Paluu Amislandiin

Pregnant Widow on kirja, jota minä ja muut Martin Amisin vannoutuneet lukijat odotimme hartaasti. Kuusikymppisellä Amisilla on takanaan pitkä ura, mutta hän ei ole niitä, jotka puskevat romaanin markkinoille vuoden tai kahden välein. Säästeliään julkaisutahdin vuoksi hänen uutuusteoksensa ovat aina tapauksia, ainakin fanien keskuudessa.

Amisin aiemmista 2000-luvun romaaneista Yellow Dog oli nolo pettymys (ainakin odotuksiin nähden) ja poiki murskakritiikkejä. House of Meetings toimi paremmin, mutta ei onnistunut hälventämään epäilyksiä siitä, että Amisin tähti on laskussa. Pari vuotta sitten ilmestyneessä islamilaista terrorismia ruotineessa esseeteoksessa The Second Plane julkaistiin pari heikohkoa novellia, jotka herättivät pahoja aavistuksia Amisin kaunokirjallisen otteen kirpoamisesta.

Uskon, että useimmat Amisin fanit odottivat Pregnant Widow’ta pelonsekaisin tuntein. Minä ainakin odotin. Kun kirja saapui helmikuun alussa, luin sen ahmimalla ja ajattelin kirjoittaa siitä heti tähän blogiin. En kuitenkaan päässyt tuumasta toimeen. En tiennyt, mitä kirjasta sanoisin. Enkä viitsinyt kirjata ylös pelkkiä hajanaisia vaikutelmiani.

Nyt kun Pregnant Widow’n lukemisesta on kulunut muutama viikko, huomaan sen ankkuroituneen mielessäni suoraviivaiseksi teemaromaaniksi seksuaalisesta vallankumouksesta, mikä tuntuu pikkuisen häiritsevältä. Kertooko tämä kirjallisen mielikuvitukseni ohuudesta vai Pregnant Widow’n ohuudesta fiktiivisenä teoksena? Toivottavasti vika on minussa.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat kesään 1970 ja tapahtumien keskiössä on kirjallista uraa suunnitteleva parikymppinen Keith Nearing. Eletään toisin sanoen 1960-lukulaisen kulttuurivallankumouksen kukkeinta aikaa. Vanha maailma arvoineen on murtunut ja ihmisillä (siis nuorisolla) on vapaus toteuttaa estoitta itseään seksin, taiteen ja politiikan alueilla. Romaanin kertoja siteeraa Philip Larkinia, jonka mukaan sukupuoliyhdyntä keksittiin vuonna 1963, Lady Chatterleyn rakastajan pannasta vapautumisen ja The Beatlesin esikoisalbumin välissä.

Alun perin Keithistä oli kai tarkoitus tulla Martin Amisin omakuva nuoruuden vuosilta, mutta kirjailija on kertonut teosta viimeistellessään karsineensa omaelämäkerrallisia aineksia. Keith on selvä oman aikansa tuote, hänelle Larkinin mainitsema fiktiivinen sukupuoliyhdynnän keksimisvuosi merkitsee ajanlaskun alkua. Seksuaalista vallankumousta edeltänyt maailma on vieras ja käsittämätön. Viktoriaanisia romaaneja lukiessaan Keith taivastelee sitä, että tarvittiin tuhat sivua pohjustusta ennen ensimmäistä panoa. Jane Austenin teoksissa häntä kiinnostaa se, millaisia eufemismeja niissä käytettiin henkilöhahmojen seksuaalisesti merkityksellisten ruumiinosien kuvailuun. Tätä kaikkea kehystää Amisille tunnusomainen sarkasmi, joka on parhaimmillaan herkullista. Iskevintä Amis-huumori on kuitenkin varhaisemmissa teoksissa, valitettavasti. Pregnant Widow on jälkikaikuinen romaani, joka herättää halun lukea uudestaan vuosikymmenten takaista Amisia. Voiko sen laskea ansioksi? Ehkäpä.

Tiedostavat piirit ovat syyttäneet Amisia läpi hänen uransa sovinistiksi ja misogyyniksi. Jos arvioin Pregnant Widow’ta sukupuolinäkökulmalla niin leimallista on sen mieshahmojen, muidenkin kuin Keithin, hämmennys seksuaalisesti vapautuneiden naishahmojen edessä. Keith kavereineen haluaa naisten olevan antautumisvalmiita, mutta samalla he kavahtavat ”typyköitä, jotka käyttäytyvät yhtä ronskisti kuin jätkät.” Vapaus on helppo sallia itselleen, mutta toisten vapautta on vaikeampi sietää. Etenkin, jos nuo toiset esittävät vaatimuksia oman asemansa parantamiseksi, kuten feministit Keithin maailmassa alkoivat tehdä.

Sympaattista Pregnant Widow’ssa on, että se ei ole mikään sankarikertomus seksuaalisesta vallakumouksesta. Amis ei ole irstas setä, joka vanhoilla päivillään muistelee nuoruutensa seikkailuja sotaveteraanien kaiholla ja paatoksella. Vaikka Pregnant Widow’n maailmassa kaikki pyörii lihan ilojen ympärillä, seksi on myös noloa ja raadollista. Pregnant Widow’ta lukiessani silmiini osui New York Review of Booksista Tony Judtin 1970-luvun kuohuja muisteleva essee. Siinä Judt antaa ymmärtää, että rakkaus ei ollut radikaalinuorison keskuudessa läheskään niin vapaata kuin kuvitellaan:

”English students thought a lot about sex but did surprisingly little; French students were far more sexually active (as it seemed to me) but kept sex and politics quite separate. Except for the occasional exhortation to “make love, not war,” their politics were intensely—even absurdly—theoretical and dry. Women participated—if at all—as coffee makers and sleeping partners (and as shoulder-borne visual accessories for the benefit of press photographers). Little wonder that radical feminism followed in short order.”

Amiskin tulee lähelle sitä, että kuittaisi seksuaalisen vallankumouksen kuplaksi. Vapaan rakkauden vuosina vetovoimaisimmilla ja viettelykykyisimmillä riitti suhinaa, mutta heidän jaloissaan pyöri paljon sellaisia, joilla flaksi kävi harvoin, jos koskaan. Suuresta yhteisöllisestä unelmasta ja täyttymyksestä ei siis voida puhua. Seksuaalisessa vallankumouksessa menestyivät ne, jotka olisivat menestyneet muutenkin. Pregnant Widow’ssa Keithin kevytkenkäinen sisar Violet huvittelee mieskunnoltaan heiveröisen poikaystävänsä kustannuksella antamalla tälle lempinimen Impy. Poikaystävä nähdään suremassa ja nyyhkyttämässä. Heikot sortuivat elon tiellä myös vapaan rakkauden maailmassa. Eipä silti, myös Violetin hahmo on lopulta traaginen. Violetin esikuva lienee Amisin sisar, jota Amis on luonnehtinut yhdeksi seksuaalisen vallankumouksen uhreista. Hän nai kaikkia, mutta ei saanut keneltäkään rakkautta.

Keith juttelee Violetista veljensä kanssa tähän tapaan:

”She fucked the builder?”

”No”, said Nicholas on the phone. ”She fucked the builders. With an ess.”

”She fucked two builders.”

”No. She fucked all the builders.”

”But there were lots of builders.”

”I know.”

Kesän 1970 lisäksi Pregnant Widow liikkuu nykyhetkessä. Varttuneeseen ikään ehtinyt Keith huomaa lähipiirinsä nuorison olevan aivan toisenlaisella yhteiskunnallisen tietoisuuden tasolla kuin hän itse nykyajassa tai nuoruudessaan. Jokainen sukupolvi on omalla tavallaan historiaton ja aloittaa oman ajanlaskunsa mistä lystää. Seksuaalisen vallankumouksen tilinpäätös on nykyhetken Keithin mielestä sangen lohduton: he palvoivat nuoruutta ja kauneutta, mutta heistä tuli vanhoja ja rumia: The Sixities Crowd became the sixties crowd. Maailma kuuluu nuorisolle, kuten on kuulunut siitä lähtien kun nuoriso keksittiin joskus 1960-luvulla. Paha kyllä kukaan ei pysy ikuisesti nuorena.

”There used to be the class system, and the race system, and the sex system. The three systems are gone or going. And now we have the age system.”

Toivottavasti Pregnant Widow löytää tiensä suomenkielistenkin lukijoiden ulottuville, koska kyllä siinä kirjallisia ansioita piisaa. En kuitenkaan voi välttyä ajattelemasta, että Martin Amis ei enää koskaan kirjoita yhtä hyvää kirjaa kuin mestariteoksensa Money. Vaan mitäpä siitä. Joseph Hellerille sanottiin joskus, että et enää koskaan yllä esikoisteoksesi Catch-22 tasolle. Heller vastasi siihen, että eipä yllä kukaan mukaan. Tärkeintä on niiden parhaiden kirjojen olemassaolo. Ei se, milloin ne on kirjoitettu.

Kommentit
  1. 1

    sanoo

    Jaaha. Kun en ole Martin Amisia koskaan lukenut, en voi tästä sanoa mitään sen kummempaa.

    Yksi kuitenkin on varma asia ja se on juuri kuvaamasi kaltainen seksin irrottaminen muusta ihmissuhteesta, siis edes ystävyyttä ei sillä pystynyt saamaan. Hippikesän 1967 Haight Ashburyssa muistaneet, silloin nuoret tytöt ovat sanoneet että ei ollut kyse muusta kuin hyväksikäytöstä.

    T.C. Boylen romaani Hatka City (suom. Antero Tiusanen) on ehkä paras amerikkalainen kuvaus siitä, miten Amerikan nuoret olivat matkalla ja kuvittelivat sitä matkaksi johonkin täysin uuteen.

    Oletan että jotain samaa on varmasti tapahtunut myös Englannisssa. Sattumoisin tapahtuma-aika romaaneissa, siis Amisin ja Boylen on sama, 1970.

  2. 2

    sanoo

    Uusi luku Amislandiaan, hyvä niin. Guardianin nettisivuilta katselin kevyttä videohaastattelua Amisista ko. romaanin tiimoilta. Ihan mielenkiintoinen, tosin lyhyt ja siksi kovin vajaa.

    Vaikka en olekaan jokaista Amisia lukenut, niin on hyvä tietää, että tämäkin on ”ihan luettava”, jos oikein ymmärsin tekstisi. Sellainen olotila, että keskiverto Martin Amis on kuitenkin oikein vertailukelpoinen nykykirjallisuudessa.

  3. 3

    Samuli K. sanoo

    Boylen Drop City on erinomainen haku tähän yhteyteen, mutta suosittelen tutustumaan myös kahteen muuhun Boylen historiallis-seksuaaliseen satiiriin. The Inner Circle kuvaa kiinnostavasti Alfred Kinseyn suurtyötä uskollisen tutkija-assistentin näkökulmasta. Riven Rock puolestaan pureutuu misofobiaan, sairaalloiseen naisten pelkoon, kertomalla viime vuosisadan alusta niittokoneen keksijän pojan tositarinan taas fiktiivisesti väritettynä.

    T. C. Boyle on taas niitä kirjailijoita, jotka ovat Suomessa häpeällisen huonosti tunnettuja. Onhan hänellä talana jo kymmenkunta tasalaatuista ja omaleimaista romaania sekä seitsemän nidettä erinomaisia novelleja.

  4. 4

    sanoo

    T.C. Boyle on hyvin tunnettu amerikkalainen kirjailija.

    Ehkä Suomen kustantamoita vain ei kiinnosta Iowan kirjoittajakoulun proffa. Meidän ”oma” Anselm Hollomme on ollut samassa koulussa opettajana, se ainut suomalainen beat-runoilija.

    Jossain vaiheessa suomalaisia kirjailijoita pääsi sinne vuodeksi, puoli vuotta luentoja ja puoli vuotta omaa työtä. En usko että Suomi sitä kustansi, mutta en muista mikä tai kuka. Taisi olla 1980-90-lukua.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *