Poliittisia tunnustuksia

Olen tässä viime päivinä pohdiskellut, äänestänkö tulevissa eduskuntavaaleissa. Todennäköisesti en.

Michel Houellebecq kertoo Bernard-Henri Lévyn kanssa tekemässään keskustelukirjassa Ennemis publics, ettei ole koskaan todella tuntenut elävänsä demokratiassa eikä missään tapauksessa pidä itseään sitoutuneena intellektuellina (eikä oikeastaan intellektuellina ensinkään). Nuorena Houellebecq suhtautui vaaleihin omien sanojensa mukaan ”absurdilla vakavuudella”. Hän kulutti tuntikausia puolueiden vaaliohjelmien ja ehdokaslistojen analysointiin, kunnes lopulta tuskastui ja päätti haistattaa pitkät koko äänestämiselle.

”Minusta tuntuu, että elämme pikemminkin jonkinlaisessa teknokratiassa, eikä se mielestäni ole välttämättä huono asia”, Houellebecq kirjoittaa. Ilman sen suurempaa sarkasmia hän tuumii, että kenties teknokraatit ovat loppujen lopuksi viisaita ja oikeudenmukaisia, vaikka myöntääkin kokevansa monet byrokraattisen koneiston suoltamat lait ja säädökset, etenkin terveydenhuollon alalla, henkilökohtaisesti raastaviksi.

Olen samoilla linjoilla kuin Houellebecq. En koe eläväni demokratiassa vaan teknokratiassa. Rahoitusmarkkinat antavat suunnan päätöksille, jotka virkamiehet muotoilevat ja ministerit ajavat läpi poliittisessa päätöksentekokoneistossa. Tässä näkemyksessä ei ole mitään omaperäistä, pikemminkin se on äärimmäisen banaali. Olen yrittänyt uutterasti suostutella itseäni uskomaan edustukselliseen demokratiaan, julkiseen keskusteluun ja poliittiseen aktivisimiin, muutoksen mahdollisuuteen, mutta en ole onnistunut. Vaikka kuinka yrittäisin, en pysty olemaan varma siitä, että populistimme tai aktivistimme tekisivät valtaan päästessään vähemmän turmiollisia päätöksiä kuin teknokraatit eli tuo pahamaineinen virkamiesten ja karriääripoliitikkojen klikki. Ennen kaikkea: mieluummin teknokraatit kuin hoi polloi.

Minulla on suunnattomia vaikeuksia suhtautua populisteihin ja aktivisteihin. Edelliset herättävät minussa enimmäkseen inhoa, jälkimmäisten seurassa yleensä kiusaannun. Lévy kirjoittaa Ennemis publics -kirjassa, että ihmiset, jotka tuntevat pakottavaa tarvetta sekaantua toisten asioihin ja muuttaa ihmiskuntaa mieleiseensä suuntaan ovat useimmiten roistoja tai vaarallisia sekopäitä. Tämä ei ole Lévyltä pelkkä laiska heitto, sillä hän on hankkinut runsaasti mainetta ja näkyvyyttä kampanjoimalla mitä erilaisimpien edistyksellisten kysymysten puolesta. Lévy myöntää huomionkipeyden ja turhamaisuuden vaikuttaneen hänen aktivismiinsa vähintään yhtä paljon kuin ylevien humanitääristen tekijöiden. Siinäpä se tuli sanotuksi. On toki olemassa edesmenneen Anna Politkovskajan kaltaisia pyhimysmäisiä olentoja, joiden urheutta ja uhrautuvaisuutta ajatellessani en voi olla tuntematta syvää liikutusta, mutta pidän heitä poikkeustapauksina. Valtavirtapolitiikassa heidän roolinsa on olla etäisyyksistä kuuluva omantunnon ääni. Valtaa he eivät koskaan saa, tai jos saavat, he tekevät lopulta vain vahinkoa itselleen ja muille. En äänestäisi Anna Politkovskajan kaltaisia ihmisiä vaikka voisin. Heidän kuuluu puhua, kirjoittaa, opettaa ja valistaa, toimia edustuksellisen demokratian, tuon viheliäisiä kompromisseja tuottavan koneiston, ulkopuolella.

Nuorempana suhtautumiseni politiikkaan oli sinisilmäisempää, aivan kuten Houellebecqillä. Olin idealisti ja romantikko, kun taas nykyisin olen pelkkä romantikko. Olen muistaakseni joskus tässä blogissa tunnustanut harkinneeni 1990-luvulla liittymistä SDP:hen. Onneksi tajusin, että SDP sellaisena puolueena, jollaiseksi olin sen kuvitellut, oli aikoja sitten kuollut ja kuopattu teknokraattivallan tieltä. Nykyisin SDP symboloi minulle koko perinteisen puoluejärjestelmämme karmeaa rappiotilaa. Puolueen peruskannattajat ovat kiinni menneisyyteen painuvassa teollisessa Suomessa, mutta puoluetta johtavat nuorehkot opportunistit, jotka yrittävät epätoivoisesti toistaa niitä imagotemppuja, jotka ovat tepsineet suuressa maailmassa.

Voiko olla mitään vastenmielisempää kuin puoluesihteeri Mikael Jungner, joka puhuu SDP:stä rakkauden puolueena ja julistaa että kaikki on mahdollista, kunhan vain ryhdymme ajattelemaan positiivisesti ja lakkaamme kuuntelemasta ”ankeuttajia” eli ihmisiä, jotka ovat tässä mainos- ja terapiapuheen turmelemassa maailmassa onnistuneet ihmeen kaupalla säilyttämään todellisuudentajunsa. SDP:lle annettu ääni ei ole ääni rakkauden puolueelle sen enempää kuin kokoomukselle annettu ääni ääni ”toivolle” tai keskustalle annettu ääni ääni ”uskolle”. Teknokratialle ne äänet menevät, mikä on loppujen lopuksi vain hyvä asia. Virkamiehet ja virkamiespoliitikot, nuo pragmaattiset tosiasioiden ystävät, ovat miljoona kertaa sympaattisempia hahmoja kuin poliittiset huijarisaarnaajat, joiden vuoksi minun on mahdotonta rakastaa täydestä sydämestä äidinkieltäni. Aina kun kuulen Jungnerin (tai Pekka Himasen) kaltaisten helppoheikkien julistavan ilosanomaansa, tunnen suurta, pakahduttavaa raivoa, koska en voi olla ajattelematta, että nuo tyypit puhuvat samalla kielellä, jolla minä luen ja kirjoitan.

Houellebecq tunnustaa Ennemis publics -kirjassa, ettei pidä itseään kansalaisena ensinkään. Hän ei kykene samastumaan yhteiskuntaan, joka kieltää häntä esimerkiksi tupakoimasta julkisilla paikoilla. Julkiset paikat tuntuvat hänestä vihamielisiltä, ne pursuavat mielettömiä sääntöjä, määräyksiä ja kieltoja. Liikuessaan kaupungilla Houellebecq pyrkii mahdollisimman nopeasti pääsemään pois ihmisten ilmoilta, yksityisiin tiloihin, omaan tai jonkun toisen asuntoon, sellaiseen paikkaan, missä saa olla erossa yhteiskunnasta.

Vaikka Houellebecqin perustelut tuntemuksilleen ovat minusta lapsellisia, pystyn ymmärtämään itse tuntemuksen. Minullakin on vaikeuksia mieltää itseni kansalaiseksi, ainakin aktiivisessa mielessä. Epäilemättä tähän vaikuttaa se, että asiani ovat niin sanotusti hyvin: en kärsi nälästä tai puutteesta enkä tunne itseäni sorretuksi. Jos asiani olisivat huonosti tai merkittävästi nykyistä huonommin, minussa kenties pihisisi idealismia ja jaksaisin paitsi äänestää vaaleissa myös kiivailla kaikenlaisisia epäkohtia vastaan. Ei ole mitenkään yllättävä havainto se, että silloin kun yhteiskunnassa vauraus ja aineellinen hyvinvointi levivävät laajalle, suuri osa kansalaisista passivoituu poliittisesti. He ovat niitä Nietzschen tarkoittamia viimeisiä ihmisiä, joita jaksavat kiinnostaa vain vähäpätöiset omaan arkeen liittyvät kysymykset.

Voisi kuvitella, että siinä vaiheessa kun äänestysprosentit alkavat voimakkaasti nousta, yhteiskunnan perustat järkkyvät pahemman kerran. Keskiluokan poliittinen aktivoituminen ja radikalisoituminen on aina hälyttävä merkki. En miellä itseäni keskiluokkaan, ainakaan henkisesti, mutta olisi typerää väittää, että poliittiseen aktiivisuuteeni eivät vaikuttaisi osittain samat asiat kuin tavalliseen porvariin (puhun nyt porvarista flaubertilaisessa mielessä, kuten aina tätä sanaa käyttäessäni). Jos en jaksa uskoa, että vaaleissa on kyse oman elämäni kannalta tärkeistä asioista tai että teknokraattisen meiningin jatkuminen on vaalituloksella aidosti kyseenalaistettavissa, en välttämättä jaksa äänestää. Niin se käy.

Avoimen yhteiskunnan siunaus on mielestäni siinä, että se mahdollistaa privatisoitumisen. 1970-lukulaisille tiedostajille privatisoituminen oli kirosana, mutta itse koen oman tilan rajaamisen, syrjään asettumisen, ohuen kansalaisuuden voittopuolisesti myönteisinä asioina. Voin valita, elänkö samassa maailmassa Mikael Jungnerin ja Pekka Himasen kanssa vai 1800-luvun maailmassa Gustave Flaubertin ja Charles Baudelairen tekstien kautta. Niin kauan kuin tällaiset valinnat ovat mahdollisia, jaksan pysytellä hengissä yhteiskunnassa, joka ehkä vastaa enemmistön ihanteita mutta ei alkuunkaan minun ihanteitani. Alistun enemmistön ”murskaavuudelle”, kuten Houellebecq asiantilaa kuvaa, vetäytymällä omaan kolooni, omiin yksityisiin paikkoihini.

Mutta kyllä privatisoitumiseen liittyy myös menetyksen tunne. Kaikesta huolimatta minussa aika ajoin pilkahtaa itsepintainen halu kokea laajempaa sosiaalista yhteenkuuluvuutta, tuntea olevani mukana jossain itseäni suuremmassa. En siis voi sanoa olevani iloinen tai edes tyytyväinen, kun en keksi mielekkäitä syitä käyttää äänioikeuttani. Olisihan se elähdyttävää pudottaa vaalilippu uurnaan aitoa innostusta uhkuen. Eli te muut: äänestäkää ihmeessä. Älkää minusta välittäkö.

Kommentit
  1. 1

    sanoo

    Kirjoitat itsesi romantikoksi, mutta mä näen lapiokaupalla eskapismia ”ulkopuolisuudessasi”.

    Mietin tosin itse samoja kysymyksiä kuin sinäkin. Yhteiskunnassamme on toteutunut niin paljon perustavia arvoja ja oikeuksia, että se mahdollistaa turvallista sivullisuutta. Sananvapaus toimii, pienen kansan takia päättäjiin saa henkilökohtaisen yhteyden, todellisuudessa sinun ja minun kaltaiset ihmiset ovat äärimmäisen integroituneita.

    Pariisissa tapasin Papo-nimisen maalarin, jota haastattelin kaupungin ”viimeisenä modernistina”. Hän oli kieliongelmien takia aluksi väärinkäsityksessä, että olisin norjalainen, ja lehdessä oli uutisoitu Norjan parlamenttivaaleista. Hän oli raivoisan tuohtunut, kun hän luuli että olin jättänyt äänestämättä. Demokratia tuolle elon syrjässä kulkevalle miehelle oli ylittämätön arvo.

    Helsingin kapakoissa olen pariin kertaan törmännyt tilanteeseen, että mut tunnetaan tähän blogiin kirjoittamistani kommenteista. Tämän blogin lisäksi olet tietysti ja ennen kaikkea kirjailija ja journalisti. Ikäluokassasi on vain kourallinen ihmisiä, joiden työ ja ajattelu olisivat yhtä julkisia. Journalistina asia korostuu vielä huomattavasi, kun teet päätöksiä kirjoittaa asioista, jotka ovat muillekin huomionarvoisia. Jos tämän työn peruskivi ei ole sananvapauden ja demokratian vaaliminen, minkälaisella idealismilla saat potkittua itsesi hommiin? Ja toisaalta, minkälaisia arvoja puolustat ja vaalit työssäsi?

    Joo, vähän retorista heittelyä tämä on, mutta pohjimmiltani olen tosissani. Vapaudesta voi luopua, mutta sitä ei saa koskaan takaisin, ainakaan sovulla.

    Tarkkka kysymykseni voisikin kuulua, että miksi jätät äänestämättä? Mikset äänestä tyhjää ja tue demokratiaa? Eikö juuri toimiva demokratia ole edellytys sille, että Anna Politkovskajan kaltaiset lahjomattomat ja jopa itsensä uhraavat ihmiset voi ilmaista itseään valtakoneiston ulkopuolelta? Tämähän on syy siihen, että Iranissa on kaikki niin hyvin, että edes homoja ei porukasta löydy.

  2. 2

    sanoo

    Pysyn päätöksessäni äänestää Perussuomalaisia. En tiedä muuttaako se mitään, luultavasti ei. Kuten sanoit, virkamieskoneisto tekee todelliset päätökset, olipa vallassa kuka hyvänsä.

    Mutta haluan kostoni. Äänestäisin vaikka itse perkelettä näyttääkseni, ettei minua ole aivopesty uskomaan, että hallituspuolueet ovat viisaita, realistisia ja vastuullisia ja että tämän vallan puolueen ajama arvo- ja talousliberaali linja on ainoa kuviteltavissa oleva vaihtoehto.

  3. 3

    sanoo

    Tämä nimenomainen merkintäni ns. teksti, jonka kanssa voin olla jyrkästi eri mieltä jo huomenna.

    Eli kaikki minkä esiin tuot kommentissasi on relevanttia, ja samalla myös sellaista, jotka itsekin tiedostan. Myönnän myös tuon ”lapiokaupalla eskapismia”-kommentin, sitähän meillä jokaisella kai ajattelussamme on, muuten emme pysyisi kasassa.

    Joskus melkein toivon, että kokisin, oikein tai väärin, perustavat vapaudet enemmän uhatuiksi ja tuntisin tarvetta oikein tiukasti toimia niitä arvoja puolustaen, jotka mahdollistavat tämänkin blogin pitämisen. Toisaalta voihan sen ajatella niinkin, että tätä blogia pitämällä(kin) omalla tavallani puolustan noita nimenomaisia arvoja, tämähän on sitä ulkoparlamentaarista aluetta, joka on yhtä tärkeä vapauden kannalta kuin politiikan institutionaaliset rakenteet.

    Minulla on kuitenkin äärimmäisen suuri kynnys määritellä itseäni sitoutuneeksi kirjoittajaksi, saati idealistiksi. Painostuseroja, sävyeroja, myönnän, mutta olennaisia minulle.

    Tällä kertaa tulivat vain asiat painotetuksi tällä tavalla.

  4. 4

    sanoo

    …tuo edellinen kommenttini oli siis kommentti Salusjärvelle.

    Timo ehti siinä välissä laittaa oman kommenttinsa, joten se meni näiden kahden väliin.

    Mä olen kanssa joskus kauan, kauan sitten protestiäänestänyt, mutta en persuja tai muitakaan puolueita, vaan ns. Aku Ankkaa.

  5. 5

    sanoo

    Unohdin vielä vastata Salusjärven varsinaiseen kysymykseen, joka kai oli tämä: ”Tarkkka kysymykseni voisikin kuulua, että miksi jätät äänestämättä? Mikset äänestä tyhjää ja tue demokratiaa?”

    En siis ole vielä päättänyt olla äänestämättä, kuten merkinnässäni sanon, vaikka lienee todennäköistä, etten äänestä.

    Äänestämättä jättäminen hyödyttää vahvinta ryhmittymää aina, sanoi Dahrendorf tai joku vastaava äijä. Eli jäämällä pois uurnilta toimin sen teknokraattisen puolueen hyväksi, joka vaalit voittaa, siis todennäköisesti kokoomuksen. Onko kokoomusvetoinen teknokratia kovin erilaista kuin keskustavetoinen tai SDP-vetoinen?

    Toisaalta mieleni tekisi kyseenalaistaa koko aktiiviäänestäjän määritelmä. Ketkä ovat nukkuvia? Vartuin Keski-Pohjanmaalla, jossa lähes koko ympäristöni äänesti keskustaa, kysymättä ja kyseenalaistamatta. Sen takia että kaikki muutkin äänestivät, olivat aina äänestäneet. Minusta tuntui aina, että suuri osa tuosta porukasta ansaitsisi tulla kutsuksi nukkuviksi äänestäjiksi. Tai vähintään nukuksissa äänestäviksi. Noilta ajoilta on kai minuun iskostunut ajtus, että joskus voi olla mielekästä sanoutua irti äänestämisestä kokonaan. Ainakin jos on vain valittavana kahden tuskin toisistaan eroavan teknokratian välillä.

  6. 6

    sanoo

    Minulle demokratia näyttäytyy jonkinlaisena kotelona, joka on hautautunut politiikan sisään, koskematon alue johon kyllä viitataan ja sitä kehotetaan katselemaan, mutta onko sitä oikeasti?

    Hännikäinen mainitsee hallituspuolueen olevan tietynlainen, joka tietysti asettaa oppositiopuolueen tietynlaiseksi myös; Perussuomalaisille auennee ovi hallitukseen, mutta kuinka he voivat käyttää valtaansa siellä?

    Virkamiehet käyttävät valtaa, ja eniten valtaa käyttävimmät ovat aina poliittisesti korvamerkittyjä. Millaista demokratiaa Suomessa oikeasti on? Puolueet valitsevat ehdokkaansa tarkoin – heitä sitten kansa saa äänestää. Valinnat on tehty jo ennen äänestystä, puolueille merkitystä ei ole kuka heidän edustajistaan valitaan – tärkeää on että heitä on mahdollisimman monta.

    Suomalainen poliittinen kulttuuri ympäriöivine viheralueineen on minun silmiin jonkinlainen näytelmä, prosessi jota on mielenkiintoista seurata, mutta jonka lopputulos on tiedossa.

    Vaikka luenkin itseni jonkinlaiseksi idealistiksi myönnän kuitenkin, etten usko järin suureen vaikuttamisen mahdollisuuteen, varsinkaan politiikassa. Kiusaannun samoin aktivistien keskuudessa, kovaäänisyys tuntuu usein synonyymiltä huutelulle, kenties jopa tietämättömyydelle. Usein mielenosoituksen nähdessäni mietin, kuinka laajalti asianomaiset tuntevatkaan asiaa, jota ovat puskemassa. Ja jos tuntevatkin, kuinka hyvin asian lopulta tunteekaan sen kohtalosta päättävä taho.

  7. 7

    sanoo

    Vaikka tämä lienee väärä paikka asiaa tiedustella, on asiayhteys kuitenkin ihan otollinen kysyä Hännikäiseltä, mikä saa miehen äänestämään Persuja, kun ei yksikään puolue ole oikeastaan vaaliohjelmaansa vielä valjastanut saati paljastanut?

    Demokratiaa hyödyntääkseen tuntuu omituiselta, että ”kansa” valitsee äänestettävänsä, ainakin puolueen, jo etukäteen. Jo valmiiksi on tiedossa puolue, vaikka puolueiden kortit ovat vielä piilossa. Onko nyky”demokratiassakin” siis kyse ainoastaan ja vain mielikuvista? Perussuomalaisista on asentunut tajuumme mielikuva oppositiosta, mutta entäpä hallituspuolueena? Tähän mennessä jokainen hallituspuolue on joutunut myymään periaatteitaan, oppositiossa sellaiseen ei ole tarvetta.

    Populismista tulee eittämättä mieleen Timo Soini ja EU. Mainitessani tämän tarkoituksenani ei ole osoitella sormella Soinia tai soinilaisia, vaan pikemminkin jälleen demokratiaa – jos sellaista on osataanko sitä todella käyttää ja hyödyntää, muutkin kuin poliitikot? Onko nykyinen demokratia vain poliitikon vallankäyttöväline? Osaako äänestäjä hyödyntää sitä, onko se edes mahdollista?

  8. 8

    sanoo

    Aika surullisen oloinen tämä Melenderin kirjoitus. Ei lainkaan kyyninen ja siksi hyvin epäajanmukainen.

    Millainen olisi Jutta Urpilaisen ja Mikael Jungnerin lapsi? Ilkka ”Ike” Kanerva? On mielenkiintoista, milloin SDP:n puheenjohtaja vaihtuu, tai ilmoitetaan vaihtoon meneväksi, ainakin vapuksi niiden on jo saatava uudet tuulet puhujapönttöön.

    Jungner on yksi vastenmielisimmistä ilmestyksistä viime vuosien politiikassa ja on näennäisesti hämmentävää että hän on SDP:n miehiä. Siinä on semmoinen kaveri, jota en suostuisi kättelemään (sanon tämän, koska kerran on jo ollut lähellä koska eräs henkilö liikkuu oudoissa piireissä).

    Käyn äänestämässä. Olen päättänyt että äänestän presidentin vaalien toisella kierroksella Timo Soinia. Eduskuntavaaleissa annan ääneni jollekin ”pakolaistaustaiselle”. Mieluiten kuitenkin avustaisin terroristeja, jotka kaappaisivat vihreiden ja vasemmiston kansanedustajat ja veisivät nuo pinonpolttajat laajoille suoalueillemme. Keskustaa vastaan minulla ei ole mitään, he ovat suomalaisten ääliöiden kuva. Keskustan toimien hyväksyminen on osa omaa kostoani, josta tuo Hännikäinen mainitsi omasta puolestaan.

  9. 9

    sanoo

    ”Aika surullisen oloinen tämä Melenderin kirjoitus. Ei lainkaan kyyninen ja siksi hyvin epäajanmukainen.”

    Päätin tehdä tämän merkinnän niin inhorealistisesti kuin kykenin. Eli unohtaen kaikki mahdolliset poliittisen tiedostavuuden vaatimukset, jotka kyllä normaalisti vaikuttavat toimintaani ja ajatteluuni paljon enemmän kuin mitä tämän merkinnän paljaaksi riisutuista huomioista voisi päätellä.

    Avainkohta merkinnässäni on kaiketi tuo lopetuskappale – jossa tulee esille hauras toivo siitä, että olisi jotain mikä saisi äänestämisen ja poliittisen vaikuttamisen tuntumaan aidosti SUURELTA asialta.

    Kontrafinaliteetti – tuo Sartren esillä pitämä juttu – tulee mieleeni, kun ajattelen sitä omakuvaani, jota tämä merkintä tuo esiin. Ei todellakaan olisi hyväksi, jos kaikki ihmiset toimisivat ja ajattelisivat, kuten minä sanon toimivani. Turmioonhan se johtaisi, noin yhteiskunnallisessa mielessä. Yksi reppana kirjailija voi asettua ”ulkopuoliseksi”, mutta jos kaikki muutkin (tai huomattavan monet) yhteiskunnassa tekisivät saman valinnan, siitä seuraisi karmeita. Tältä kantilta ”nukuksissa äänestävää” hiljaista enemmistöäkään ei voi hirveästi arvostella tai pilkata. Kyllä he pitävät kansanvaltaa, ainakin sen kulissia, osaltaan pystyssä (eikä se ole vähäpätöinen juttu).

    Toisaalta läntisissä yhteiskunnissa on tapahtunut jotakin peruuttamatonta. Sanoisin, että 60-luvulla kulutusyhteiskunnan kehityksessä koitti vaihe, jossa metaforisesti puhuen televisio syrjäytti pesukoneen eli elämykset ja viihde nousivat tärkeämmäksi kuin hyvivointiyhteiskunnan rakentaminen teollisista perustoista käsin. Tuosta lähti liikkeelle kehitys, joka on johtanut jonkinlaiseen illuusioiden katoamiseen. Läntisten, eritoten pohjoismaisten, hyvivointiyhteiskuntien suuri hetki on auttamatta takanapäin. Näköala siitä, että sukupolvi sukupolvelta asiat menevät vain paremmin on sumentunut joksikin paljon vaikeammin tajuttavaksi tulevaisuudenkuvaksi. Tähän kytkeytyy kansallisvaltion väistyminen globaalien trendien tieltä: toisaalta ovat talouden ja pääoman kansainvälistymisen tuomat uhkat, toisaalta yhtenäiskulttuurien murtumisen tuomat murrokset. Suomessa nämä jutut näkyvät mm. teollisuustyöpaikkojen katoamisena, kansallisen päätösvallan katoamisena (markkinavoimat, EU jne.), yksilöiden elämänpolkujen epävarmuutena, kulttuuristen kiintopisteiden häviämisenä. Kaikkien näiden murrosten keskellä poliittinen puoluekarttamme heijastaa edelleen perusasetelmiltaan (SDP-keskusta-kokoomus) vanhan teollis-agraarisen Suomen jakolinjoja. Ei ihme, että tässä on edustuksellisen politiikan kriisi.

    Sitten ovat nämä persut. Heidän kannatuksensa nousussa on paljolti kyse siitä mistä merkinnässänikin puhun eli keskiluokan poliittisesta radikalisoitumisesta, joka on kai reaktiota näihin edellä kuvaamiini murroksiin (ynnä Timon kuvaamaa protestia). En tiedä. Minulle persujen äänestäminen olisi mahdoton ajatus, voisin jopa sanoa, että äänestäessäni heitä toimisin omaa moraalilakiani vastaan. En haluaisi elää persujen Suomessa, todennäköisesti en koskaan joudukaan. Sellaisessa Suomessa asiat järjestettäisiin suunnilleen niin kuin Matti Apunen taannoisessa HS-kolumnissaan kuvasi populistien onnelaa. Yhteiskunta hoi polloin ehdoilla. Karmea ajatus.

  10. 10

    sanoo

    Eli näin Apunen kuvasi HS:ssä populistien onnelaa:

    ”Populismiin on niin helppo vastata, että olen hämmästynyt, kuinka hampaattomilta valtapuolueiden johtavat poliitikot sen edessä näyttävät.

    Vastaus kuuluu: kuvitelkaa hetkeksi todeksi populistin unelma.

    Se Suomi olisi eronnut EU:sta ja palannut jäyhään impivaaralaiseen hallintotapaan. Rajat olisi suljettu maahanmuuttajilta, paitsi jos he ovat jääkiekkoilijoita. Kehitysapu olisi lopetettu.

    Investointipankkitoiminta olisi kriminalisoitu. Pankinjohtajia nöyryytettäisiin toreilla. Yritysten lopettaminen ja työntekijöiden irtisanominen olisi kielletty. Sosiaali- ja terveyssektori söisi 94 prosenttia julkisista varoista, ja kuntien veroprosentti olisi 28.

    Eduskunnassa istuisi korkeintaan 20 kansanedustajaa, joilta olisi viety avustajat, virkakännykät, taksisetelit ja torkkupeitot. Julkisiin tiloihin hankittaisiin vain maisematauluja, ja oopperatalossa toimisi jättiläismäinen kirpputori.

    Seuraavaksi kysykää itseltänne, tämäkö on teidän Suomenne – vai ehkä sittenkin se, jota populisti kovaäänisesti vaatii tilille.”

    Koko juttu täällä:
    http://www.hs.fi/paakirjoitus/artikkeli/Populismin+monet+kasvot/HS20101228SI1MA0148j

  11. 11

    sanoo

    Olen harkinnut kokonaan luopuvani ”populismi” -termin käytöstä, sen kärsimä inflaatio kun muistuttaa jo Weimarin tasavaltaa tai nykyistä Zimbabwea.

    Lähinnä minun on vaikeinta hyväksyä sitä, että Soinin onelinerit ovat populistisia, mutta Stubbin, Urpilaisen tai Kiviniemen aivan yhtä kliseiset ja sisällyksettömät jorinat eivät ole.

    Perussuomalaisia on tapana syyttää ihmisten alhaisimpiin vaistoihin vetoamisesta, mutta juuri siitähän politiikassa on kyse. Ihmisten jaloihin ominaisuuksiin vetoamalla ei saa minkäänlaista kannatusta. Siksi kunnon ihmisen kannattaakin pysytellä politiikasta erossa. Minä en ole kunnon ihminen, mutta tekopyhyyttä en silti poliitikoilta siedä.

    Tuo Apusen kolumni sisältää minusta lähinnä populistisia näkemysiä populismista. En itse usko, että Soinin väki haaveileekaan kansan valtaan päästämisestä, kunhan vain käyttää taitavasti hyväkseen syvissä riveissä vellovaa tyytymättömyyttä, niin kuin pitääkin. Siksi persuja voi kaltaiseni elitistikin äänestää turvallisin mielin, mutta sen sijaan ”suoraa demokratiaa” ilmeisen vilpittömästi haikailevasta Muutos 2011 -puolueesta aion pysytellä visusti erossa.

  12. 12

    sanoo

    Populismi on mielestäni ihan osuva ja käyttökelpoinen määritelmä persuista. Soini itsekin on käsittääkseni sen hyväksynyt ja pyrkinyt antamaan sille myönteisen sävyn tyyliin ”jos on populistista kuunnella kansaa, niin sitten minä olen populisti…”

    Minkä tahansa määritelmän voi tietysti kyseenalaistaa. Saivarrella voi loputtomiin. Mutta jos yrittää edes jonkinlaista yleiskatsausta luoda poliittiseen kenttään ja siinä vaikuttaviin voimiin, on pakko käyttää jonkinlaisia kattokäsitteitä.

    En kiistä, etteivätkö suurten puolueiden poliitikot puhuisi yhtä typerästi tai välillä yhtä populistisestikin kuin Soini, etenkin vaalien alla on lupa odottaa melkein mitä tahansa. Mutta tässä tulevat mukaan rakenteelliset valta-asemat, jotka aina kehystävät poliittisten toimijoiden lausuntoja. Soinilla ei ole valtapuolueen edustajan rasitteita, mikä tarkoittaa että hänen populisminsa on ”uskottavampaa” kuin Stubbin tai Kataisen. Ja Soini takuulla tietää tämän itsekin. Osaa myös taitavasti käyttää sitä hyväkseen.

    Palatakseni kattokäsitteisiin. Minulle persut samastuvat niihin tyyppeihin, jotka kirjoittavat netin keskustelupalstoille nimimerkillä ”tuohtunut veronmaksaja”. He ovat ennakkoluuloista, ahdasmielistä, pikkusieluista ja ennen kaikkea kulttuurivihamielistä porukkaa. En voisi äänestää puoluetta, jonka suosion kasvu on rinnakkaisilmiö näiden ”tuohtuneiden veronmaksajien” esiinmarssille sosiaalisessa mediassa. En kiistä, etteikö persuissa olisi muunkinlaista porukkaa, mitä todennäköisimmin on. Mutta se puolue ei missään nimessä ilmennä niitä asioita ja arvoja, joita itse pidän tärkeinä.

    Apusen kolumni on näyte omasta tyylilajistaan tuolle tyylilajille ominaisine puutteineen. Se sisältää kaikista kärjistyksistään huolimatta totuuden siemeniä.

  13. 13

    sanoo

    Perussuomalaiset ovat nyt eri tilanteessa kuin edellisten vaalien alla. Silloin saatettiin äänestää vastalausetta, vastareaktiota. Ts. äänestämiseen ei tarvinnut liittää mitään ihmeellisen vahvaa kantaa, ei äänestäjän eikä persujen itsensä. Ei ollut oikeastaan edes mahdollisuutta hallituspuolueeksi. Protesti riitti motiiviksi. Mutta nyt tilanne on eri: persut voivat olla matkalla hallitukseen, mutta miltä pohjalta? Vaaliohjelmaa ei ole koskaan ollut, tuleeko nyt? Minkälainen puolue persut on hallituksessa, kun sillä ei konkreettisesti ole mahdollisuutta olla protestipuolue, vai eikö ole edes tarkoitus päästä hallituspuolueeksi, jolloin voisi kysyä mikä hyöty on äänestää ainaista oppositiopuoluetta, kun siellä on vähiten valtaa käytettävissä?

    Politiikassa ei nähdäkseni ole kyse siitä, että vetoaisi alhaisimpiin tuntoihin(siis äänestäjien tässä kontekstissa?), vaan jauhavasta koneistosta jonka pohjalta esim. hyvinvointivaltiosta voi tehdä hirviön, ja toisin päin.

    Itse suostuisin äänestämään sellaista puoluetta, joka asettaisi itselleen tavoitteen, ja siinä epäonnistuessaan suostuisi vapaaehtoisesti luopumaan, esim. hallituspaikasta. Suomalainen poliittinen koneisto ja säännöstö on liian jäykkää toimiakseen tällaisessa yhteiskunnassa; usein paikoin muissa maissa kansa uskaltaa vastustaa huonoja päätöksiä, osoittaa mieltään. Suomessa mieltä osoitetaan niin, että kolmekymmentä ihmistä seisoo banderollien kanssa eduskuntatalon edessä silloin, kun kansanedustajat ovat lomalla ja lehdistö menettänyt mielenkiintonsa mato-onginnan SM-kisoille. Eli siis puuttuu askelma aktivismin ja onnistumisen väliltä. Sen tiedostamisen rinnalla kaikenlainen aktivismi ja poliittinen puhe on lähinnä kiusaannuttavaa ja jatkuessaan ärsyttävää. Kuten vihreät, ta persut, tai mikä hyvänsä.

  14. 14

    sanoo

    Perussuomalaisten tulevaisuutta voi ehkä ennustella tarkastelemalla SMP:n historiaa 70-luvun alusta. Tosin näyttäisi siltä ettei Soini tee Vennamon virheitä eli omalla persoonallaan jakaisi puoluetta. Oppivainen ihminen on Timo Soini ja se on aika huolestuttavaa. EU:ssakin on mennyt niin ettei kukaan ole suuremmin älähtänyt, voi sitten Katainen I:ssä peruspalveluministerinä jatkaa menoansa.

    Niin tyhmä Soini ei ole että rupeaisi työministeriksi, senkin opin on voinut lukea SMP:n historiasta, vaikka sitä salkkua hänelle taatusti tullaan tarjoamaan, sitä suorastaan tyrkytetään. (Tai mistä sitä tietää, ehkä hän nimenomaan tahtoo jonkun tärkeän tehtävän, siinä kaverissa on yllätysmahdollisuutta.)

    Soinilta ja perussuomalaisilta Suomen pelastaa vain se että vaaleja edeltävänä päivänä valtio jakaa ilmaiseksi viinaa kansalaisille, jotta soinilaiset krapuloissaan eivät pääse äänestyspaikalle. Omat kanisterit mukaan.

  15. 15

    sanoo

    Näen kyllä sellaisenkin mahdollisuuden, että persujen tie on erilainen kuin SMP:n tie.

    SMP:hän toimi aikana, jolloin meillä vielä kovalla tohinalla rakennettiin teollista (ja osin jo jälkiteollista) hyvinvointivaltio-Suomea. Se oli sen ajan, sen historiallisen kontekstin protestiliike, eikä pystynyt pysyvämmin horjuttamaan valtapuolueita, joiden hallussa oli vahvasti tuon kansallisen projektin toteutus.

    Nyt elämme aikaa, jolloin tuon teollisella työllä rakennetun hyvinvointivaltio-Suomen suuret hetket ovat olleet ja menneet ja edessä on epäselvä tulevaisuudennäkymä globaaleine haasteineen. Tämä historiallinen konteksti voi johtaa perusteellisempaan poliittisen kentän murrokseen, etenkin kun vanhojen suurten puolueiden, SDP:n ja keskustan, perinteiset kannatuspohjat ehtyvät. Teoriassa persut voivat siis raivata itselleen pysyvämmän paikan kuin mikä SMP:ltä onnistui, vähän samaan tapaan kuin Tanskassa on käynyt sikäläisen kansallismielisen puolueen tapauksessa.

    Mene tiedä. Tulevina vuosina tämä nähdään.

  16. 16

    Tarja Pulli sanoo

    Minä kaipaan aikoja, jolloin äänestäminen oli sillä lailla pyhää ja salaista, ettei sitä nyt omassa perheessäkään välttämättä kaikille huudeltu, ketä äänesti.

    Minä äänestän jokseenkin samalla tavalla, kuin ortodoksi sytyttää tuohuksen kirkkoon tullessaan ja tökkää sen sinne muitten tuohusten joukkoon. Ei se ole kannanotto vaan rukous. Ja rukouksethan ovat ihan idioottimaisia eivätkä millään tavoin yhteismitallisia keskenään. Tuskin kovin moni tuohuksensytyttäjä edes uskoo jumalaansa, saati rukouksensa tehoon. Minäkin sytyttelen tuohuksia riemukkaasti, aina kun saan mahdollisuuden, vaikken kirkkoihin kuulukaan. Kannatan kauniita rakennuksia.

    Tarkoitan: En voisi kuvitella äänestäväni puoluetta tai ”ihmistä”. Äänestän omaa mielikuvaani aatteesta (jota ei ole). Millaista yhteiskuntaa semmoinen äänestämismotiivi tukee, on yhdentekevää, niin kuin luultavasti muutkin motiivit ovat. En ole kovin kiinnostunut äänestämisen seurauksista. Pidän silti rituaalista.

    Minusta on eräällä tapaa aika sympaattista, että sinä, TM, olit liittyä SDP:hen. Yhtä sympaattista on sekin, ettet liittynyt. Sisäinen tuska on aina kivaa ihmisessä, niin laimealta kuin se ulospäin näyttääkin.

    Minä en ole nykyään varma siitäkään, kannatanko reipasta hyvinvointiyhteiskuntaa. Kun tuossa taannoin katsoin vanhoja uutispätkiä Ceausescun kuolemasta, rinnassa hypähti kauhistava kateus: Miten paljon intohimoa tuolla onkaan!

    Siitä olen kumminkin varma, että inhoan äänestäjiä, jotka valitsevat äänestyskohteensa sillä perusteella, kuinka se heidän omaa julkisuuskuvaansa rakentaa – oli äänestäminen sitten provokatiivista tahi ei. Terveisiä Hännikäiselle. En voi välttyä ajatukselta, että sinulle, Hännikäinen, on tärkempää kertoa Perussuomalaisten äänestämisestä kuin äänestää heitä.

  17. 17

    sanoo

    ”Minä äänestän jokseenkin samalla tavalla, kuin ortodoksi sytyttää tuohuksen kirkkoon tullessaan ja tökkää sen sinne muitten tuohusten joukkoon. Ei se ole kannanotto vaan rukous.”

    Ymmärrän mitä tarkoitat. Voin jopa samastua tuohon tunteeseen. Mutta rukous. Minulle se liittyy puhtaasti yksityisiin asioihin. Politiikka on taas minulle julkinen asia, äänestyskopissakin, kytkeytymistä yleisiin kysymyksiin, yhteisiin asioihin, julkisiin kamppailuihin. Minulle äänestäminen ei rinnastu rukoukseen vaan ongelmanratkaisuun, ihan konkreettisesti.

    Joskus olen ajatellut, että olisi paljon helpompaa jos voisi valita äänestääkö a) jonkun puolesta tai b) jotakin vastaan. Vaikka minulla ei olisi vaaleissa ketään, jonka puolesta äänestää (puoluetta, ihmistä), on minulla varmasti aina jokin taho, jota vastaan haluaisin äänestää. Niin on nytkin. Tarkemmin erittelemättä.

    ”Minä en ole nykyään varma siitäkään, kannatanko reipasta hyvinvointiyhteiskuntaa.”

    Minähän totesin tästä vain, että hyvinvointivaltion suuri hetki on takanapäin. Näkeehän sen jo siitäkin, että nykyään ei kukaan vakavissaan puhu hyvinvointivaltion rakentamisesta, ainoastaan sen puolustamisesta. En minä käsittääkseni sitä varsinaisesti puolustanut (etkä sinä, Tarja, kaiketi moista väittänytkään).

    Minun mielestäni kyllä ihmiset voivat vapaasti julistaa, mitä vaaleissa tekevät ja ketä äänestävät, Hännikäinenkin. Ei se minua häiritse. Eikö vaalien pitäisi olla suuren julkisen keskustelun paikka?

  18. 18

    Tarja Pulli sanoo

    Niin, sinulla kuitenkin on tuo haave ”yhteisistä asioista”. Minun on vaikeampi mieltää elämäni seikkoja yhteiskunnallisiksi kysymyksiksi – riippumatta siitä, ovatko ne. Siksi rukousmetafora.

    Hyvinvointijutulla en viitannut mihinkään sinun sanomaasi.

    Saavat ihmiset minunkin puolestani julistella mitä julistelevat, eritoten Hännikäinen. Ja minä! Tokko se silti on niinkään keskustelua kuin imagonrakennusta.

  19. 19

    sanoo

    ”Tokko se silti on niinkään keskustelua kuin imagonrakennusta.”

    No, minua ei toisten ihmisten motiivien arvaileminen kovin paljon kiinnosta.

    Tuollaiset ”joo joo, toi on taas sitä imagonrakennusta” -selitykset ovat oikeastaan aika viheliäisiä. Ne ovat niin helppoja selityksiä. Ja niillä voi selittää lähes mitä tahansa tai ainakin lähes kenet tahansa. Sille tielle kun lähtee, ei paluuta ole.

  20. 20

    Tarja Pulli sanoo

    No höh. Minähän vain tässä vähän miekkailen Hännikäiseksi kuvittelemaani kuvaa kohti. Älä nyt ole noin penseä, Hännikäinenkin piristyy ja antaa minulle kohta turpaan. Tämmöistähän politiikka paljossa on. Ja äänestäminen.

    Keskustelu on anonyymia. Sillä sen erottaa imagonrakentamisesta.

    Hyvää yötä.

  21. 22

    sanoo

    TM:
    Populismi on mielestäni ihan osuva ja käyttökelpoinen määritelmä persuista. Soini itsekin on käsittääkseni sen hyväksynyt ja pyrkinyt antamaan sille myönteisen sävyn tyyliin ”jos on populistista kuunnella kansaa, niin sitten minä olen populisti…”

    Ehkäpä noin. Ja HS on populistien populisti; kaikkien niiden lapsenuskoisten ystävä jotka eivät turhaan viime sunnuntaina odottaneet ihmettä tapahtuvaksi kun politiikan nöyräksi pätkätyöläiseksi pyydetty Annika Saarikko, kirkkohallituksen ex-tiedottaja, astui tupaan HS:n toimittaja mukanaan.

    Mutta entä jos Soini onkin nationalisti, eräänlainen kansallissosialisti? Ei mikään pehmopopulisti halailemassa mummoja toreilla, vaan kovaan ja härskiin peliin valmis Jumalan sotilas, ministerimies syntyjään. Konsensuksen rakentaja vahvojen ehdoilla, historiantekijä, jollaista HS tänään pääkirjoituksessaan hakee. Kansallisen historian perinteen jatkaja lööpeistä huutavan Marskin kuvan edessä; vastustamassa asemäärärahojen supistamista ja intoilemassa reseviläisten rinnalla.

  22. 24

    sanoo

    Mä tunnen pohjanmaalta paremmin lakeuksien seutua, mutta eipä ole keskustalla vaihtoehtoja sielläkään. Paula Risikkokin on kuin oman kylän tyttö koko alueella, sellainen tomera ja herttainen, ja aina oikeassa.

    Maanviljelijäthän on konservatiiveja sisäänrakennetusti. Ne äänestää keskustaa, ettei mikään muutu. Ne äänestää keskustaa, koska niin on aina ennenkin tehty – ja ne on perkuleen tosissaan.

    ”Ei oo ollu tapana” kuvaa sanontana sitä, miten maailmassa on asioiden oltava. Ruoka on leipää, maitoa, perunaa ja lihaa – eikä mitään kotkotusta. Koko elonkehä tässä maailmassa kääriytyy poliittisesti keskustan ympärille, ja sen äänestäminen on eheyttävää ja ylläpitävää toimintaa. Ja kyllä sielläkin maailma hiljalleen muuttuu, Risikko on nainen ja vaikka tekeekin miehen hommia, niin silti aivan uskottava.

    Kyllä mä näen, että demokratia toteutuu noilla keskustan sydänmaillakin. Se on periaatteelista konservatiivisuutta, joka kuitenkin on tarkka eduistaan ja aina valmis romantisoimaan isänmaallisuutta ja maatalon isäntäperhettä.

    Tuli mieleen tuosta isojen puolueiden ja linjavetojen kehittelystäsi, että isäni äänestää usein epätodennäköistä nuorta jatkoonmenijää, koska silloin äänellä on suurempi painoarvo kohteelleen, hilkulle päässeetkin saavat kannustusta jatkaa. Politiikassahan äänestetään paitsi puoluetta myös henkilöä.

    …nämä huomiot noin niinkuin jälkihöpinöinä jo täysin muualle edenneeseen keskusteluun.

  23. 25

    sanoo

    Varmuuden vuoksi ilmoitan että en toissa päiväistä postausta kirjoittaessani tiennyt suurliikemies Hjallis Harkimon kutsuvan Timo Soinin kunniavieraakseen MTV3:een.

    Vaikka olisihan sen voinutkin arvata kun on lukenut gramscilaisen kulttuurihegemoniakritiikin perusteita (eliitti liittoutuu vaikka minkä belsebupin kanssa säilyttääkseen erityisetunsa), kuten senkin etteivät Hgin poliitikot uskalla vastustaa jos heille esitetään juutalaiselta kuullostavan säätiön museohanke.

    Jotenkin aikaa kuvaa myös Hgin piispan meno puhumaan sukupuolivähemmistöjen tilaisuuteen.

    Jos kuuluu mihin tahansa vähemmistöön, on Suomessa lähtökohtaisesti elämässä saamapuolella, ns. kantaväestöläisten puolestaan maksupuolella. Ymmärtääkseni tästä suomalaisuuden paradoksista syntyy legendaarinen brändäystarve määritellä niin monet asiat täällä erityistapauksiksi suhteessa yleisempään eurooppalaisuuteen.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *