Päivän miete

Pushkinin mukaan runouden pitäisi olla tyhmänpuoleista. Liekö nykyrunoutemme ongelma juuri siinä, että se ei ole tarpeeksi tyhmää?

P.S.

Runoilijat, ennen kuin poltatte hihanne tästä, katsokaa kommenttiosiossa esitettävät huomiot. Päivitys klo 22.15: Kommenttiosiossa ovat nyt päivän mietteen tuottamat henkilökohtaiset loppupäätelmäni.

Kommentit
  1. 1

    sanoo

    Kysymys on hyvä, mutta sopii silti kysyä vastaan, että mikä ongelma? Omasta runoudestani löytyy varmasti vikoja, mutta näen kyllä ympärilläni kymmeniä eläviä runoilijoita, joiden tekstit ovat jännittävintä melkein ikinä.

  2. 2

    sanoo

    Soppii, soppii aina kysyä soppii.

    Eikä minullakaan ole mitään valittamista lyriikkamme tasosta. Tänäkin syksynä Teemu Mannisen kokoelma, viime keväänä Henriikka Tavin. Lyriikan ystävää hemmotellaan.

    Silti, aina lyriikassa noin metatasolla on jotakin ongelmallista ja on oltava, muutenhan se kuolee pystyyn.

    Ajattelen siis ongelmaa muussa kuin vikaa tai kehnoutta tarkoittavassa merkityksessä. Ajan siis takaa sitä, missä ovat mahdollisesti ne sokeat pisteet, jotka pakenevat lyyristä mielikuvitusta, joita ei saada kiinni, koska niitä ei osata kohdata tai hakea.

    Toistaiseksi päässäni on lähinnä keskeneräisiä ajatuksia. Siksi heitin tämän itselleni päivän mietteeksi samalla toivoen että ajatus poikisi hyviä kommentteja muualta.

  3. 3

    sanoo

    Juu, en polttanut hihojani, halusin vain tarkennusta. Ja oikeassa olet, sanalla ”ongelma” on myös hahmottelemasi positiivinen merkitys. Ei kun jatketaan.

  4. 4

    sanoo

    Päivä on nyt illassa. Olenko päässyt mietteineni puusta pitkään? Todennäköisesti en.

    Mitä on runouden tyhmyys? Mitä se voisi olla? Todennäköisesti sitä ei voi ilmaista muutoin kuin runoitse. Aina kun ryhtyy puhumaan runoudesta toisin sanoin, puhuu jollekin kuvittelemalleen yleisölle, suuntautuu kohti päämääriä, jotka ovat muuta kuin runo. Silloin pyrkii tekemään aina ihmisiin vaikutuksen, ja usein tekeekin. Mutta on selvää, että kun päämäärä on tämän kaltainen, ei voi antaa itselleen lupaa olla tyhmä. Runoista ei siis voi puhua runouden ulkopuolella muutoin kuin viisaasti. Paitsi tietysti ne, jotka itsetarkoituksellisesti haluavat olla ei-viisaita, koska kokevat runouden elitistiseksi ja vastenmieliseksi. Nauttivat omasta tyhmyydestään. Mutta heistähän emme piittaa.

    Joitakin hataria ajatuksia olen tavoittanut, erinäisiä tyhmyyden ulottuvuuksia, jotka voisivat olla runossa mahdollisia. Ne tuntuvat kiteytyvän kahteen pääkategoriaan:

    1) Tyhmyys tietoisuuden/tiedostavuuden muotona. Ehkä tämä liittyy runon yhteiskunnallisuuteen. Siihen, että runo perusteettomasti ja hedelmättömästi kyseenalaistaa, epäilee ja vastustaa kaikkia sellaisia totuuksia, jakoja ja erotteluja, jotka pitävät yhteiskuntarikosta koossa. Toisinajattelu on aina tyhmyyttä ja usein vieläpä hulluutta. Mutta eihän tässä ole mitään uutta.

    2) Tyhmyys poetiikkana. Tästä en saa oikein kiinni kuin utuisena aavistuksena. Jotenkin se liittyy ”nykyrunouden” jatkuvaan tietoisuuteen ilmaisuvälineensä eli kielen ongelmista. Jonkinlainen tietoisuuden rakoilu tässä ulottuvuudessa voisi avata uusia kanavia lyyriselle mielikuvitukselle. Mutta kuinka tietoista tällainen tyhmyyden muoto sitten olisi, voiko samaan aikaan kielen tasolla tiedostaa ja olla tiedostamatta. Ehkä voi. Onko se sitä, että kieli minussa kirjoittaa? No, mutta sekään ei ole mitenkään uusi ajatus. Ääh.

    Lienee todella vaikeaa kirjoittaa aidosti tyhmää runoutta, tai ajatella runoutta tyhmyys lähtökohtanaan. Harrastelija voi kirjoittaa huonoa runoa, mutta huono runo ei ole samaa kuin tyhmä, ei ainakaan tässä yhteydessä.

    Epäilemättä runouden tyhmyys on suuri runousopillinen kysymys. Olen tämän kysymyksen edessä neuvoton, myönnän sen.

  5. 5

    sanoo

    Tuosta kakkoskohdasta, poetiikan tyhmyydestä, tuli mieleen laululyriikka, eritoten kevyen musiikin sellainen. Sehän ei ole välttämättä nykyrunoutta, mutta juuri siksi se jättää huomiotta kielen ongelmat. Sanoituksissa ei tavata jäädä kikkailemaan postmodernisti merkitysten kanssa. Kommunikoinnista puuttuu näin ollen yksi älyllinen taso. Sanoittajat saattavat itsekin sanoa, että se on vain rokkia, turha ylitulkita.

    Laululyriikka onkin sitten paperilla vaatimattoman oloista. Mutta voidaan kai ajatella, että musiikin avulla sanoitukset tavoittavat tunnelmia, joihin nykyrunous ei paperilla pääse. Laululyriikka ikään kuin kompensoi ”tyhmyytensä” musiikilla. Se ei tietysti auta yhtään, ellei halua säveltää runojaan. Takaisin lähtöruutuun.

  6. 6

    sanoo

    Juu. En oikein löydä biisien sanoista sitä tyhmyyden ulottuvuutta, jota tässä haen.

    Aika suuri osa rocklyriikasta on ärsyttävällä tavalla yliekspressiivistä. Tai sitten se pyrkii jonkinlaiseen autenttisuuteen, saamaan kosketuksen johonkin väärentämättömään, juurevaan. Olemaan katu-uskottavaa, anti-intellektuellia, tavoittamaan alkuperäiskokemusta.

    Rocklyriikan tyhmyys on epäkirjallista ja siksi sen mielellään ohittaa silloin kun puhe on ensisijaisesti runoudesta. Ottaa ne biisit ihan biiseinä vaan. Mieluummin jätän ne sanat kuulematta tai kuulen väärin, kuten yleensä tapahtuu.

    On joitakin poikkeuksia, kiinnostavia rocklyyrikkoja. Mutta se on jo toinen stoori.

  7. 8

    Anonymous sanoo

    Huh. Minä jo luulin että kakkoskohta oli tyhmyys politiikkana. Luin huolimattomasti.

  8. 9

    sanoo

    Tyhmyys politiikkana olisi epäilemättä kiinnostavampi teema kuin tyhmyys poetiikkana.

    Olen ollut ylpeä siitä, etten ole tähän mennessä poetiikasta blogiini kirjoittanut. Nyt taisi mennä viimeinenkin ylpeyden aihe.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *