomasi yleisen hymistelyn, itsestäänselvyyksien ja hajamietteiden sijaan, niin kyllä se siittä sitten.

    Jos kuulosti vittuilulta, niin ehkä se oli sitä. Jos taas ei, niin ei sitten.

    (Anteeksi anonyymiuteni: olen ujo.)

  30. 35

    Sami Liuhto sanoo

    Gravity’s Rainbow! Nyt alkoi elämä. Kyllä sitä yksi turkulainen on kuulemma kääntänyt (hän tunnusti kerran asian ilmeisen heikkona hetkenään) ja täytyy toivoa että tuo Lindholmin käännöshanke toteutuu.

    Ja: kiitos täsmennyksestä. Tämä oli siis Helteelle. Ymmärsin vähän väärin alkuun. (Oli pieni tauko kun kävin katsomassa Mestarien liigan ottelun, en Madridissa vaan Turussa. Televisioitse.) Lähden lukemaan James Ellroyta.

  31. 36

    sanoo

    Hieno uutinen, että Pynchonin suomentajaksi on saatu alan huippuammattilainen. Haaveilin GR:n kääntämisestä itsekin joskus muinoin, aikana ennen kunnollisia nettiresursseja. Onneksi järkiinnyin ajoissa. Nykyään onnistumisen sauma on ratkaisevasti parempi.

    ”For DeMille, young fur-henchmen can’t be rowing” – kiinnostavaa nähdä, miten Juhani Lindholm hoitaa esim. tällaisen sanaleikin.

  32. 37

    sanoo

    Ujolle anonyymille: ei kirjoittamasi kuulosta vittuilulle. Ei se kuulosta oikein millekään. Puskista huutelu on laji, johon en ole oikein oppinut reagoimaan mitenkään muuten kuin olkapäitä kohottaen.

    Minäkään en yleensä nettikeskustelujen varaan kovinkaan paljon nojaa; välillä on tullut eteen ihan kiinnostavaakin keskustelua tosin. Sellaiseksi en lue sitä, että huudellaan puskista ja esitetään väittämiä mutta ei perusteita niille. Paitsi jos kyseessä on henkilön oma mielipide, joka anonyymiutta ajatellen tuntuu mulle jotenkin kovin merkityksettömältä. Anonyymiudesta tulee aina mieleen Metro-lehden tekstaripalsta.
    Toki mielelläni yritän selventää mielipiteitteni rippeitä mikäli kerrot mitkä niissä jäi hajanaisiksi tai olivat vain puoliksi mietittyjä, ja jäivät sinua näin ollen askarruttamaan?

    Se, että kirjoitan kärkkäästi usein (jonka myönsin) ei kai tarkoita sitä että lähtökohtaisesti odottaisin mielekkäinä kirjoitettuja kommentteja vastineeksi? En ymmärrä, miten sellaista voisi edes odottaa.

    Ja miksikö kärkkäästi? Esim. ilman Leevi Lehdon provokatiivista puheenvuoroa suomalaisesta runoudesta ja sen kustantamisesta yleisesti, ei sellaista keskustelua olisi käyty asian tiimoilta kuin mitä nyt on käyty.

    Aina pyrin siihen, ettei kirjoitteluni mene henkilökohtaisuuksiin, en tietenkään halua loukata ketään. Jos näin on käynyt pyydän sitä pyyteettömästi anteeksi.

    Tuo Pynchon-uutinenkin on erittäin mielekäs! On vielä mainittava (K. Carlson muistutti esiintulollaan asiasta), ehkä enemmänkin edelliseen Antiaikalaisentryyn viitaten, Carlsonin viimeisin romaani Herra Darwinin puutarhuri, joka minulle nousi mieluisasti esiin viime vuoden julkaisuista, ja on minusta yksi niistä teoksista joista voitaisiin olla kiinnostuneita eurooppalaisuutensa vuoksi myös ulkomailla, Ranskalaisen ystävän tapaan.

  33. 38

    Anonymous sanoo

    Sami Liuhtolle:
    Laitahan blogi taas käyntiin, niin päästään raataileen.
    Rousto-Ville

  34. 39

    Der Deutsch Sprechende Freund sanoo

    Saanko Tommi lähettää tätä kautta terveisiä sukulaisille, ja levytoivomuksiakin minulla kyllä olisi?

  35. 41

    Sami Liuhto sanoo

    Haastan Römppäsen Veikon perheineen Saludo-paketin hinnalla mukaan. Toivoisin soitettavan sen tenavatähden laulamana Elämää juoksuhaudoissa. Terveiset Paukarlahden martoille.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *