Pressiangstia

Sain vihaisen ja ahdistuneen meilin eräältä tuttavalta.

Tuttavani on ammatiltaan toimittaja, ja meilin luettuani ajattelin hänen kärsivän työperäisestä stressistä. Hän nimittäin haukkui kaikki toimittajat itseään lukuun ottamatta alimpaan helvettiin. Journalismi vanhassa kunnianarvoisassa merkityksessä on hänen mielestään kuollut. Toimittajia on enää kahta lajia: kyynisiä sisällöntuottajia ja paatuneita pillupoliiseja.

Tuttavani mielestä journalistin ohjeet pitäisi uudistaa ja yksinkertaistaa ajan hengen mukaisiksi. Hän vuodatti tästä uuvuttavan pitkään ja äityi lähes maaniseen biittiin:

…Älkää kysykö mistä johtuu väkivalta, älkää kysykö mistä johtuu päihdeongelma, kysykää miksi tangokuningas juo ja iskelmäprinssi lyö, (…) Älä leiki tiedonantajaa, älä porvareiden metkuja paljasta, kerro Paris Hiltonin manikyyristä, kerro kohumissin visvasyylästä…

En tiedä, syntyisikö noista manauksista uusia journalistin ohjeita. Punkbiisi niistä voisi syntyä.

Lohdutin tuttavaa sillä, että kyllä meillä Suomessa on vielä paljon arvovaltaisia mediapersoonia, jotka käsittelevät jutuissaan kauaskantoisia yhteiskunnallisia kysymyksiä, kuten Nato-jäsenyyttä, EU:n perustuslain tulevaisuutta, työelämän joustojen merkitystä ja kansallisen kilpailukyvyn reunaehtoja globalisaation aikakaudella.

Tämä ei tuttavaani lohduttanut yhtään. Hän sanoi, ettei olisi ikinä kuvitellut minun puolustavan journalismin tilaa vetomalla tähän kammottavaan Paasikivi-seuran hangaround-kerhoon: valtalehtien pääkirjoitustoimittajiin ja politiikantoimitusten senioreihin. Tämä sakki kuulemma lännetti Suomen ensiksi EU:hun ja lännettää seuraavaksi Natoon. Tätä sakkia ei aja mikään muu päämäärä tai kunnianhimo kuin saada olla mahdollisimman likellä valtakunnan 50 vaikutusvaltaisinta, syödä safkaa samoissa rafloissa ja röökata sikaria samoilla herraklubeilla. Tälle sakille jos kelle journalismin kriittisyys on pelkkää rituaalia: ollaan näykkivinään, ollaan olevinaan vallan vahtikoiria, mutta suoran lähetyksen päätteeksi yhteisymmärryksessä heitettävät mykät loppunyökkäykset paljastavat, että samaa pataa ollaan ja halutaankin olla.

Keinoni alkoivat loppua, en keksinyt millä olisin piristänyt masentunutta tuttavaani. Niinpä tulin kysyneeksi, mistä hänen paha mielensä oli saanut (tällä kertaa) alkunsa. Tuttava kertoi, että toimituspäällikkö oli aamupalaverissa tyrmännyt hänen juttuideansa. Siinä ei ollut tarpeeksi “human interest”-näkökulmaa.

Paha, paha maailma.
Kommentit (3)
  1. Tietämättä nyt tuttavasi fyysistä ikää tarkemmin tuli mieleen hieman samantapainen ajatus kuin mihin viittasit – punk-biisithän ovat aina olleet lohdullisia (punk on vain kätkeytynyt milloin mihinkin kaapuun, 1950-luvun johtavia punk-henkilöitä olivat Bill Haley ja Elvis Presley). Kapinaa, ja mitä sitä nyt olikaan.

    Tämä varmaan jo kuulosti tarpeeksi ylimieliseltä ja keski-ikäiseltä.

  2. Tommi Melender
    1.2.2008, 19:41

    En usko, että koskaan voi kuulostaa tarpeeksi ylimieliseltä ja keski-ikäiseltä. Minä olen sitä monesti yrittänyt,mutta en ole onnistunut ikinä.

    Paul Anka taisi tuoda punkin aikanaan Suomeen. Linnanmäki bogosi sairaasti Ankan tahdissa, ties vaikka Etappisikakin siellä joukon jatkona…

    Harmi, että Paul Ankan perilliset vesittivät tämän punkin alkuperäisen toivon ja lohdun sanoman kaikenmaailman “no future”- ja “boredom, boredom” -uhoilullaan.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *