Paksu ajantappaja

Joulunpyhinä kuuluu relata, lukea jotain kevyttä ja syödä marmeladia tai suklaata.

Luin kolme kirjaa, joista yksi voitaneen luokitella löhöilylukemiseksi: Stieg Larssonin dekkari Miehet jotka vihaavat naisia.

Larsson ei ole mikään tyyliniekka. Hän kirjoittaa sujuvaa ja suoraviivaista perusproosaa, hänen kielikuvansa ovat enimmäkseen karmeita (esimerkiksi määrätietoisen ihmisen metaforana käytettiin pariinkin kertaan maaliinsa suuntautuvaa risteilyohjusta). 600-sivuisesta opuksesta olisi pitänyt nirhaista pois kolmannes; tekstin runsaus on rasite, koska kirjallisia ansioita Larssonin kerronnassa ei ole.

On helppo uskoa, että kolme vuotta sitten edesmenneellä Larssonilla oli toimittajan tausta – hänen dekkariaan voisi luonnehtia fiktiiviseksi journalismiksi, siitäkin huolimatta että se lukitun huoneen mysteeri -kuvioineen asettuu melkoisen alleviivatusti rikoskirjallisuuden traditioon.

Miehet jotka vihaavat naisia sisältää esimerkiksi tällaisia katkelmia, eikä niissä todellakaan ole kyse kieliparodiasta:

“Holhous taas tarkoittaa huomattavasti tiukempaa valvontaa, silloin päämies ei saa käyttää omia rahojaan eikä tehdä itsenäisiä päätöksiä tietyissä asioissa. Täsmällisesti ottaen holhous epää päämieheltä koko oikeustoimikelpoisuuden. Ruotsissa on yli 4000 henkeä, joilla on holhooja. Tavallisimmat syyt ovat psyykkinen sairaus tai psyykkinen sairaus yhdistyneenä runsaaseen alkoholin tai huumeiden käyttöön. Vähäisempi osa holhouksenalaisista on vanhuuden dementikkoja. Hämmästyttävän moni kuitenkin on suhteellisen nuori, jopa alle kolmekymmentäviisivuotias. Yksi näistä oli Lisbeth Salander.”

Larssonin romaanissa kannetaan huolta monista asioista, kuten tiedostavan ruotsalaisen dekkaristin kuuluu: yksityisyyden suojasta, talouselämän ja tiedotusvälineiden moraalista, äärioikeistolaisista aatteista, kovista arvoista, naisiin kohdistuvasta väkivallasta, hyvinvointivaltion pimeästä puolesta. Larsson käsittelee teemojaan tutkivan journalistin tosikkomaisuudella ja vakavuudella; osoittelevastikin.

Mutta ennen kaikkea: tarina koukuttaa lukijan, minutkin vaikka en ollut erityisen hyväntahtoinen lukija. Joulunpyhä kului kirjan parissa joutuisasti, ja se kai oli tarkoituskin.

Kommentit (5)
  1. kuulin larssonista ensimmäisen kerran vasta pari kuukautta sitten, jolloin luin trilogiaksi aiotusta kirjasarjasta ensin kakkosen
    ( tyttö joka leikki tulella ) , sitten löysin tuon ykkösosan
    ( miehet jotka vihaavat naisia ). tänä keväänä pitäisi suomennettuna ilmestyä sarjan viimeinen
    ( luftslottet som sprängdes ).

    ruotsalaisen kansankodin pimeään ytimeen lukijaa opastavan larssonin tyyli on mennyt kotimaassaan ryminällä läpi. kirjailijan varhainen kuolema takaa sen, että näistä dekkareista ei muodostu remeksen & kumppaneiden tapaan jokasyksyisen uuden osan paisuttamaa jatkuvaa saagaa.

    olen taipuvainen antamaan dekkarille arvoa vasta sitten, kun ‘se rikkoo lajirajoja’ ja ‘vapautuu lajityyppinsä kahleista’. dekkarigenren ystävänä tämä on minulta tietysti hölmö lähtökohta. lujaa, ammattitaitoista jännitystähän – sellaista kuin tämä larssonin tekemä – lukee jo sinänsä ilokseen.

    olen samaa mieltä kanssasi kieliasun kehnoudesta ja ajoittain häiritsevästä journalismivetoisesta tyylistä. mutta kirjoittamisen kenttä on kaikille avoin, ken paremmin tuntee osaavansa, se toimeen ryhtyköön. toimittaja stieg larsson on ryhtynyt. ja lukijan pidin lopputuloksesta ilmeisesti paljon, koska luin ykkös- ja kakkososat yhteen pötköön.

    larsson yhdistelee journalismin ja dekkarin sävyjä. ajankohtaiset yhteiskunnalliset ongelmat kuuluvat asiaan – ehkä jopa enemmän propagoitavina aatteina kuin lajityypillisinä tunnusmerkkeinä?

    juoni on täynnä moraali- ja syyllisyysaiheita. eri käänteiden pyörteessä juuri kukaan ei pysty pitämään peliään puhtaana. tarina tuntuu rakentuvan meidän ja heidän väliseen vastakkainasetteluun, josta käsin myös muut arvot määräytyvät: hyvä ja paha, oikea ja väärä, tosi ja valhe. larsson problematisoi tätä mustavalkoista asetelmaa, mikä on sinänsä tuttua myös muista lajiedustajista.

    muuttuuko musta valkeaksi ja onko vastapuolten välillä mitään eroa? pyhittääkö tarkoitus keinot? muun muassa lisbet savanderin motiivit ja tavoitteet ovat hyvät, mutta niiden toteuttaminen johtaa siihen, että hän pelastaa elämän yhtäällä ja tuhoaa sen vastaavasti toisaalla.

  2. Tommi Melender
    3.1.2008, 20:17

    “olen taipuvainen antamaan dekkarille arvoa vasta sitten, kun ‘se rikkoo lajirajoja’ ja ‘vapautuu lajityyppinsä kahleista’.”

    Osittain samaa, osittain eri mieltä. Osaan kyllä arvostaa hyvin tehtyä ja ennen kaikkea hyvin kirjoitettua klassisia muotoja ja kaavoja noudattelevia rikosromaaneja. Vaikka en ole sen paremmin dekkarifani kuin dekkareiden suurkuluttaja. Samoin osaan myös arvostaa esimerkiksi hyvin tehtyä muotopuhdasta modernia lyriikkaa.

    Vaatimus ´uuden luomisesta´ ja ´rajojen rikkomisesta´ joskus hiukan haiskahtaa kirjallisuudessa.

    “larsson yhdistelee journalismin ja dekkarin sävyjä. ajankohtaiset yhteiskunnalliset ongelmat kuuluvat asiaan – ehkä jopa enemmän propagoitavina aatteina kuin lajityypillisinä tunnusmerkkeinä?”

    Juu, Larsson on kuin Hannu Karpo. Hänellä on asiaa. Mikä on sinänsä virkistävääkin näinä ironisuuden, parodisuuden ja sarkasmin aikoina.

    “muun muassa lisbet savanderin motiivit ja tavoitteet ovat hyvät, mutta niiden toteuttaminen johtaa siihen, että hän pelastaa elämän yhtäällä ja tuhoaa sen vastaavasti toisaalla.”

    Näinhän sen pitää mennäkin. Se ei ehkä miellyttäisi valtiosihteeri Volasta, jonka mukaan taideteoksessa pitäisi aina olla selkeälle pahalle vastavoimana selkeä hyvä. Mutta eihän maailma ole sellainen, eikä kirjallisuudenkaan pitäisi olla.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *