Pääsiäislukemiseni 2

Turusta kotiin palattuani luin Torgrim Eggenin Pärstäkertoimen. Valitsin sen, koska omat kirjalliset työni ovat nyt siinä vaiheessa, että en halua tarttua mihinkään sellaiseen, joka pitää viikkotolkulla otteessaan.

Pärstäkerroin kertoo politiikasta ja poliitikoista mediahälyn täyttämässä yhteiskunnassa, jossa kaikki muu on julkista paitsi (todellinen) vallankäyttö ja (todelliset) vallankäyttäjät. Kulissien takana lankoja vetelevät usual suspectit eli luihut kapitalistit ja kierot yritysjohtajat.

Eggenin analyysi vallasta ei ole omaperäinen, mutta on sinänsä kuranttia tavaraa. Ikävä kyllä hän tärvää sanomansa kirjoittamalla muodoltaan konventionaalisen ja proosakieleltään sovinnaisen romaanin. Vaikka Pärstäkerroin ei ole dekkari, se synnyttää tyypillisen dekkariefektin: ”Onpa vetävää kerrontaa ja näkyypä olevan mukana yhteiskunnallista sanomaakin…”

Dekkariefekti toimii siten, että ensin nostetaan tai ollaan nostavinaan esiin sosiaalisia epäkohtia ja kätketyn vallankäytön mekanismeja, mutta sitten kiedotaan lukija turvalliseen ja turruttavaan tarinankerronan pumpuliin. Pärstäkertoimen luettuaan saattaa tokaista: ”Politiikka on likaista peliä, mutta kirjailija epäilemättä kärjistää ja karrikoi.” Kirja toimii
eräänlaisena kertakäyttöterapiana, jonka jälkeen voi huojentuneena avata television ja katsoa iltauutiset.

Eggenin kirja on vakaalla ammattitaidolla kokoon kursittu, ja vika on pitkälti juuri siinä. Se ei härnää eikä kiusaa, siitä puuttuu riskinotto, siitä puuttuu viha. Siksi se on pikemminkin tyyliteltyä journalistiikkaa kuin ajattelemaan haastavaa kirjallisuutta.

Kommentit
  1. 1

    Karo Hämäläinen sanoo

    Olet lukenut kirjaa liian suurin odotuksin. Rakenteensa, yllättävyytensä eli yllätyksettömyytensä yms. pohjalta kirja ei toki ole suurta maailmankirjallisuutta.

    Sen sijaan ensisijaisesti viihdykkeeksi ja naurukkeeksi tarkoitettuna poliittisena satiirina Pärstäkerroin on minusta pätevä. Narujen päihin laitetaan usual suspectit ja useimmat muutkin ratkaisut vastaava odotettua, mutta Eggen kirjoittaa paitsi sulavasti myös tarkasti.

    Yksityiskohdat ovat minun nähdäkseni kohdallaan, mikä on jo valitettavan paljon – sen verran monta kertaa valtaa pitävien satirisointi kapsahtaa katajaan yksityiskohtamokien takia.

    Lisäksi Eggen onnistuu satiirin kannalta tärkeässä asiassa: hän luo kammottavassa luihuudessaan hauskoja hahmoja.

    Odotuksenmukaisuus ei haitannut minua siksi, että Eggen kuljettaa tarinaa hyvin ja kuvitteellisten norjalaispoliitikkojen edesottamusten seuraaminen on – no – ihan oikeasti mielenkiintoista.

  2. 2

    sanoo

    No ilmiselvästi olen. Jos odotukset eivät täyty, odotukset ovat yleensä olleet liian korkealla.

    Ajattelinpa vain, että kun kerrankin on tarjolla selkeästi politiikan kulisseihin paikantuva romaani, olisi hauska jos se olisi muutakin kuin viihdyttävä (jota Eggenin romaani siis on).

    Ikäväkseni huomasin, että se on lähempänä Lasse Lehtisen politiikkahupailuja kuin sellaista kirjallisuutta, joka pistäisi ajattelemaan ja johon tekisi mieli palata toisen tai kolmannenkin kerran.

  3. 3

    sanoo

    …jollain tasolla Eggenin romaani on vähän samaa kaavaa kuin puoluekokous, jossa puoluejohtaja pitää syvälle luotaavan linjapuheen kaihtamatta radikaaleja analyysejä puolueen ja kansakunnan tilasta.

    Mutta, mutta.

    Jos puhetta kehystää perinteinen puoluekokousestetiikka ja -dramaturgia, puheesta, olipa se kuinka uudistusmielinen tahansa, tulee pikemminkin vanhaa politiikkaa säilyttävä kuin uutta luova.

    Vanhoista, elähtäneistä lavasteista vanhalla, elähtäneellä kielellä lausuttuna kaikki kuulostaa entisen toistolta. Ja tämä pätee mielestäni myös poliittiseen romaaniin.

  4. 4

    sanoo

    Tämä ei ole allekirjoittaneen, vaan Karo Hämäläisen kommentti. Kopsaan sen tähän sähköpostista, koska viestin blogiin tallentumisessa oli jotain häikkää:

    ”Tuskinpa Eggeniä tosiaan tarvitsee toista kertaa lukea, mutta ero mainitsemiisi Lasse Lehtisen ”poliittisiin hupailuihin” on mielestäni selvä. Lehtinen kirjoittaa huumoria, lämmintä huumoria ja on siinä mielessä Arto Paasilinnan sukulaissielu. Eggen on hengeltään satiirikko. Humoristin avainsana on nauru, satiirikon julmuus.

    Ymmärsin toki jo alkuperäisestä postauksestasi, mitä olit odottanut Pärstäkertoimelta, siis tuota astumista puoluekokouskonvention ulkopuolelle. Se on muuten aika paljon vaadittu, jos romaanin kerrontaratkaisuksi valitsee perusmallisen kolmannen persoonan kronologisesti etenevän kerronnan ja tyylilajiksi satiirin, joka kuitenkin pysyy todellisuuden rajoissa. Tehdessään nuo valinnat ryhtyessään kirjoittamaan Pärstäkerrointa Eggen on valinnut genrekseen puoluekokouspuheen. En äkkiseltään keksi, kuinka Eggen olisi valitsemallaan käsittelytavalla pystynyt sanomaan tai tuomaan esiin mitään sellaista, mitä ei olisi jo aiemmin ajateltu, sanottu, kirjoitettu.

    Ehkä tämä johtuu vain omasta muotolähtöisestä ajattelustani, mutta luulen, että odotusten rikkominen, puoluekokousgenren ulkopuolelle astuminen olisi edellyttänyt jotain muuta muotovalintaa. Kertojan / sisäistekijän henkilökohtainen suhde, jonka avulla jotain olisi voinut kiepauttaa enemmän kuin vain sisäsiistinä ranteenkiepautuksena, jolla saisi yhdet lisänaurut? Jonkin henkilön voimakas risivalotus tämän omien ajatusten (sisäinen monologi) tai päiväkirjamerkintöjen avulla? Kerronnan kronologian rikkominen? Sivuttaisliike?

    En tiedä. Luulen, että Eggen on tiennyt, mitä on halunnut.

  5. 5

    sanoo

    Sehän siinä juuri onkin ongelmana, että Eggen tärvää niin paljon jo heti kättelyssä tekemällä konventionaalisia muotoratkaisuja lähtien kaikki tietävän kertojan käytöstä.

    Hän on epäilemättä halunnut kertoa vetävän tarinan satiirin aineksilla ryyditettynä, ja siinä hän myös onnistuu.

    Minä koen tämän ongelmalliseksi, koska oman lukukokemukseni perusteella satiiri ei pääse täyteen teräänsä, kun kirja itsessään on niin tuotteistetun oloinen kuin kuvitella saattaa, bestselleriksi kirjoitettu.

    Jos lähtee valtaa satirisoimaan ja haluaa tehdä sen hyvin, mielestäni pitäisi käyttää järeämpää kirjallista arsenaalia. Nyt Eggen jättää kirjailijan tärkeimmän aseen – kaunokirjalliset tyylikeinot muodon ja kielen tasolla – vajaakäyttöiseen tilaan, tyytyy standardikamaan. Varmasti poliitikotkin pitävät hänen satiiriaan huvittavana, koska se on heidän kannaltaan niin vaaratonta.

    Eggen on epäilemättä hyvätapainen mies. Hänen proosakielensäkin on niin hyvätapaista, että välillä pistää ihan vihaksi.

    Jos Houellebecq olisi valinnut saman aiheen ja saman lähestymistavan, hän olisi saanut aikaiseksi paljon purevampaa tekstiä. Ihan näiltä Eggenin jalansijoiltakin. Toki se olisi rikkonut hyvätapaisen, pinnalta ilkeän satiirin rajat.

    Mutta kuten sanoit, Eggen on tehnyt varmasti sitä, mitä halusikin tehdä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *