Palkita ja alistaa

Käännöskirjallisuus elää maassamme varsin kurjia aikoja.

Totaalisesta kurjuudesta ei kuitenkaan voi puhua, julkaistaanhan suomeksi Thomas Bernhardia (1931-1989), ja vieläpä kahden kustantajan, Teoksen ja Lurra Editionsin toimesta. Teokselle Bernhardia kääntää Tarja Roinila ja Lurra Editionsille Olli Sarrivaara, molemmat tekevät mielestäni hyvää työtä.

Uusin Bernhard-suomennos on Teoksen julkaisema Palkintopuhetta (alkuteos Meine Preiser). Se sisältää Bernhardin muisteluita hänelle myönnetyistä kirjallisuuspalkinnoista ja niihin liittyneistä kärhämistä ja kommelluksista. Tekstit ovat samaan aikaan ilkeitä, purevia ja koomisia aivan kuten Bernhardin proosatuotantokin.

Jos Bernhard kielsi tuotannossaan johdonmukaisesti uskontojen ja aatteiden tarjoamat kauniit illuusiot ja lohdulliset utopiat, niin yhtä johdonmukaisesti hän kieltää kirjallisuuspalkintojen kirjailijalle tuoman kunnian.

Romaanissaan Wittgensteins Neffe (jota ei vielä ole suomennettu) Bernhard kiteytti suhtautumisensa palkitsemiseen ominaiseen tapaansa:

Annoin heidän kusta päälleni juhlasaleissa ja kokoushuoneissa, sillä palkinnon myöntäminen kirjailijalle on todellakin samaa kuin hänen päälleen kuseminen. Palkitseminen on tuntunut minusta aina pikemminkin suurelta nöyryytykseltä kuin suurelta kunnianosoitukselta. Kaikki palkintoraadit koostuvat typeryksistä, jotka haluavat vain kusta palkittavan päälle.

Palkintopuhetta-kirjan teksteissä Bernhard tunnustaa ottaneensa palkintoja vastaan, koska tarvitsi rahaa. Palkintosummilla hän hankki itselleen muun muassa talon ja auton. Bernhardin taiteellinen eetos korosti ehdotonta vapautta ja riippumattomuutta, ja ajatus siitä, että hän joutuisi olemaan kiitollisuudenvelassa Itävallan kulttuuriestablishmentille (jota hän piti suurena katolis-kansallissosialistisena mätäpesäkkeenä) oli kauhistus. Juuri palkitsemisinstituutio jos mikä luo kiitollisuudenvelkaa. Lahjan antajan (kulttuuribyrokratia) ja lahjan saajan (yksittäisen kirjailijan) välillä vallitsee räikeä epäsymmetria. Vastalahjan antaminen on mahdotonta, eikä lahjan saajan auta kuin hattu kourassa kumartaa ja lausua nöyrät kiitoksensa.

Bernhard kertoo, kuinka hän ennen Grillparzer-palkinnon vastaanottamista meni Wienissä muotisalonkiin hankkimaan itselleen uuden puvun. Pujahtaessaan tuohon pukuun hän samalla pujahti palkittavan kirjailijan rooliin, tympeän tietoisena seremoniallisten konventioiden halpamaisuudesta ja halveksittavuudesta. ”Minulla ei ollut aikomustakaan sanoa lavalla mitään, eikä sellaista ollut pyydettykään. Niinpä sanoin kiusaantuneisuuteni peittämiseksi vain lyhyesti Kiitos!, palasin paikalleni ja istuuduin”, Bernhard muistelee.

Palkintotilaisuuden jälkeen Bernhard meni läheistensä kanssa syömään, ja ruokaillessaan hän tunsi uuden puvun kiristävän sietämättömällä tavalla. Ei auttanut kuin mennä muotisalonkiin vaihtamaan puku isompaan. Tässä pikku episodissa voi nähdä symboliikkaa. Palkittuna oleminen todellakin kiristi ja ahdisti Bernhardia kuin liian pieni puku.

Grillparzerin jälkeisissä palkintotilaisuuksissa Bernhard sanoi tai joutui sanomaan enemmän kuin pelkästään kiitos. Yhdentekevien sovinnaisuuksien lausumiseen ei hänen ylpeytensä kuitenkaan taipunut. Hän teki kaikille selväksi, kuinka paljon hän halveksii kiitollisuudenvelkaa korostavia pikkuporvarillisia palkitsemisseremonioita. Palkintopuhetta-teos sisältää Bernhardin puheen Itävallan kirjallisuuden valtionpalkinnon jakotilaisuudessa. Se sai maan silloisen kulttuuriministerin raivostumaan ja poistumaan salista ovet paukkuen lakeijat kintereillään.

Olisipa virkistävää, jos seuraava Finlandia-palkinnon voittaja pitäisi samantyyppisen puheen kuin Bernhard, joka lausui muun muassa näin:

Valtio on ainaiseen epäonnistumiseen tuomittu luomus, kansa on tuomittu jatkuvaan häväistykseen ja heikkomielisyyteen. Elämä on toivottomuutta, johon kaikki filosofiat nojaavat, jossa kaiken on lopulta pakko päätyä hulluuteen.

Kommentit
  1. 1

    Anonymous sanoo

    Minäkin ehdin tuon Palkintopuheita-kirjan lukea (kiitos Espoon loistava kirjastolaitos!) ja pakotin vaimonkin lukemaan, ja joo, räävittömän hauskaa ja riemastuttavaa oli. Ja koska olen näissä asioissa patologinen mietin tietenkin, mitä ja ketä vastaan Bernhard hyökkäilisi tänä päivänä, mikä olisi nyt se ”katolis-kansallissosialistinen” ”valtio” joka häntä niin pänni. Minulla olisi kyllä antaa nykyhegemonialle vuonna 2014 hieman eri määreet (sanotaanko vaikka väriympyrän toisesta päästä…), hah, mutta jätän tällä kertaa ne laittamatta. Vähän tätä kuitenkin tarkoitin edellisessä kirjallisuus vs. politiikka -kommentoinnissamme, kun kaipailin ennalta-arvaamattomia päänaukojia.
    Siis nimenomaan ennalta-arvaamattomia ja hallitsemattomia, ei ennustettavasti ”yhteiskuntakriittisiä.” Niitähän on aina. Olen muuten tälle blogille varsin kiitollinen siitä että löysin Berhardin. Itävallan cooleimman ja koskettavimman tyypin. Ja myös varsin traagisen hahmon. Nyt olen suuri vilpitön fani, luen tylysti kaiken mitä Thomas on kirjoittanut ja mikä on suomeksi käännetty, ja olen ollut toistaiseksi kritiikittömän innostunut. Melender tuskin haluaa olla sisäinen kirjavinkkari, mutta TB oli mulle suurimpia löytöjä aikoihin. Taitaa muuten olla kova kisa miehen tuotannosta ja esiinnoususta meillä, kun kaksi kustantajaa kilpaa julkaisee miehen teoksia suomeksi. No, sehän on vain hyvä asia..? Tietääkö joku onko missään Bernhard-elämänkertaa jollakin muulla kielellä kuin saksaksi? Tästä Palkintopuheista sain sentään jotakin muruja miehen elämästä. Oman stoorinsahan hän on omalla oudolla ja vääristyneellä tavallaan kirjoittanut tuotantoonsa mutta kuten hyvin tiedämme, vain tyhmyri lukisi sillä silmällä. t. jope

  2. 2

    sanoo

    Englanniksi on ilmestynyt Gitta Honeggerin elämäkerrallinen Bernhard-teos, ja siihen viittaan Yhden hengen orgioissa. Lisäksi Berhardista on kiintoisaa elämäkerrallista ja muutakin matskua teoksessa nimeltä A Companion to the Works of Thomas Bernhard, jossa on eri kirjoittajia. Kannattaa tsekata myös Stephen D. Dowdenin Understanding Thomas Bernhard. Nämä nyt itseltäni löytyvät, muutakin varmaan on.

  3. 3

    Anonymous sanoo

    Noista elämänkerroista pitää joku tsekata. Olen usein ollut eniten innostumistani taiteilijoista kiinnostunut myös human interest-tasolla, hyvää elämänkertaa ei silloin voita mikään. Asuinpaikat kiinnostavat erityisesti vaikka tuskin niillä on suurempaa merkitystä. On kuitenkin tärkeää tietää missä kukin teos on kirjoitettu. En aina yritä epätoivoisesti lukea teosta pelkkänä puhtaana teoksena – jos jokin kolahtaa isosti, haluan tietää jotain myös tekijästä. Sillä on jotakin tekemistä uteliaisuuden mutta myös kiitollisuuden kanssa, mm. TB:lle tunnen olevani kuin kiitoksen velkaa (hassu fiilis mutta jokainen on seko omalla tavallaan…). Parhaat em. tavalla minulle toimineet elämänkerrat olen lukenut Strindbergistä ja Dylanista.
    t. jope

  4. 4

    sanoo

    Totta kai tekijäkin on tärkeä.

    Kirjallisuustieteessä on eri aikoina ollut erilaisia virtauksia, jotka haluavat häivyttää tekijän ja korostaa tekstiä, ja onhan siinä toki perää, että on naiivia kuvitella tekijä jonkinlaiseksi tekstissä poissaolevaksi isäksi, joka esiin tulkitsemalla voidaan lukita teoksen merkitykset kerralla ja lopullisesti. Mutta ei tämä tarkoita, että tekijään ei saisi kiinnittää mitään huomiota.

    Yhden hengen orgioissa kirjoitin kirjallisuusesseitä aika lailla tekijää esillä pitävästä näkökulmasta. Se oli eräänlainen kannanotto tekijän merkityksen tunnustamisesta, vaikka en mitenkään sitä pyrkinyt alleviivaamaan teoksessa.

  5. 5

    Anonymous sanoo

    Siksi YHO olikin hyvä ja kiinnostava. Tiedätte varmaan tunteen mikä tulee joskus joidenkin hyvin, hyvin harvojen kirjailijoiden kanssa: tekijää alkaa pitää kuin veljenään (lukijan narsistinen fiktio tietenkin, mutta toimii…) ja silloin sitä tietenkin haluaa tietää vähän siitä miten broidilla on elämässään sujunut. Ja aina on parasta, hah, kun saa tietää ettei hyvin mennyt silläkään…(En ihaile lainkaan ryyppy- ja rappiokirjailijoita mutta henkisiä outsidereita kylläkin.)
    Tietenkään se että joku ajattelee ja kokee samalla tavalla ei tarkoita juuri mitään. Matti Pulkkinenhan sanoi jossakin kirjassaan että ”kun olen tekijöitä tavannut ovat kirjat jääneet (sen jälkeen) lukematta.” jope

  6. 6

    sanoo

    En tiedä mitä ajattelisin jos kuulisin vaikka Tommilta Finlandiavoiton jälkeen tommosen kommentin mikä tuon postauksen päättää. Ymmärrän tuon jotenkin henkilökohtaisen pettymyksen ja katkeruuden purkauksena mutta älyllisesti latteana tuuletuksena. Lupaa Tommi ettet sitten sorru tohon. Bernhardin kirjoja en ole lukenut.

  7. 7

    sanoo

    Ehkä kuitenkin kannattaisi lukea ennen kuin vahvasti kommentoi (tai lukea kunnolla eikä somessa niin yleiseen tapaan: ”ehkä tästä olisin saanut enemmän irti, jos olisin jaksanut vähän tarkemmin lukea” –tällä nyt en viittaa Juhaan).

    No, ymmärrän kyllä, että nuo pari yksittäistä virkettä voivat kuulostaa irrallisina älyttömiltäkin. Bernhard kun on niitä kirjailijoita, joiden teksti toimii pitkinä jaksoina, kasautuvalla painolla. Hän vihasi aforismeja.

  8. 9

    sanoo

    …ja toki nihilismin voi nähdä, ja täytyykin nähdä kun kerran ihminen sen retoriikkalla yhä jaksaa taiteessaan politisoitua, keinona muuttaa jotain kuulijoissaan. Tällä tavoinhan Nietzschekin teki nihilismistä paradoksaalisesti rakentavan voiman, johon itseensä sisältyi oman ylittymisensä logiikka (tosin antamalla samalla liian helposti aseet tulevien
    ääriainesten käsiin). Tietysti nyt ajattelen ajatukseni vain noiden yhteydestään repäistyjen bernhardsitaattien valossa kuten jo sanoit. Taidan lukea tuon Juhlapuheen kun se juuri
    käsittääkseni vie parhaiten asiamme ytimeen?

  9. 10

    sanoo

    Ei se yksi juhlapuhe tietenkään mihinkään ytimeen mene. Sehän on pikemminkin teko, ja hyökkäys tiettyjä palkitsemisen ja kiittämisen konteksteja vastaan. Kannattaa lukea mieluummin Bernhardin romaaneja.

  10. 11

    sanoo

    Yhden hengen orgioihin tein Bernhardista esseen, jossa snon häntä mieluummin antifilosofiseksi kuin filosofiseksi kirjailijaksi. Jos hänestä ajattelun suuruutta etsii (en tiedä pitäisikö edes), niin se suuruus on lähinnä siitä miten hänen teoksensa soivat, ei teosten ikään kuin sisällöllisissä sanomisissa. Bernhardissa itse kiinnitän eniten huomiota hänen lauseidensa sinfonisuuteen ja proosateostensa muotoon, koska hänen teemaansa saavat täyden painon vasta tätä sanataiteellista ulottuvuutta vasten.

  11. 14

    sanoo

    Palkintopuhetta oli mainio. Itse luin kirjoituksia kyynisinä, sarkastisina, nihilistisinä mutta myös syvän melankolisina, surun sävyttäminä pakinoina. Siis tekstuaalisina miinakenttinä. Jos yhden Bernhardin ittelleni joskus alesta hankin, niin tuon. Siinä on kaikki.

    t. juha

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *