Poliittisia tunnustuksia

Olen tässä viime päivinä pohdiskellut, äänestänkö tulevissa eduskuntavaaleissa. Todennäköisesti en.

Michel Houellebecq kertoo Bernard-Henri Lévyn kanssa tekemässään keskustelukirjassa Ennemis publics, ettei ole koskaan todella tuntenut elävänsä demokratiassa eikä missään tapauksessa pidä itseään sitoutuneena intellektuellina (eikä oikeastaan intellektuellina ensinkään). Nuorena Houellebecq suhtautui vaaleihin omien sanojensa mukaan “absurdilla vakavuudella”. Hän kulutti tuntikausia puolueiden vaaliohjelmien ja ehdokaslistojen analysointiin, kunnes lopulta tuskastui ja päätti haistattaa pitkät koko äänestämiselle.

“Minusta tuntuu, että elämme pikemminkin jonkinlaisessa teknokratiassa, eikä se mielestäni ole välttämättä huono asia”, Houellebecq kirjoittaa. Ilman sen suurempaa sarkasmia hän tuumii, että kenties teknokraatit ovat loppujen lopuksi viisaita ja oikeudenmukaisia, vaikka myöntääkin kokevansa monet byrokraattisen koneiston suoltamat lait ja säädökset, etenkin terveydenhuollon alalla, henkilökohtaisesti raastaviksi.

Olen samoilla linjoilla kuin Houellebecq. En koe eläväni demokratiassa vaan teknokratiassa. Rahoitusmarkkinat antavat suunnan päätöksille, jotka virkamiehet muotoilevat ja ministerit ajavat läpi poliittisessa päätöksentekokoneistossa. Tässä näkemyksessä ei ole mitään omaperäistä, pikemminkin se on äärimmäisen banaali. Olen yrittänyt uutterasti suostutella itseäni uskomaan edustukselliseen demokratiaan, julkiseen keskusteluun ja poliittiseen aktivisimiin, muutoksen mahdollisuuteen, mutta en ole onnistunut. Vaikka kuinka yrittäisin, en pysty olemaan varma siitä, että populistimme tai aktivistimme tekisivät valtaan päästessään vähemmän turmiollisia päätöksiä kuin teknokraatit eli tuo pahamaineinen virkamiesten ja karriääripoliitikkojen klikki. Ennen kaikkea: mieluummin teknokraatit kuin hoi polloi.

Minulla on suunnattomia vaikeuksia suhtautua populisteihin ja aktivisteihin. Edelliset herättävät minussa enimmäkseen inhoa, jälkimmäisten seurassa yleensä kiusaannun. Lévy kirjoittaa Ennemis publics -kirjassa, että ihmiset, jotka tuntevat pakottavaa tarvetta sekaantua toisten asioihin ja muuttaa ihmiskuntaa mieleiseensä suuntaan ovat useimmiten roistoja tai vaarallisia sekopäitä. Tämä ei ole Lévyltä pelkkä laiska heitto, sillä hän on hankkinut runsaasti mainetta ja näkyvyyttä kampanjoimalla mitä erilaisimpien edistyksellisten kysymysten puolesta. Lévy myöntää huomionkipeyden ja turhamaisuuden vaikuttaneen hänen aktivismiinsa vähintään yhtä paljon kuin ylevien humanitääristen tekijöiden. Siinäpä se tuli sanotuksi. On toki olemassa edesmenneen Anna Politkovskajan kaltaisia pyhimysmäisiä olentoja, joiden urheutta ja uhrautuvaisuutta ajatellessani en voi olla tuntematta syvää liikutusta, mutta pidän heitä poikkeustapauksina. Valtavirtapolitiikassa heidän roolinsa on olla etäisyyksistä kuuluva omantunnon ääni. Valtaa he eivät koskaan saa, tai jos saavat, he tekevät lopulta vain vahinkoa itselleen ja muille. En äänestäisi Anna Politkovskajan kaltaisia ihmisiä vaikka voisin. Heidän kuuluu puhua, kirjoittaa, opettaa ja valistaa, toimia edustuksellisen demokratian, tuon viheliäisiä kompromisseja tuottavan koneiston, ulkopuolella.

Nuorempana suhtautumiseni politiikkaan oli sinisilmäisempää, aivan kuten Houellebecqillä. Olin idealisti ja romantikko, kun taas nykyisin olen pelkkä romantikko. Olen muistaakseni joskus tässä blogissa tunnustanut harkinneeni 1990-luvulla liittymistä SDP:hen. Onneksi tajusin, että SDP sellaisena puolueena, jollaiseksi olin sen kuvitellut, oli aikoja sitten kuollut ja kuopattu teknokraattivallan tieltä. Nykyisin SDP symboloi minulle koko perinteisen puoluejärjestelmämme karmeaa rappiotilaa. Puolueen peruskannattajat ovat kiinni menneisyyteen painuvassa teollisessa Suomessa, mutta puoluetta johtavat nuorehkot opportunistit, jotka yrittävät epätoivoisesti toistaa niitä imagotemppuja, jotka ovat tepsineet suuressa maailmassa.

Voiko olla mitään vastenmielisempää kuin puoluesihteeri Mikael Jungner, joka puhuu SDP:stä rakkauden puolueena ja julistaa että kaikki on mahdollista, kunhan vain ryhdymme ajattelemaan positiivisesti ja lakkaamme kuuntelemasta “ankeuttajia” eli ihmisiä, jotka ovat tässä mainos- ja terapiapuheen turmelemassa maailmassa onnistuneet ihmeen kaupalla säilyttämään todellisuudentajunsa. SDP:lle annettu ääni ei ole ääni rakkauden puolueelle sen enempää kuin kokoomukselle annettu ääni ääni “toivolle” tai keskustalle annettu ääni ääni “uskolle”. Teknokratialle ne äänet menevät, mikä on loppujen lopuksi vain hyvä asia. Virkamiehet ja virkamiespoliitikot, nuo pragmaattiset tosiasioiden ystävät, ovat miljoona kertaa sympaattisempia hahmoja kuin poliittiset huijarisaarnaajat, joiden vuoksi minun on mahdotonta rakastaa täydestä sydämestä äidinkieltäni. Aina kun kuulen Jungnerin (tai Pekka Himasen) kaltaisten helppoheikkien julistavan ilosanomaansa, tunnen suurta, pakahduttavaa raivoa, koska en voi olla ajattelematta, että nuo tyypit puhuvat samalla kielellä, jolla minä luen ja kirjoitan.

Houellebecq tunnustaa Ennemis publics -kirjassa, ettei pidä itseään kansalaisena ensinkään. Hän ei kykene samastumaan yhteiskuntaan, joka kieltää häntä esimerkiksi tupakoimasta julkisilla paikoilla. Julkiset paikat tuntuvat hänestä vihamielisiltä, ne pursuavat mielettömiä sääntöjä, määräyksiä ja kieltoja. Liikuessaan kaupungilla Houellebecq pyrkii mahdollisimman nopeasti pääsemään pois ihmisten ilmoilta, yksityisiin tiloihin, omaan tai jonkun toisen asuntoon, sellaiseen paikkaan, missä saa olla erossa yhteiskunnasta.

Vaikka Houellebecqin perustelut tuntemuksilleen ovat minusta lapsellisia, pystyn ymmärtämään itse tuntemuksen. Minullakin on vaikeuksia mieltää itseni kansalaiseksi, ainakin aktiivisessa mielessä. Epäilemättä tähän vaikuttaa se, että asiani ovat niin sanotusti hyvin: en kärsi nälästä tai puutteesta enkä tunne itseäni sorretuksi. Jos asiani olisivat huonosti tai merkittävästi nykyistä huonommin, minussa kenties pihisisi idealismia ja jaksaisin paitsi äänestää vaaleissa myös kiivailla kaikenlaisisia epäkohtia vastaan. Ei ole mitenkään yllättävä havainto se, että silloin kun yhteiskunnassa vauraus ja aineellinen hyvinvointi levivävät laajalle, suuri osa kansalaisista passivoituu poliittisesti. He ovat niitä Nietzschen tarkoittamia viimeisiä ihmisiä, joita jaksavat kiinnostaa vain vähäpätöiset omaan arkeen liittyvät kysymykset.

Voisi kuvitella, että siinä vaiheessa kun äänestysprosentit alkavat voimakkaasti nousta, yhteiskunnan perustat järkkyvät pahemman kerran. Keskiluokan poliittinen aktivoituminen ja radikalisoituminen on aina hälyttävä merkki. En miellä itseäni keskiluokkaan, ainakaan henkisesti, mutta olisi typerää väittää, että poliittiseen aktiivisuuteeni eivät vaikuttaisi osittain samat asiat kuin tavalliseen porvariin (puhun nyt porvarista flaubertilaisessa mielessä, kuten aina tätä sanaa käyttäessäni). Jos en jaksa uskoa, että vaaleissa on kyse oman elämäni kannalta tärkeistä asioista tai että teknokraattisen meiningin jatkuminen on vaalituloksella aidosti kyseenalaistettavissa, en välttämättä jaksa äänestää. Niin se käy.

Avoimen yhteiskunnan siunaus on mielestäni siinä, että se mahdollistaa privat
isoitumisen. 1970-lukulaisille tiedostajille privatisoituminen oli kirosana, mutta itse koen oman tilan rajaamisen, syrjään asettumisen, ohuen kansalaisuuden voittopuolisesti myönteisinä asioina. Voin valita, elänkö samassa maailmassa Mikael Jungnerin ja Pekka Himasen kanssa vai 1800-luvun maailmassa Gustave Flaubertin ja Charles Baudelairen tekstien kautta. Niin kauan kuin tällaiset valinnat ovat mahdollisia, jaksan pysytellä hengissä yhteiskunnassa, joka ehkä vastaa enemmistön ihanteita mutta ei alkuunkaan minun ihanteitani. Alistun enemmistön “murskaavuudelle”, kuten Houellebecq asiantilaa kuvaa, vetäytymällä omaan kolooni, omiin yksityisiin paikkoihini.

Mutta kyllä privatisoitumiseen liittyy myös menetyksen tunne. Kaikesta huolimatta minussa aika ajoin pilkahtaa itsepintainen halu kokea laajempaa sosiaalista yhteenkuuluvuutta, tuntea olevani mukana jossain itseäni suuremmassa. En siis voi sanoa olevani iloinen tai edes tyytyväinen, kun en keksi mielekkäitä syitä käyttää äänioikeuttani. Olisihan se elähdyttävää pudottaa vaalilippu uurnaan aitoa innostusta uhkuen. Eli te muut: äänestäkää ihmeessä. Älkää minusta välittäkö.

Kommentit (25)
  1. aleksis salusjärvi
    22.1.2011, 14:42

    Kirjoitat itsesi romantikoksi, mutta mä näen lapiokaupalla eskapismia “ulkopuolisuudessasi”.

    Mietin tosin itse samoja kysymyksiä kuin sinäkin. Yhteiskunnassamme on toteutunut niin paljon perustavia arvoja ja oikeuksia, että se mahdollistaa turvallista sivullisuutta. Sananvapaus toimii, pienen kansan takia päättäjiin saa henkilökohtaisen yhteyden, todellisuudessa sinun ja minun kaltaiset ihmiset ovat äärimmäisen integroituneita.

    Pariisissa tapasin Papo-nimisen maalarin, jota haastattelin kaupungin “viimeisenä modernistina”. Hän oli kieliongelmien takia aluksi väärinkäsityksessä, että olisin norjalainen, ja lehdessä oli uutisoitu Norjan parlamenttivaaleista. Hän oli raivoisan tuohtunut, kun hän luuli että olin jättänyt äänestämättä. Demokratia tuolle elon syrjässä kulkevalle miehelle oli ylittämätön arvo.

    Helsingin kapakoissa olen pariin kertaan törmännyt tilanteeseen, että mut tunnetaan tähän blogiin kirjoittamistani kommenteista. Tämän blogin lisäksi olet tietysti ja ennen kaikkea kirjailija ja journalisti. Ikäluokassasi on vain kourallinen ihmisiä, joiden työ ja ajattelu olisivat yhtä julkisia. Journalistina asia korostuu vielä huomattavasi, kun teet päätöksiä kirjoittaa asioista, jotka ovat muillekin huomionarvoisia. Jos tämän työn peruskivi ei ole sananvapauden ja demokratian vaaliminen, minkälaisella idealismilla saat potkittua itsesi hommiin? Ja toisaalta, minkälaisia arvoja puolustat ja vaalit työssäsi?

    Joo, vähän retorista heittelyä tämä on, mutta pohjimmiltani olen tosissani. Vapaudesta voi luopua, mutta sitä ei saa koskaan takaisin, ainakaan sovulla.

    Tarkkka kysymykseni voisikin kuulua, että miksi jätät äänestämättä? Mikset äänestä tyhjää ja tue demokratiaa? Eikö juuri toimiva demokratia ole edellytys sille, että Anna Politkovskajan kaltaiset lahjomattomat ja jopa itsensä uhraavat ihmiset voi ilmaista itseään valtakoneiston ulkopuolelta? Tämähän on syy siihen, että Iranissa on kaikki niin hyvin, että edes homoja ei porukasta löydy.

  2. Timo Hännikäinen
    22.1.2011, 15:10

    Pysyn päätöksessäni äänestää Perussuomalaisia. En tiedä muuttaako se mitään, luultavasti ei. Kuten sanoit, virkamieskoneisto tekee todelliset päätökset, olipa vallassa kuka hyvänsä.

    Mutta haluan kostoni. Äänestäisin vaikka itse perkelettä näyttääkseni, ettei minua ole aivopesty uskomaan, että hallituspuolueet ovat viisaita, realistisia ja vastuullisia ja että tämän vallan puolueen ajama arvo- ja talousliberaali linja on ainoa kuviteltavissa oleva vaihtoehto.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *