Politiikka – rahan jakamisen taidetta?

Mitä vastata puolitutulle, joka heittää kepeänä keskustelunavauksena: ”Mitäs olet mieltä maalisvaalien asetelmista?” Maalisvaalit. Kaiken järjen mukaan minun, akateemisesti koulutetun ja ammatikseni kirjoittavan ihmisen, kuuluisi olla kiinnostunut siitä, kuka vaaleissa voittaa ja kuka häviää, minkälainen hallitus maahan seuraavaksi muodostetaan.

Mutta kun minä en ole vaaleista kiinnostunut. Politiikasta olen, mutta eihän maalisvaaleissa ole OIKEASTI kyse politiikasta. Valtionhoito ja kamppailu valtionhoitajan asemaan pääsystä ovat aivan muuta kuin politiikkaa. Ainakin Suomessa, täällä konsensuksen joulumaassa.

Kuka muistaa Carl Schmittin? Kuka muistaa hänestä muutakin kuin että hän sympatiseerasi natseja?

Schmittille politiikka ei ole suomalaista parlamentarismia, hänelle politiikka on enemmän toimintakäsite kuin tilakäsite. Ja tässä on tärkeä ero. Tilakeskeinen politiikkakäsitys lähtee siitä, että on olemassa jokin erityinen sfääri, ”poliittinen järjestelmä”, jonka piiriin päästessään tai joutuessaan asioista tulee poliittisia. ”Politiikka on sitä, mitä tapahtuu eduskunnassa.”

Tilakeskeinen politiikkakäsitys johtaa ainakin rauhanomaisissa oloissa valtionhoitajamentaliteettiin. Ja kuten meillä Suomessa on nähty, valtionhoitajamentaliteetti johtaa siihen, että politiikka pelkistyy FINANSSIpolitiikaksi eli budjettiriihiksi, joissa päätetään kelle jaetaan yksi ja kelle kaksi miljardia.

Television uuvuttavat vaalikeskustelut todistavat, että valtionhoitajamentaliteetti hallitsee myös poliittista julkisuutta.

Jos Suomen poliittinen kulttuuri olisi enemmän toimintakeskeistä kuin tilakeskeistä, saattaisimme nähdä innostavampia vaalikeskusteluja ja minäkin saattaisin kiinnostua maalisvaaleista. Carl Schmittin mukaan poliittisen toiminnan ytimessä on päätös, siitä, ketkä ovat ystäviä ja ketkä vihollisia.

Toimintakeskeistä politiikkaa määrittävät voimat ja vastavoimat, ristiriitarakenteet. Mikä tahansa ilmiö voi muuttua poliittiseksi, jos se saa aikaan mobilisaatiota, rintamien muodostumista.

Ystävistä ja vihollisista puhuttaessa olennaista on ymmärtää, että asetelmiin ei pidä sotkea henkilökohtaisia tunteita. Ystäviä ei rakasteta eikä vihollisia vihata. Pohjimmiltaan jaottelu tähtää toimintakentän asetelmien hahmottamiseen ja ymmärtämiseen, jako ystäviin ja vihollisiin on poliittisen perspektiivin eriytymisen ehto. Sitä paitsi ystävien ja vihollisten rintamien ei pidä olla staattisia, ne elävät ja muuttavat muotoaan.

Tilakeskeisen politiikkakäsityksen masentavin seuraus suomalaiselle politiikalle on mielestäni se, että kaikki puolueet hakeutuvat kohti keskustaa, edustivatpa ne oikeaa tai vasenta laitaa.

Television vaalikeskustelussa puoluejohtajat joutuivat availemaan makeispapereita ja lausumaan jotain hyvää tai kaunista siitä puolueesta, jonka nimi karkkikäärön sisältä paljastui.
Vasemmistoliiton Martti Korhoselle osui kokoomus ja eiköhän hänkin ollut kerkeästi vakuuttelemassa, että kyllä yhteistyö sujuisi myös oikeistolaisten kanssa. Tällaista tasapaksua mössöä saadaan, kun politiikasta hävitetään toiminta, jako ystäviin ja vihollisiin.

Kaikki poliittinen elämä, kaikki TOIMINTA, on, jos sitä on ollakseen, poliittisen järjestelmämme ulkopuolella. Eduskunnassa on vain epäpoliittisia virkamiehiä, teknokraatteja ja harrastelijoita. Elämä ei ole toisaalla, se on paljon kauempana.

Väittämä, jonka mukaan puoluepolitiikassa on enää vain “jakopoliitikkoja” ja ”vastuullisen taloudenpidon kannattajia”, pitää paikkansa, niin vastenmielinen väittämä kuin se onkin. Suomalainen parlamentarismi on taistelua rahasta, sen jakamisesta ja jakamatta jättämisestä, köyhän miehen keynesiläiset vastaan köyhän miehen monetaristit.

Ja kun vallan sisäpiiri, hallituskabinetti, tilojen tila imaisee sisäänsä, jakopoliitikoistakin tulee ykskaks vastuullisen taloudenpidon kannattajia.

Kommentit (0)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *