Ostin levyn

Viime viikolla kuulin sattumalta, kun joku rokkikanalja lauloi: ”vapaus ja yksinäisyys ovat lähellä toisiaan.” Biisi ei ollut lainkaan toivoton tai banaali, vaikka niin saattaisi tuon kertosäkeen väittämän perusteella kuvitella. Otin selville esittäjän nimen ja ostin hänen levynsä. Nyt olen kuunnellut joka päivä työmatkoillani Herra Ylpön Sataa vuotta.

Innostun harvoin mistään rockmusiikkiin liittyvästä. Olen aina kummastellut ja vähän kauhistellut niitä ihmisiä, jotka muistavat vedenkirkkaasti, mikä mökä kajahteli ämyreistä sinä kesäkuisena päivänä vuonna 1993, kun he palasivat kotiin pitkäksi venähtäneeltä festarikeikalta ja lukivat lehdestä että Paavo Lipponen on valittu SDP:n puheenjohtajaksi.

En osaa sanoa Herra Ylpön musiikista mitään häikäisevää tai omaperäistä. Hänen levyssään on tinkimättömyyttä ja vimmaa. Se vaikuttaa enemmän kulttuurilta kuin kulttuurituotteelta, mikä on rocklevyn kohdalla poikkeuksellista.
Käsittääkseni rockihmiset arvostavat autenttisuutta, siis sitä että esittäjä ei ole ”feikki”. Herra Ylppö ei ole feikki. Hänessä on niin sanotusti katu-uskottavuutta. Munaakin hänessä on, eikä se ole mikään housunlahkeeseen piilotettu kurkku.
Ja sen sairaan terävän ironian vaan niinku aistii ku Ype laulaa: ”Olen seonnut kai siihen Milleriini/ Olen uuden milleniumin libertiini/ Mulle käy Liisa ja mulle käy Taina/ Olen menossa taas ja valmiina aina”
Kommentit
  1. 1

    Anonymous sanoo

    Ylppö on muuten myös visuaalisesti kyvykäs, viime vuosien parhaita levynkansisuunnittelijoita Suomessa.

  2. 2

    sanoo

    Onko näin? No perkele… lahjakas kaveri. Näinköhän innostuu julkaisemaan runokirjankin tai lyhtyproosaa. Ainakaan Martikaisen esimerkki ei rohkaise.

  3. 3

    Anonymous sanoo

    No, ihan subjektiivisesti vain – en tiedä palkintoraadeista… Mutta ainakin seuraavat hienot kannet tulee mieleen (vaikka eihän ne tässä oikein miltään näytä plus että kyse on tietysti takakansien ja sisäsivujen kokonaisuuksistakin), pari Kuusumun profeettaa, Rättö & Lehtisalo sekä Hande Nurmio:

    http://www.epes.fi/fi/images/12912.jpg
    http://static.rateyourmusic.com/album_images/s24055.jpg
    http://www.palasokeri.com/modules/ProdReviews/images/kopernikus.jpg
    http://www.saunalahti.fi/~leinoju/tuomarinurmio/CDpics/live_a.jpg

    On tietysti Maj Karmojenkin kannet tehnyt, niihin vain en ole tutustunut.

    Kiitos muuten kiintoisasta blogista!

  4. 5

    Anonymous sanoo

    Juu, aina kun vain kuuluu määkiä vinyylikansien supistumisesta cd-kokoon, niin entäs tämä thumbnailien aikakausi sitten.

    Anekdootti vielä Ylpöstä graafikkona: eräänlaiseksi meriitiksi voi kai ajatella, että pääsi aikoinaan AD:ksi tms. isoon mainostoimistoon (enpäs muista mihin, mutta tyyppiä PHS), haluttuihin hommiin siis. Tiemmä vain jätti sen sitten sikseen.

  5. 6

    sanoo

    Itse olin nuori jannu ja kai jonkinlainen musiikin harrastaja silloin kun cd:t alkoivat toden teolla syrjäyttää vinyylejä. Se tuntui silloin jotenkin härskiltä. Millään sitä ei olisi voinut hyväksyä. Muistan Morrisseyn todenneen jossain haastattelussa, että eiväthän nämä cd:t edes haise siltä kun pitäisi, ei niissä ole mitään henkeä. Mutta koska cd:t oli keksitty, ne oli pakko ottaa käyttöön. Jotain barbarismia liittyy aina uuden teknologian läpimurtoihin. Tai sitten olen vain naiivi romantikko. Olen kuitenkin kiitollinen, että kirjat ovat pysyneet esineinä, käyttöliittymänä samanalaisina kuin aina.

  6. 7

    sanoo

    Aika nuorihan tuo kirjan nykyinen käyttöliittymä on, vähän toistatuhatta vuotta.

    Sitä ennen olivat varsin toisenlaisia, ja Euroopan ulkopuolisessa maailmassa olivat usein toisenlaisia vielä kauan sen jälkeenkin.

  7. 9

    Anonymous sanoo

    Olenkin kovasti ihmetellyt millaiset ihmiset diggaavat Ylpön musiikkia ja ostavat hänen levyjään. Hän on käsittääkseni suosittu Suomessa.

    Minulla ei ole Ylpön musiikista mitään kaunista tai painokelpoista sanottavaa.

    – Prospero

  8. 10

    Samuli K. sanoo

    Ylpössä on tekstittäjänä viehättävää se, että vaikka musiikki onkin useimmiten raskaampaa rokkia, teksteissä ei sorruta suomalaiselle rockille ominaiseen raskaaseen mystiikkaan vaan ne ovat suorastaan piinallisen suoria. Ei metaforia, puhkikuluneita tai toivottoman hermeettisiä; monissa lauluissa on vain asia joka sanotaan suorinta mahdollisinta reittiä, ja se tuntuu virkistävältä.

    Mielestäni Ylpön levy olisi kuitenkin vieläkin parempi, jos niitä loppupuolen rankempia kappaleita olisi ollut vähemmän. Kun on takana ties kuinka monta Maj Karman tujakkaa albumia, täysin tyylipuhtaan popalbumin (jota alkupuoli lupaileekin) teko olisi ollut se kaikista rankin ja omaperäisin veto.

  9. 11

    sanoo

    ”Hän on käsittääkseni suosittu Suomessa.”

    Varmasti suositumpi täällä kuin vaikkapa Alankomaissa 🙂 Ylpön kohderyhmästä minun on sinänsä vaikea sanoa mitään. En itse edusta kenekään muusikon tai bändin kohderyhmää.

    ”teksteissä ei sorruta suomalaiselle rockille ominaiseen raskaaseen mystiikkaan vaan ne ovat suorastaan piinallisen suoria”

    Minunkin mielestäni Ylppö kirjoittaa pätevää rocklyriikkaa. Yleensähän rokkisanoitukset ovat häiritsevän yliekspressiivisiä ja ei-konkreettisia, tulvillaan tönkköjä metaforia. Varsinkin monen metallibändin sanoitusten kuvasto on sellaista, että se jättää minut tyrmistyneen sanattomaksi.

    Ylpön levyn viimeinen kappale Loppu on esimerkiksi taitavasti tarinanmuotoinen teksti, joka sisältää näennäisestä yksinkertaisuudestaan huolimatta kerrostuneisuutta(lähinnä erilaisia ironisuuden sävyjä).

    Maj Karman levyjä en ole kuunnellut, joten en siinä mielessä osaa arvioida tätä uutta Ylpön aiempaa tuotantoa vasten. Minulle oli plussaa tuo levyn kaksijakoisuus, sävykästä poppia ja rankkaa rokkia.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *