Pelastaisinko liekeistä John Ashberyn vai Helen Fieldingin?


Mikä on elitisti? Ikävä ihminen, kusipää. Sellainen, joka väheksyy demokratiaa ja tasa-arvoa. Sellainen, joka jakaa kirjallisuuden korkeaan ja matalaan.


Korkeasta ja matalasta saa puhua vain, jos kiistää koko jaottelun mielekkyyden. Sanoo esimerkiksi, ettei Thomas Mann ole kirjailijana sen parempi tai arvokkaampi kuin Stephen King, koska molemmat ovat mestareita omassa lajissaan.

Kirjoitin Parnassoon kolumnin, jossa heitin ilmaan kysymyksen, onko korkean ja matalan välisen jaon kiistämisessä sittenkään kyse elitismin inhoamisesta ja egalitarismin rakastamisesta. Voisiko se olla pikemminkin kyvyttömyyttä tai haluttomuutta erottaa toisistaan nautintoa ja arvostusta?
Olen viihtynyt Len Deightonin agenttijännäreiden parissa, jopa nauttinut niistä. En kuitenkaan arvosta häntä kirjailijana. Vastaavasti on monia sellaisia kirjailijoita, joita arvostan, mutta joiden lukemisesta en aina suinkaan nauti. Pidän Günter Grassia yhtenä tärkeimmistä nykyprosaisteista, vaikka en jaksanut Kampelaaloppuun saakka.
Minulle elitismi ei ole ruma sana. Voisin tunnustautua sellaiseksi, ainakin kirjallisuuden osalta. Mieluummin kuitenkin luonnehtisin itseäni pluralistiksi.
Pluralisti antaa kaikkien kukkien kukkia, mutta ei väitä, että ne olisivat kaikki omalla tavallaan yhtä kauniita ja hyvän tuoksuisia. Pluralisti ei sanoudu irti hierarkkisista arvostelmista, toisin kuin relativisti.
Niinpä ajattelen, että maailmassa on sijaa yhtä lailla kokeelliselle runoudelle kuin chick litille, mutta jos joutuisin tiukan paikan tullen päättämään, pelastanko jälkipolville John Ashberyn vai Helen Fieldingin tuotannon, valitsisin ilman pienintäkään epäilystä ensin mainitun.
Nautinto on subjektiivista, jokainen osaa sanoa, tykkäsikö kirjasta vai ei. Sen sijaan arvottaminen vaatii omien suppeiden mieltymysten ylittämistä.
Nykyinen kirjallinen julkisuus suosii oman nautintonsa asiantuntijoita. Lehtikriitikotkin ilmoittavat yhä useammin rivien välissä: ”Olisin halunnut lukea toisenlaisen kirjan.” 
Terry Eagletonin mukaan kirjallisuuskritiikki on sosiaalinen järjestelmä. On olemassa tietyt käytännöt, joiden perusteella voidaan tehdä arvoarvostelmia, erottaa hyvä ja huono toisistaan. Ne raamittavat kriitikon työtä, mutta eivät suoraan määrää, mitä hänen pitäisi ajatella yksittäisistä teoksista: 

Knowing what counts as excellence in fiction is likely to decide the issue between Chekhov and Jackie Collins, but not between Chekhov and Turgenev.

Pätevää kriitikkoa Eagleton vertaa viskintuntijoihin. Aivan kuten ammattilainen pystyy tunnistamaan ensiluokkaisen mallasviskin, pystyy ammattilainen myös tunnistamaan ensiluokkaisen kirjallisuuden. Laatuviskien keskinäisestä paremmuudesta voidaan sitten väitellä loputtomiin.
Kommentit
  1. 1

    sanoo

    ”Aivan kuten ammattilainen pystyy tunnistamaan ensiluokkaisen mallasviskin, pystyy ammattilainen myös tunnistamaan ensiluokkaisen kirjallisuuden.”

    Joo. Aivan kuten August Ahlqvist, oman aikansa kirjallisuusinstituution edustaja, tunnisti oitis Aleksis Kiven ensiluokkaisuuden. Tai kuten Shakespeare ja Dickens olivat heti paikalla instituution suosikkeja.

    Kirjallisuusihmiset ovat oudon historiantajuttomia.

  2. 2

    sanoo

    Tuo lause ei suinkaan tarkoita sitä, että jokainen ammattilainen pustyy tunnistamaan jokaisen laadukkaan teoksen jokaisena aikana.

    Kyse on korrelaatiosta, ei kausaliteetista. (Yllättävn usein nämä menevät sekaisin, olipa keskustelun aihe mikä tahansa: ”Ei voi yleistää, koska on tapaus x,…”)

    Yksittäisiä Ahlqvist-tapauksia on kirjallisuushistoriassa tietenkin runsaasti.

    Ahlqvistin myöhemmät kollegat osoittivat hänen tehneen pahan virhearvion.

    Tietysti ahlqvisteja ilmaantuu herkemmin silloin, kun eletään murroskausia. Silloin syntyy aina jotain uutta, jonka arvon tunnistaminen voi kestää aikanaa. Ammattilaistenkin on päivitettävä osaamistaan.

  3. 3

    sanoo

    Mitä enemmän johonkin taiteen (tai tieteen) alaan perehtyy, sitä kauemmaksi loittonee siitä, mitä ihmiset yleensä asiasta ajattelevat. Ammattimuusikoiden tai arkkitehtien maku poikkeaa yleisestä mausta, samaten kuvataitelijoiden. Onko se sitten ammattitaitoa, vai kyllästyykö ihminen liian helppoon.

  4. 4

    sanoo

    Ehkä tuossa aiemmassa kommentissani korostuu hieman liikaakin ammattilaisuus-sana.

    Kyllähän ns. amatöörikin (vaikkapa kirjabloggari) pystyy olemaan kirjallisuuden asiantuntija siinä mielessä, että osaa lukea kirjoja muutenkin kuin vain välittömän nautinnon tai luutuneiden mieltymystensä kautta, ja tunnistaa ansiokkaan teoksen, vaikkei ko. teoksesta henkilökohtaisesti nauttisi.

    Tuon mitä Heidi sanoo, että perehtyneisyys muuttaa tai kehittää makua tai kykyä arvottaa, on asia, jonka tunnistan omasta henkilöhistoriastani. Silloin kun en paljon kirjallisuutta lukenut en myöskään sitä kovin paljon ymmärtänyt.

  5. 5

    sanoo

    Hyvää pohdintaa, mutta pohdiskelu kirjallisuuden arvosta on pitkälti subjektiivista, tosin objektiivisia kriteereitäkin voi yrittää esittää.

    Tuli mieleen tarina luennoijasta, joka yleisön edessä kertoi mitä tietyn tunnetun kirjailijan romaani tarkoittaa, hyvin perusteellisella ja asiaan paneutuneella tavalla. Luennon jälkeen kirjailija – joka oli ollut kuuntelemassa luentoa – tuli sanomaan luennoijalle, että ei romaanissa ollut kyse siitä mitä luennoija oli sanonut. Luennoija vastasi: ”Mistä sinä voit tietää mistä kirjassa on kyse?”

    Viskeistä en tiedä, mutta muistaakseni ammattimaisille viininmaistelijoille on tehty sokkotestejä, joissa he eivät ole erottaneet edes valkoviiniä ja punaviiniä toisistaan. Ennakko-odotuksilla on suuri merkitys.

  6. 6

    sanoo

    Ei Eagleton väitä, että jos on ammattilainen (vaikkapa kriitikko), niin olisi kaiken aikaa oikeassa ja kykenisi kirjallisilla makunystyröillään erehtymättä maistamaan laadun. Yksittäiset kriitikot erehtyvät tämän tästä. Se ei todellakaan ole uutinen pitkän uran tehneelle kirjallisuudenproffalle.

    Eagleton korostaa kirjallisuuskritiikkiä sosiaalisena järjestelmänä. Se luo paitsi yleisiä raameja sille, miten tehdä arvoarvostelmia ja samalla myös toimii jonkinlaisena itseään korjaavana instituutiona. Näin muotoutuu jonkinlainen pitkän ajan historiallinen konsensus, jonka nojalla vaikkapa Marcel Proust tai Virginia Woolf tunnistetaan merkkinimiksi.

    Pohjimmiltaan Eagleton haluaa siis korostaa nykyaikana varsin epämuodikasta asiaa eli standardien merkitystä. Standardeja voidaan toki soveltaa luovasti ja omaperäisesti, mutta jos ne heitetään tyystin jorpakkoon, voimme samalla heittää hyvästit myös kirjalliselle kulttuuriperinnöllemme.

    Sitä tietysti ärhäkkäimmät relativistit toivovatkin. Heidän mielestään ei ole mitään standardeja, ei tarvitse välittää laadusta tai arvottamisesta, koska on ihan puhtaasti subjektiivinen juttu, onko Thomas Mann parempi kuin Stephen King.

    En tiedä, uskovatko relativistit lopulta mihinkään(toki heillä on subjektiivisia mieltymyksiä, mutta he eivät voi pitää niitä sen parempina tai perustellumpina kuin kenenkään muiden mieltymyksiä). Joku tietysti väittää, että standardeista luopuminen edistää rikkautta ja moniarvoisuutta, koska kaikki silloin mitään ei nosteta muita korkeammalle.

    Minä taas olen sitä mieltä, että jos kaikki on yhtä arvokasta niin silloin tosiasiassa kaikki on yhtä arvotonta. Ympärillämme on pelkkää relativismin juoksuhiekkaa.

  7. 7

    sanoo

    ”Luennon jälkeen kirjailija – joka oli ollut kuuntelemassa luentoa – tuli sanomaan luennoijalle, että ei romaanissa ollut kyse siitä mitä luennoija oli sanonut. Luennoija vastasi: ”Mistä sinä voit tietää mistä kirjassa on kyse?””

    Mielestäni kirjailijalla ei olekaan mitään tulkintamonopolia kirjoihinsa. Saati että hän voisi niitä arvottaa. En näe tuossa luennoitsijan lausunnossa mitään tavatonta.

    • 7.1

      sanoo

      Silloin kun minä olin nuori ja yritin opiskella kirjallisuustiedettä, meille kerrottiin juuri tämänkaltaisia (kauhu)juttuja ajoilta, jolloin korostettiin nimenomaan tekstin lukijan osuutta tekstin ”luomisessa”. Ts. Kirjailijan tulkinta siitä mitä teksti ”tarkoittaa” on vain yksi tulkinta.

      Nyttemmin kun kirjapuheesta on tullut muotia, korostuu toisaalta just tuo”mielipiteiden samanarvoisuus” ja toisaalta huomaan monen ”amatöörin” arvuuttelevan ja kyselevän just, mitä kirjailija oikein mahtaakaan milläkin tarkoittaa. Tekijä on noussut ryminällä haudasta.

      Itse aiheesta, mä jo vähän odottelen ”ammattikriitikkouden” tai ylipäätään arvottavamman otteen renessanssia. Äärimmäisen tasa-arvoinen mielipiteiden esittely on vain sitä, kirjahöpinää.

  8. 8

    sanoo

    On hyvä että kirjallisuuden arvottamista yritetään tehdä, ja joskus toivoisin että pystyisin tähän. Mutta toisaalta sitten on teoksia, joiden kohdalla en oikeastaan välitäkään tietää missä mennään. Joitakin en halua lukea muutamaa sivua pidemmälle ja toisia taas en voi päästää käsistäni.

    Esimerkiksi Bukowskin romaani Pulp sai miettimään, onko tässä kyse omaperäisestä kioskikirjallisuuden kritiikistä vai halpahintaisesta tempusta saada kustantajalta rahaa ryyppyputkeen ja raviradan vedonlyöntiin. Toisaalta, teksti rullaa paikoitellen niin upean ironisesti että hällä väliä.

  9. 9

    sanoo

    Olen ihan samaa mieltä, Juha.

    Kuten merkinnässäni sanoin, olen esimerkiksi nauttinut Len Deightonin agenttiromaaneista, vaikka ne eivät ole suurta kirjallisuutta. Ja vastaavasti Kampelaa en saanut luettua loppuun, vaikka tunnistin ja tunnistan sen kirjallisesti arvokkaaksi romaaniksi.

    Pointtini ei missään nimessä ole se, että pitäisi johdonmukaisesti nyrpistää nenää ns. huonolle kirjallisuudelle. Päinvastoin.

    Eikä se ole Eagletoninkaan pointti. Subjektiiviset lukumieltymykset voivat itse kullakin olla mitä tahansa, ja ovatkin. Varmaan Eagletonkin nauttii välillä viihdekirjallisuudesta.

    Arvottaminen taas on nimenomaan subjektiivisen kokemuksen ylittämistä. Siten se myöskin on laajempaan kulttuuriseen kontekstiin kytkeytymistä.

  10. 10

    Anonymous sanoo

    Hyvä keskustelu.

    Omat arvotukset kirjallisuuden kanssa ovat menneet kronologisesti näin:
    1. alussa kaikki korkeakirjallisuus oli mieletöntä
    2. sitten vain tietyt kirjat olivat hyväksyttäviä, suurin osa oli paskaa
    3. tämän jälkeen kaikki kirjallisuus oli roskaa, koko taidemuoto surkea
    4. ja nykyään: henki salpautuu tajutessa miten paljon todella hyvää, todella ”korkeaa” kirjallisuutta on olemassa ja miten elämä menee hukkaan jos ei ehdi lukea riittävästi sitä kaikkein parasta

    jope

  11. 11

    sanoo

    Subjektiivisella tasolla oma kehitykseni on kulkenut suunnilleen samoilla linjoilla kuin Jopen.

    Tähän keskusteluun liittyen:

    Fb:ssä näin tänään erään brittiläisen mieshenkilön kommentin, jossa hän otti kantaa kuumaan debattiin siitä, ansaitsiko Morrisseyn tuore omaelämäkerta tulla julkaistuksi Penguin Classics -sarjassa. Siis samassa, jossa on julkaistu kaiken maailman ovidiukset ja homerokset.

    Tämä brittiläinen mieshenkilö oli Pahoittanut Mielensä niiden vuoksi, jotka kritisoivat Penguinin kustannuspäätöstä. Hän luonnehti näitä kritiikin esittäjiä ilmaisuilla ”stuffy” ja ”snobby”.

    Perustelut: hän oli varma siitä, että Morrisseyn omaelämäkerta tulee merkitsemään hänelle paljon enemmän kuin yhdenkään antiikin Kreikan filosofin klassikkoteos. Joten hänen mielestään Morrissey ansaitsee olla Penguin Classic siinä missä nämä kaiken maailman ovidiukset ja homerokset.

    Jotain tällaista seuraa siitä, kun kaikki ovat oman nautintonsa asiantuntijoita ja kokevat henkilökohtaisena loukkauksena, jos kehdataan väittää, että heidän subjektiiviset mieltymyksensä eivät ole yhtä hyviä ja arvokkaita kuin se mikä kulttuurisen kaanonimme mukaan edustaa suurta kirjallisuutta.

  12. 12

    Anonymous sanoo

    Hyvin puit Parnasson kolumnissasi sanoiksi sen, mitä minäkin olen pitkään tahollani miettinyt. Eräiden kirjabloggarien vallankäytölle tunnusomaista on sekin, että bloggarit eivät tunnusta valtaansa, ja käyttävät sitä minä-minä-hengessä. En päässyt sisään. Huono kirja. Sisään pääsyn esteenä on usein ollut vain lukutaidottomuus.

    Kirjoista joihin ei ole päässyt sisään, eli joita ei ole ymmärtänyt, olisi eettisesti kestävintä pidättäytyä kirjoittamasta. Bloggaaja voisi hyvin tehdä niin, ellei ole narsisti, vaikka kirjallisuuskriitikko ei voi jos on jo luvannut tehdä työn.

  13. 13

    Anonymous sanoo

    Pitänee pian käydä lukemassa mitä blogistimme on nyt Parnassoon kirjoittanut.

    Mutta yksi kommentti edelliseen kommenttiin ( 15:46) jossa puhuttiin kirjabloggareiden vallasta narsistisesti kertoa etteivät ”päässeet kirjan sisälle” jne.

    Noinhan se juuri menee. Siis että me lukijat jotenkin koemme että meidän kokemuksemme on kirjan mitta ja jos kirja ei aukene, on vika kirjassa eikä meissä. Kaikkea ei pidä kehua mutta ehkä me todellakin voisimme keskittyä enemmän keskustelemaan kirjoista joista meillä on jotain muuta sanottavaa kuin että ”ei mulla toiminut.” Jos kirja on meille yhdentekevä, miksi sitten emme osaa pitää siitä turpaamme kiinni?

    Minä olen samanlainen: varmasti syyllistyn liikaa negaation kautta demonstroimaan kirjamakuani. En ole kylläkään ainoa, hah. Onko meillä sitten niin huono itsetunto että luulemme päihittävämme kirjan tekijän tuomioillamme ja kompensoivan siten omaa ei-kirjailijuuttamme? Usein on.
    Yksi kirjallisuuden suuri tabu ovatkin muuten ne tuhannet ja tuhannet wanna-be -kirjailijat jotka tekevät käsikirjoituksiaan tai ovat joskus kuvitelleet tekevänsä. Tommi, kai tiedostatte kollegoidenne kanssa että lukijoistanne on 20 prossaa näitä em. musta-tulee-vielä-jotain -lukijoita. Tai karvaan pettymyksen oman kässärinsä kanssa kokeneita. Ja siltä pohjalta sitten kirjan rakenteiden, hahmojen, teemojen, estetiikan asiantuntijoita. Sellainen urpo ei lue siis kirjoja vaan mittaa vain omaa osaamistaan, osaamattomuuttaan lukemaansa. Aito lukemisen kokemus on silloin kaukana.
    Olen ihan varma että monet ja perustelemattomat kirjatuomiot blogeissa ja kapakoissa ovat vain tekijä-kateutta. Kuka ei haluaisi olla Michel Houellebecq? Minä ainakin.

    jope

    p.s Tosin heti tähän ettei mene ihan positiiviseksi ajatteluksi tämä homma niin tietenkin kunnon selkäänpuukotus on aina mukavaa ja rentouttavaa. Ihmismäistä. Minulla on mennyt eräs japanilaisten keittiöveitsien sarja oksaskaan.

  14. 14

    sanoo

    Parnasson kolumnissa oikeastaan vain sivusin bloggareita.

    Muistan hyvin ne ajat, kun vasta haaveilin tulevani jonain päivänä oikeaksi kirjailijaksi, so. prosaistiksi. Suhtauduin silloin hyvin piikikkäästi julkaistuun kirjallisuuteen ja usein tuli samanhenkisten kanssa taivasteltua että kaikkea paskaa sitä Suomessa pääseekin kansien väliin.

    Totta kai se oli eräänlaista maanista defenssiä, kun ei ollut itse saanut romaania aikaiseksi ja oli kova polte.

    Nykyään suhtaudun mielestäni paljon armollisemmin toisten tekemiin kirjoihin. Osaltaan voi vaikuttaa se, että miellän heidät kollegoiksi ja koen olevani ”samaa porukkaa” heidän kanssaan. Mutta ei se pelkästään sitä ole. Kyllä sitä myös pystyy lukemaan vapautuneemmin ja avarakatseisemmin, kun ei ole oman toteutumattoman kunnianhimon painolastia.

    Tai on sitä tietenkin vieläkin, mutta eri tavalla. Silloin harvoin kun tulee vastaan jokin poikkeuksellisen loistava aikalaisromaani, tunnen häviävän hetken kateutta, kun en ole yltänyt samaan, mutta kyllä se kateus aika pian vaihtuu kiitollisuudeksi. Koska totuuden nimissä ovat vähissä sellaiset uutuusromaanit, jotka todella onnistuvat täräyttämään.

  15. 15

    juha saari sanoo

    1
    ”Mistä sinä voit tietää mistä kirjassa on kyse?”

    No joo…

    Teos varmasti alkaa puhua puolestaan ja juuri silloin kirjoittajakin vapautuu kommunikoivaan ja teosta(an) kommentoivaan yhteisöön.

    Uskon kuitenkin että kirjoittaja on sillä tavoin erityisasemassa teoksen suhteen, että se on vain hänelle ollut väline toteuttaa itseä ja tulla edes jossain määrin ymmärretyksi.

    Teoksesta tulee siis eräänlainen olemista avaava kommunikaation väline, ”outo olio”, jonka suhteen tekijä yhtäältä on samassa mutta väistämättä myös erilaisessa asemassa kuin muut yhteisön jäsenet. Se että hänen näkemyksensä on latteampaa kuin toisten ja että teoksesta tulee muiden käsissä parempi, että muut pelastavat teoksen tekijältä, on tietenkin ihan mahdollista…

    Ainakin itse yhden kirjan kirjoittaneena olen vilpittömästi iloinen siitä, jos muodollani olen tehnyt itseni ymmärrettäväksi mutta sekin on oikein mukavaa jos joku on lukenut tekstiäni kauniisti ”väärin” ja luo siitä jotain uutta, jopa parempaa kuin mihin itse pystyin.

    Ja niin se kyllä vain tahtoo olla, että aika usein kriitiikkokin kirjoittaa ikään kuin hänellä olisi jotain salaista tietoa siitä, mihin tekijä pyrkii ja juuri sen perusteella teosta arvioi, ikään kuin absoluuttisen ymmärryksen valossa. Jos tekijä oman pyrkimyksensä valossa sitten antaa teoksesta kriitikkoa paremman tulkinnan, se on oikein nasta ja ainakin itseäni kiinnostava juttu. Ei tekijän turhamaisuutta. Kyse on aina siis siitä, mitkä tulkinnat ovat uskottavampia ja perustellumpia. Ja tässä tekijä on oikeutettu käyttämään ”sisäistä tietämystään”. Tuossakin seminaarissa johon Juha viittasi, olisin halunnut kuulla (ilmeisesti tulkintaan tyytymättömän)tekijän vastaväitteet. Itse haluan siis taiteilijoiden puhuvan teoksistaan.

    Ehkä tekijä ei tiedä, mistä kirjassa on lopulta kyse, mutta hän ehkä tietää, mihin hän sillä pyrki. Ja se on kiinnostavaa. Tässäkään kyse ei ole kausaliteetista vaan pyrkimyksen ja välineen ”kummallisesta korrelaatiosta”.

    Yksi määritelmäni laadulle on siis oletetun pyrkimyksen ja sitä toteuttavan välineen vastaavuus ja sitä mielestäni kritiikko ainakin osaksi arvioi tekijältä lupaa kysymättä (enkä nyt tarkoita että hänen sitä pitäisi kysyä). Ja silloin arvioidaan aina myös tekijän intentioita, haluttiin sitä tai ei.

    Kyllä. Oikeastaan tässä taidan väittää, että teoksesta puhuminen on aina myös tekijän intentioiden kysymistä ja haastatmista ja että tähän haasteeseen tekijän pitäisi saada vastata jos siihen vain suodaan asiallinen mahdollisuus. (Miksihän tämä asetelma ei vain ikinä tunnu toimivan ilman katkeria tai vähätteleviä painotuksia?)

    Joo. Kyllä tekijän äänessä on jotain ”vieraasta lukijasta” poikkeavaa.

    2
    Ja sitten siitä korkeasta ja matalasta. Itse pidän monista Kingin aikuisten ihmisten poikakirjoista todella paljon. Arvostankin hänen taitavuuttaan tarinankertojana ja ilman häntä olisin varmasti kokenut ja iloinnut vähemmän. Toisaalta en osaa välttämättä perustella sen paremmin, miksi Kafkan Muodonmuutos on itelleni niin valtava teksti. Säälin, inhon ja myötätunnon hyväksymisessä mielekkään vuorovaikutuksen ja olemassaolon ehtoina, Samsan alentumisessa ja pakottumisessa niihin, on jotain niin perustavaa ontologiaa että tuntuu, kuin ymmärrykseni olisi jotain vähemmän ilman tätä novellia.

    Heideggerin taidetta ärsyttävästi romantisoiva ajatus taiteesta totuuden tapahtumisena saa Muodonmuutoksessa kuin taikaiskusta elämänmakuisen ja elementaarisen muodon. Tai Lacanin teoria reaalisen mahdottomuudesta…

    Yhtäällä siis nautino ja ilo ”lapsekaaan kaukaisista tarinoista”, toisaalla ymmärtämisen ”uusi” mahdollisuus, mutta yhtä lailla nautinto ja ilo siitäkin.

    Helppoudesta tai vaikeudesta tässä ei ole kysymys, korkeasta ja matalasta mahdollisesti, mutta ihanasta elämästä ja valppaudesta sen suhteen aivan varmasti.

    t. juha

  16. 16

    sanoo

    Jos korkean ja matalan välisestä erosta puhuminen on loukkaus nykyisessä egalitarismin joulumaassa, jossa kaikki ovat oman nautintonsa asiantuntijoita, niin vastaavasti kriitikon toimi on tarpeeton toimi, josta sellaiset laatulehdet, kuten Independent On Sunday Britanniassa, ovatkin kiitettävästi hankkiutumassa eroon.

    Perinteisestihän kirjailijoilla ja kriitikoilla on ollut jännitteiset, jopa huonot välit. Periaatteessa voisin siis kirjailijana olla tyytyväinen siitä puhdistuksesta, joka harventaa kriitikoiden rivejä. En kuitenkaan ole. Päinvastoin. Mielestäni kritiikkokunnan leimaaminen turhaksi ja tarpeettomaksi on yksi esimerkki siitä, kuinka kulttuurimme on hitaasti mutta vääjäämättä vajoamassa kohti barbarismia, jossa massojen ja markkinoiden mielivalta vallitsee.

    Ohessa rockkriitikko Simon Pricen puheenvuoro, joka pätee minkä tahansa taiteenalan kritiikkiin.

    En malta olla nostamatta siitä esiin tätä lainausta:

    ” While it’s true that we are no longer gatekeepers, the idea that critics are merely humble consumer guides has already led to a culture of ”if-you-liked-that-then-you’ll-like-this” reviewing, where most music magazines might as well rename themselves Which CD?, with fatal consequences for readership figures. And the argument that the amateur masses will fill the gap left by the scrapheap-bound professionals is laughable.”

    http://thequietus.com/articles/13597-simon-price-critic-will-self

  17. 17

    sanoo

    Laadukas ja perusteltu kirjoittaminen siitä, mikä voisi olla merkittävää elämässämme ja
    mikä ei, on ehdottoman tärkeää.
    Ajatus, että kulttuurisivut korvattaisiin yleisönosastokirjoituksilla, on huvittava, mutta ei kauan naurata (mikä ei tietenkään tarkoita etteikö yleisönosastossa voisi olla kiinnostavampia ja perustellumpia tekstejä kuin kulttuurisivuilla… joo joo, ymmärrän korrelaation ja kausaliteetin eron Tommi:).

    Itse en ymmärrä mitään taidemusiikin teoriasta ja välineistä vaikka Lindbergiä oikein mielelläni kuuntelenkin. Usein ajattelen että käykö siinä niin että minä pitämiselläni väistämättä banalisoin teoksen?

    Miksei näin siis voisi maallikolla yhtä hyvin käydä kaiken taiteen kanssa? Pidänkö teoksista ikään kuin vääristä syistä? Aika pitkälle se pitää tuon nykymusiikin kohdalla ainakin paikkansa. (Jos nykymusiikista pitääkseen täytyy kuvitella se elokuvamusiikiksi, onko silloin jo lähtökotaisesti soralla?)

    Ehkä väärilläkin pitämisilläni kuitenkin pidättelen osaltani lopullisen rappion toteutumista… Mene ja tiedä. Kai sitten siksi olen myös kirjoittanut siitä, mistä pidän ja yrittänyt perustella sitä mahdollsimman hyvin ja kiinnostavalla tavalla. Ja tätä samaa odotan kriitikoilta. Ja erityisesti sitä, etteivät he sokeudu huolimattomuutensa suheen vain siksi, että ovat edenneet saavuttamalleen foorumille ja siten saaneet puheoikeutta muita enemmän (en mainitse nimiä mutta kyllä varmaan tunnistatte moisia tapauksia itse kukin).

    Kiinnostava ja mahdollisimman läpinäkyvästi puhuva arvioiva yhteisö on äärettömän tärkeä tuon mainitsemasi barbarismin välttämiseksi. Mutta juuri siksi ”kritiikin sosiaalisen järjestelmän” on oltava rajaton yhteisö kriitikoineen päivineen.

    Tärkeää on se, että yhteisö haluaa olla mukana ”korjaamassa” jäsenentensä sokeita ymmärryksen pisteitä joita löytyy niin amattilaisilta, kriitikoilta kuin massojen edustajiltakin. Kaikkia tarvitaan. Leikin usein ajatuksella taiteesta itseään korjaavana systeeminä ja siihen tarvitaan tietysti taiteesta puhumista yli rajojen. Tässä hyvillä blogeilla on tärkeä merkitys. Niin haluan uskoa.

    Olenkohan Tommin kanssa samaa mieltä? En tiedä, mutta päämäärämme lienee sama: pitää elossa merkitysten liikettä ja läpinäkyvyyttä makkinoiden ja massojen paineessa.

    En siis ole tässä asiassa relativisti. Sen voin selkeästi sanoa. Se näkyy jo siinä, että viihteen, taiteen ja filosofian ahmijana koen olevani jopa kaksinaamainen snobi: kunhan kaikki nauttisivat viihteestä niin kuin minä eikä niin kuin markkinoita tukevat massat, ei korkealla ja matalalla olisi niin väliä. Mutta koska tiedän että näin ei ole, eroilla on sittenkin merkitystä, ikään kuin kulttuurievolutiivisesti ja kansanterveyden kannalta. Tästä näkökulmasta tarkka ajatteleminen lukeminen ja kirjoitaminen on siis eräänlaista jalkautunutta valistuksen projektia.

    (Onko muuten korkean ja matalan relativointi sittenkin jonkinasta nihiloivaa ylimielisyyttä? Että kun MINÄ sanon ettei eroilla ole merkitystä, se luo jo itsessään kyllin valistuneen eron alempiini? Tuskin paatuneinkaan relativisti on välinpitämätön Perussuomalaisten taidekommentointiin… Tai on tasavahvasti kiinnostunt ihan jokaisen kansalaisen mistä tahansa kommenteista mistä teoksesta hyvänsä.)

    Jos tämä kaikki tarkoittaa elitismiä, olkoon sitä. Sillä ikävä kyllä, massat tahtovat niihin markkinoihin pelottavan vahvasti korreloida. Siksi kai viihdettä ja kaupallisuutta aina on epäilty ja kavahdettu.

    t. juha

  18. 19

    sanoo

    ”Ihminen joka ilmoittaa olevansa relativisti, tuskin ajattelee kuuluvansa massoihin.”

    Niin. Mutta relativistisia kantoja ja näkemyksiä voi esittää ilman että julistautuisi relativistiksi.

    ”Olenkohan Tommin kanssa samaa mieltä? En tiedä, mutta päämäärämme lienee sama: pitää elossa merkitysten liikettä ja läpinäkyvyyttä makkinoiden ja massojen paineessa.”

    Varmaan olemme ja emme. Ehkä kuitenkin enemmän olemme kuin emme ole. Olipas monimutkaisesti sanottu.

    Tulokulmamme ainakin on erilainen. Esimerkiksi sinä haet mielelläsi vauhtia Lacanista, olen huomannut. Eikä siinä mitään. Kiinnostavaa lukea huomioitasi. Minä taas en ole koskaan saanut Lacanista kiinni, en kai ole kunnolla edes
    yrittänyt.

    ”Pidänkö teoksista ikään kuin vääristä syistä? Aika pitkälle se pitää tuon nykymusiikin kohdalla ainakin paikkansa.”

    Haluaisin uskoa, ettei taiteesta voi pitää vääristä syistä. Ja tämä on pluralistin, ei relativistin kommentti. Nykymusiikin tuntija osaa varmaan maallikkoa paremmin hahmottaa, mikä sävelteoksessa on ansiokasta ja mikä siinä puhuttelee. Mutta maallikolla voi olla vahvat subjektiiviset syynsä pitämiselleen. Ne eivät ehkä taidepuheen näkökulmasta ole kiinnostavia tai olennaisia syitä, mutta se on toinen juttu.

    ”Onko muuten korkean ja matalan relativointi sittenkin jonkinasta nihiloivaa ylimielisyyttä? Että kun MINÄ sanon ettei eroilla ole merkitystä, se luo jo itsessään kyllin valistuneen eron alempiini?”

    Voi se sitäkin olla. Mutta ehkä useammin jonkinlainen kapinoiva ele kuin nihilistinen. Halutaan esimerkiksi purkaa taidekentän hierarkkisia valta-asetelemia, koska sellainen purkutyö nähdään jotenkin radikaalina ja radikaalihan taas on vapauttavaa ja voimaannuttavaa jne. Ymmärrän tiettyyn mittaan tällaisen purkutyön motiiveja, mutta samalla minussa herää halu ryhtyä vastahankaan ja puolustaa erojen tekoa (siitä tämä blogimerkintäkin on osoitus). Minulta kai puuttuu sellainen idealistis-egalitaristinen eetos, joka johdattelisi näkemään kulttuuriset kaanonit ja taidekentän arvottamiskäytännöt ennen muuta vallankäytön näkovinkkelistä.

  19. 20

    sanoo

    ”Leikin usein ajatuksella taiteesta itseään korjaavana systeeminä ja siihen tarvitaan tietysti taiteesta puhumista yli rajojen. Tässä hyvillä blogeilla on tärkeä merkitys. Niin haluan uskoa.”

    Minäkin uskon tuohon. Esimerkiksi blogit voivat paikata osittain sitä, mikä menetetään, kun kritiikin elinehtoja rapautetaan. Mutta kokonaan ne eivät voi kritiikkiä korvata. Uskon ja toivon, että verkkomaailmassa avautuu ennen pitkää foorumeita tehdä kritiikin saralla sellaista, mitä ei enää sanomalehdissä ole mahdollista tehdä.

  20. 21

    Anonymous sanoo

    Muistaako kukaan Timo Hämäläistä?
    Minä muistan, ja muistan hyvin nuorena miehenä pitäneeni hänen arvioitaan ( joko tv:ssä ja sitten Hesarissa)partaisen jumalan tuomioina kirjasta. Jos h ä n piti kirjasta ( se oli aika usein ruotsalainen, Lagercrantz, Enqvist yms.) en epäillyt hetkekään arvion täyttä ja lopullista oikeellisuutta. Löysin monia kirjailijoita hänen ansiostaan. Mm. tuon Lagercrantzin ja sitten hänen kauttaan Strindbergin.
    Hämäläistähän paljon pilkattiin.
    En ota asiaan kantaa, mutta minun silmissäni hän oli merkittävä kirjallisuuden liekin kantaja. Oliko se vielä aikaa ennen postmodernia? Oli. Kirjallisuus oli jotain suurta.

    Nyt ovat asiat toisin.

    Kriitikoissa olen näkevinäni eriytyneitä tendenssejä niin paljon että monet kritiikit ovat alkaneet tuntua harhailevien käsitysten luonnoksilta, ja enää vain harvoin arvostelu saa minut syöksymään kirjakauppaan tai kirjastoon. Tosin sellaistakin tapahtuu.

    Isoja kriitikko-persoonallisuuksia ei kuitenkaan taida enää olla? Ei ainakaan valtakunnallisia. Itse asiassa melkein kaipaan sellaista. Tyyppiä joka on siis kirjallisesti ja muutenkin laajasti sivistynyt ikään kuin muiden puolesta. Tommia ja tänne kirjoittaneita en laske mukaan, mutta itseni kylläkin lasken siihen jengiin joka kaikesta lukemisesta ja siitä intoilusta huolimatta kokee olevansa orpo pirulainen, juntti suorastaan, kirjallisuuden tavattoman laajoilla kentillä. Minulle aikanaan esim. tuo T.Hämäläinen oli juuri sellainen mittatikku jota tarvitsin tajutakseni miten hillittömään urakkaan olin ryhtymässä alkaessani kauhoa kirjallisuutta. Pelkällä Sadan vuoden yksinäisyyden lukemisella ei voinutkaan kirjallisuutta omakseen kuitata. Edelleen, 30 vuotta myöhemmin, tuntuu kuin ei olisi lukenut vielä mitään.

    Mielestäni kirjallisuus tarvitsisi muitakin auktoriteetteja kuin sen hemmetin Finlandia-palkinnon joka minun puolestani voitaisiin lopettaa. Nythän kansa saa viestin Syksyn Virallisesta Yhdestä Parhaasta Kirjasta. Se on minusta väärä aivan viesti.

    jope

  21. 22

    sanoo

    Hämäläinenhän oli siinä Pirkka-Pekka Peteliuksen ja Pedro Hietase Dokulamppu-parodiassa esikuvana. Hämäläisellähän oli se Lukulamppu-ohjelma. Ellen väärin muista se lopetettiin, kun Hämäläinen lausui suorassa tv-lähetyksessä hyvin ikäviä arvioita erään naiskirjailijan tuotannosta (”Sähän kirjoitat helvetin huonoa suomen kieltä”)

    Anekdootti: Kun Hämäläinen oli kuollut, olin lounaalla toimittajaporukassa ja eräs päällikkötasoinen toimittaja sanoi: ”Hämäläisen mukana taisi kuolla koko vanha kirjallisuuskritiikki.” Hän ei sanonut sitä murheellisena, päinvastoin. Se oli ikään kuin egalitarismin voitto kaikessa makaaberiudessaan. Ei enää elitistisiä makutuomareita! Voimme olla kaikki sisimmässämme omia ylimpiä auktoriteettejamme!

    Isot kriitikkopersoonallisuudet valitettavasti tahtovat olla niitä, jotka ovat luopuneet kritiikin harjoittamisesta, koska ehdot ja palkkiot ovat niin mielettömiä. Otso Kantokorpi kuvataiteen puolella, Putte Wilhelmsson kirjallisuuden. Onneksi he sentään kuitenkin kirjoittavat vielä.

    Finlandia-palkinto kaikkinensa vääristää rankasti kirjallista julkisuutta. Se ikään kuin nostaa kunkin vuoden varteenotettavat kirjat esiin (6 kpl) ja sysää muut syrjään. Finlandia-palkintotuomioiden perusteella esimerkiksi Arto Salmista ei ole kirjailijana edes olemassa. Hänhän ei koskaan päässyt Finlandia-ehdokkaaksi asti.

    Mutta tämähän käy kuvioon. Mitä vahvemmat kirjallisuuspalkinnot, sitä heikommilla kritiikki. Palkintouutiset ja palkintokohut poikivat otsikoita, kritiikit eivät.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *