Orwell ja selkeän lauseen taito

Kävin Akateemisen kirjakaupan lippulaivamyymälässä Helsingin keskustassa. Toisin kuin yleensä en saanut pakkoajatusta: osta kirja, osta kirja, osta kirja. Kotona postilaatikossa kuitenkin odotti mieluinen paketti: Amazonilta tilattu 1400-sivuinen George Orwellin kokoomateos Essays.

Useimmat noista teksteistä minulla tosin on jo entuudestaan, mutta kun tarjolla on näinkin järeä yhteisnide, niin toki minä haluan sen kirjahyllyyni saada.

Kun ajattelen kirjallista temperamenttiani, niin Orwell on minulle esseistinä läheisempi hahmo kuin Montaigne, vaikka toki Montaignekin on tärkeä. Arvostan sitä, että esseisti sanoo sanottavansa suoraan ja selkeästi, kun taas häilyvyys, kaartelu ja itsensä epäileminen alkavat jossain vaiheessa kiusata ja ärsyttää, varsinkin jos aistin niissä maneerisuutta.

Orwell korosti esseistiikkansa taiteellisia lähtökohtia, hän halusi nostaa poliittisen asiaproosan tavallista päivälehtijournalismia korkeammalle tasolle. Ensi silmäykseltä taiteelliset lähtökohdat saattavat herättää kummastusta, onhan Orwellin teksti hyvin riisuttua ja yksinkertaista, klassisen lauseen ihanteiden mukaista. Häntä ei parhaalla tai pahimmalla tahdollakaan voi nimittää hienostelevaksi tyyliniekaksi, kirjalliset finessit loistavat poissaolollaan. Mutta se oli toki tarkoituksellista, Orwellin esteettisen ohjelman mukaista.

Oman kirjoittajan huoneentaulunsa Orwell laati esseessään ”Politics and the English Language” (1946)

1) Never use a metaphor, simile or other figure of  speech which you are used to seeing in print.

2) Never use a long word where a short one will do.

3) If it is possible to cut a word out, always cut it out.

4) Never use the passive where you can use the active.

5) Never use a foreign phrase, a scientific word or a jargon word if you can think of an everyday English equivalent.

6) Break any of these rules sooner than say anything outright barbarous.

Jos Orwellin teksti on riisuttua ja yksinkertaista, se ei kuitenkaan koskaan ole latteaa, onttoa tai sävytöntä. Lukemalla tarkasti hänen esseitään ei voi olla ihastelematta hänen kielellistä musikaalisuuttaan ja lauserytmin tajuaan tai hänen kykyään valita aina se paras mahdollinen (ainoa mahdollinen) sana. Vaatii suurta uurastusta ja sinnikkyyttä sekä varmaan myös luontaista lahjakkuutta tulla niin virtuoosimaiseksi tekstintekijäksi kuin Orwell.

Ja sekin on syytä todeta, että vaikka Orwell ei sinänsä perustanut kirjallisista tempuista, hänen esseensä ovat väärällään hienostunutta ironian, sarkasmin ja kuivan huumorin käyttöä.

Minulle Orwell on ennen kaikkea esseisti, sillä hänen romaanejaan, kuten Eläinten vallankumous tai Vuonna 1984, en pidä mestariteoksina. Nuo kaksi mainitsemaani ovat etevästi rakennettuja ja tarkkanäköisiä poliittisia allegorioita, mikä ehkä onkin niiden kompastuskivi: ne menevät liikaa sanoma edellä ollakseen romaaneiksi riittävän monikerroksellisia.

Orwell kirjoitti myös kirjallisuuskritiikkiä, ja siinä yhteydessä hän esitteli näkemyksiään romaanitaiteesta. Nuo tekstit eivät anna minulle paljoakaan. Orwellin mielestä hyvä romaanikirjailija on ennen kaikkea hyvä tarinankertoja ja ihmismielen kuvaaja. James Joycea käsittelevässä esseessään Orwell myöntää Ulysseksen ansiot, mutta valittaa sen emotionaalista kylmyyttä (eli sitä että Joyce pyrki magnum opuksessaan muuhunkin kuin vain kertomaan hyvän ja koskettavan tarinan).

Ulysses has every merit except those that a novel ought to have. The Dead [novelli Dublinilaisia-kokoelmassa] would still be a good story if it were told in other words, but in Ulysses the words are already winning as against the subject matter.

Kaiken kaikkiaan Orwell suhtautui varauksellisesti modernisteihin, aikansa kirjallisiin vallankumouksellisiin. Hän ennusti, että tulevat polvet lukevat Setä Tuomon tupaa, mutta eivät välttämättä Virginia Woolfin tuotantoa. Tällaiset näkemykset kertovat toisaalta Orwellin tiukan klassisesta romaanikäsityksestä, toisaalta tietynlaisesta elitismin vastaisuudesta. Essays-kokoomateoksen esipuheen kirjoittanut John Carey puhuu Orwellin anti-intellektualismista ja homofobisesta halveksunnasta nynnymäisiä älykköjä kohtaan. Kunnon romaani oli Orwellille sellainen, jonka parissa tervehenkinen, sydämeltään sivistynyt kansanmies (common man) voi jalostaa itseään raskaan työpäivän päätteeksi.

Suurimpana brittikirjailijana Orwell piti George Gissingiä. Kuinka moni blogini lukijoista mahtaa olla kuullut Gissingistä?

Mutta vaikka Orwellin romaanikäsitykset eivät kaikkein edistyksellisimpiä olleetkaan, hän tuli sanoneeksi toki paljon sellaista kirjallisuudesta ja kirjallisuuskritiikistä, joka nykylukijoidenkin on hyvä pistää korvansa taakse. Esimerkiksi esseessä ”Literature and the Left” (1943) hän torjuu hyvin voimakkaasti ja perustellusti poliittisen oikeaoppisuuden vaatimuksen kirjallisuuden vastaanotossa. Vain typerykset arvottavat kirjailijoiden tuotantoa sen mukaan, pystyvätkö he hyväksymään hänen maailmankatsomuksensa tai yhteiskunnalliset näkemyksensä: ”The deadly sin is to say ’X is a political enemy: therefore he is a bad writer’. And if anyone says that this kind of thing doesn’t happen, I answer merely: look up the literary pages of the Left Wing press.”

Kommentit
  1. 1

    Anonymous sanoo

    Tuo puhe poliittisesta oikeaoppisuudesta osui ja upposi. Kuvitellaan Suomeen kirjailija joka ei jakaisikaan käsityksiä
    ( teoksissaan tai julkisuudessa)
    suvaitsevaisuudesta
    (arvoliberalismin kehyksessä), monikulttuurista ja kaikista tasa-arvon vaateista. Mitä luulette, mitä tapahtuisi? Emme tiedä, kun sellaisia ei ole. Kaikki ajattelevat ”oikein”. No, Juha Seppälä kritisoi rankasti mutta eikö hänkin tee sen juuri niin kuin me haluamme? Oikeaa toisinajattelua, väärintoisinajattelua…

    No, romaaneista ei tietenkään pidä etsiä mitään poliittista ohjelmaa, mutta kyllä se joskus piristäisi kun esim. Matti Pulkkisen henkeen joku joskus vielä lataisi. Eli myönnän syyllistyväni itsekin tuohon Orwellin osoittamaan kirjalliseen syntiin, eli joskus myös etsin poliittista samankaltaisuutta omiin ajatuksiini taideteoksista.
    Yes, minun on vaikea pitää irvistelemättä kaikista tekijöistä jotka tuovat poliittiset kantansa selvästi julki noiden kantojen ollessa ennalta-arvattavia näennäisen yhteiskuntakriittisiä sohaisuja. Tosin yksi suurimmista suosikeistani, Jose Saramago, oli kova kommunisti ja ateisti ja minä en ole noista kumpikaan. Jose ei kuitenkaan vain sohinut. Orwell on minulle sen sijaan aina ollut yksi niistä sankareista jotka paljastivat kommunismi/sosialismi-hypnoosin tarkalla ja ymmärrettävällä tavalla. Mutta vuonna 1984/2014 ovat uudet orwellit hakusessa. Ketään ei taida kiinnostaa. Kirjailija, arvailen, voi nykyään olla joko puolueeton esteetikko tai vasemmalla. Kapea tila. Tosin moni taitaa kokea ettei mitään muuta tilaa, huonetta, kuin taiteellista kaipaakaan. I understand.

    t. jope

  2. 2

    sanoo

    Yhdyn Jopen kommenttiin, mutta lisäisin sen verran, että vähintään yhtä tympeää ja epärehellistä olisi lukea romaania vastakarvaan siksi, että sen on kirjoittanut vihervasemmistolainen tai sen arvot painottuvat siihen suuntaan. Mikä tahansa romaani, joka menee silkaksi julistukseksi on tympeää, mutta kirjoittajan poliittisten sympatioiden tulisi ola aina toissijaisia edusti tämä mitä ajatussuuntaa tahansa. Toki tämä on täysin ideaalinen lukutilanne, ja itsenikin on nykyisin vaikea ottaa vakavasti romaania, jota hehkutetan vaikka sukupuolivähemmistöjen elämän ”kipupisteiden valottamisesta”. Meinaan, mikä tahansa taideteos, joka myötäilee yleistä konsensusta, on suuremmalla todennäköisyydellä turha tai mitäänsanomaton.

    Vaikka oikein asenteellisen oikeistolainen romaani (mitä ihmettä se sitten voisikaan tarkoittaa? Alexander Stubbin kaltaisten ajatusmaailmaa myhäilevää, ei kai sentään?) voisi olla virkistävää, en silti kaipaa mitään poliittisia manifesteja saatikka ohjenuoria romaanien kirjoittamiseen. Kaikki sellaiset johtavat lopulta juuri siihen oikeaoppisuuden vaatimukseen, jota juuri piti välttää.

  3. 3

    Anonymous sanoo

    Joo Korppi, ei politiikkaa kirjallisuuteen lähtökohtaisesti, mutta onhan kirjallisuudella ollut myös usein sekin ulottuvuutensa, Ranskassa tyyppiesimerkkinä (karmea) Hugo, Ruotsissa Strindberg (joka liikkui tuotannossaan vasemmalta konservatiiviseen sisäänpäinkääntymiseen) ja meillä Linna, Salama, Kianto (meillä liikaakin),venäläisistä nyt puhumattakaan, Tolstoinkin pentele, yhtä julistusta…

    Mainitsemani Matti Pulkkinen teki jutun taitavasti. Sekä romaani että ”kannaotto” toimivat kaikissa neljässä romaanissaan.

    Oikeistolaisuus on nykyään vaikea käsite, kun Stubbilla and comp. on talousasiota lukuunottamatta ihan sama agenda kuin Arhinmäellä, juuri nuo mainitsemani pyhät liberaalit arvot.

    Itse näkisinkin tämän päivän Orwellin tyyppinä joka kirjoittaisi romaanin toisesta näkökulmasta. Se tuntuu mahdottomalta, koska tämä ajatusmaailma, jota enemmistö, me, edustaa, kannattaa, tai on ainakin kannattavinaan, on lyönyt niin täysin läpi. Esimerkki: otit esiin tuon ”homoasian.” Kuvitellaan kirjailija joka julkisesti kertoisi vastustavansa parisuhdelakia. Mitä seuraisi? Olen varma että kukaan kirjailijoistamme ei uskaltaisi sanoa mitään tuollaista. Pelko, hypnoosi, olla samaa mieltä kuin muutkin, on sitä luokkaa.

    ( Ja hei, tämä oli ajatusleikki, ei kannanotto eikä siis tarvitse nyt kertoa mulle ettei kirjailijan tehtävä ole ulostaa tuollaisia kantoja julkisuudessa. Ei olekaan.

    Mutta valehtelemme jos emme arvostaisi tekijöitä jotka joskus kuitenkin puuttuvat myös ns. keskusteluun. Parhaana esimerkkinä tästä käy Haavikko.)

    t. jope

  4. 4

    sanoo

    Muistaakseni Hännikäinen on kirjoittanut julkisesti vastustansa tasa-arvoista avioliittolakia. Että on Suomessa ainakin yksi sellainen kirjailija.

    Minä en ko. lakia vastusta, mutta ei se nyt kirjoittamistani mihinkään suuntaan ohjaa, etten vastusta.

    Poliittinen aktiivisuus tarkoittaa helposti kirjailijalle sitä, että varsinainen homma (kirjojen tekeminen) hämärtyy. Ellei ole ihan erakko ja täysin poissa julkisuudessa. Jos taas osallistuu julkiseen keskusteluun ja tekee sen vielä kovin räväkästi, ei lopulta ehdi paljon muuta tekemäänkään kuin olemaan siinä julkisessa keskustelussa.

    Itse en halua sellaista. Muutama lyhyt piipahdukseni julkisessa keskustelussa on selvästi osoittanut minulle, että se ei ole sitä mitä haluan.

    Kirjailijat taas, yleisemmin: omien tuttavuuksieni perusteella kyllä heidän keskuudessaan mielipiteiden kirjo on laajempi kuin esimerkiksi Jopen kommenteista voisi päätellä. Ei vaan jakseta ihan kaikesta huudella. Ei maksa vaivaa jne.

  5. 5

    sanoo

    Ehtiiköhän esimerkiksi Sofi Oksanen nyt kirjoittaa uutta proosaa lainkaan, kun on omaksunut Venäjä-kommentoijan roolin?

    Sellainen vie aikaa, voimia ja keskittymistä.

  6. 6

    sanoo

    …ja kyllähän romaaneihin aina voi ujuttaa kaikenlaista vaivihkaa ilman että se sieltä häiritsevästi esiin pomppaa. Tarkkavaistoisimmat lukijat huomaavat, ja se saattaa kirjailijalle riittää.

  7. 7

    Anonymous sanoo

    Tommi, totta kai kirjailijoiden kannat ovat laajempia, ymmmärrän sen hyvin, vähän kärjistin vain kun poikkeuksellisilla mielipiteillä esiin pomppaavia kirjailijoita ei vähään aikaa ole ollut.

    Timo Hännikäinen on tietysti rohkein julkisesti, ja tuo että ”tarkkavaistoisimmat huomaavat”, on juuri niin kuin sen pitääkin olla. Onhan sullakin kirjoissasi sisällä vaikka mitä. Ja parastahan on kun lukijat lukevat ristiin. Esimerkkinä vaikkapa McCarthyn Tie. Se on mulle ihan muuta kuin joillekin muille. Joillekin se on jonkinlainen ekologisen apokalypsin hätähuuto, mulle se on täysin jotain muuta, jopa eräänlainen evankeliumi…(Ja Cormacille itselleen varmaan pelkkä kunnon tarina)

    Luen tietenkin pääsääntöisesti kirjoja taideteoksina. Mutta joskus vain kieltämättä ilahduttaa kun taideteoksen sivutuotteena (!) joku kyseenalaistaa sen, mitä me pidämme oikeana ja totena yhteiskunnassa. Jos se on poliittisesti epäkorrektia viisaalla (!), ei riidanhaluisella, tavalla, sitä parempi. Lohduttavaa on jos jotakin ottaa päähän samat asiat kuin itseä, eikö?

    Mutta tuollainen ei tietenkään ole millään tavalla hyvän romaanin edellytys. Romaani on sanataidetta, sanojen estetiikkaa, ei sanojen politiikkaa. Parempi että romaani on epäpoliittinen kuin poliittinen. Poikkeuksia tästä säännöstä on todella vähän.

    jope

  8. 8

    Anonymous sanoo

    Poliittisen korrektiuden sotkemisessa politiikkaan minua häiritsee juuri sen kaikinpuolinen laimeus. Tyypillinen suomalainen nuori kirjailija on nykyään käynyt kirjoittajakoulua, eli oppinut samat maneerit kuin muutkin, ajattelee samoja suvaitsevaisia arvoja kuin muutkin, mutta ei missään nimessä radikaaleja arvoja, ja kirjoittaa velvollisuudentuntoisia romaaneja joissa ollaan huolissaan jostakin, vanhusten kohtelusta, vammaisten asemasta, Itämerestä, tai sitten kauhistellaan humanistisesti jotakin mennyttä vääryyttä: olipas se nyt aivan kamalaa tuo holocaust/kansalaissota/rotusorto. Niin varmaan olikin, mutta jos et osaa kirjoittaa et osaa kirjoittaa. Olisivat edes raivohulluja kommunisteja tai jotakin kiinnostavaa. Se, että aihe on sinänsä tärkeä ei muuta kirjaa hyväksi. Maailmankirjallisuus on täynnä klassikoita jotka eivät ”käsittele” korrektin VAKAVAA ja TÄRKEÄÄ aihetta. Ne ovat vain hyvin kirjoitettuja. Ja missä ovat yleensä kielen ja tyylin rajattomat mahdollisuudet? Missä ovat suomalaiset Nabokovit ja Faulknerit? Suomalaisen nykyproosan kielikin on niin köyhää ja tyyli latteaa.

  9. 9

    sanoo

    Jos haluatte kokeilla kirjailijaa, jonka poliittisiin näkemyksiin on mahdoton samastua, suosittelen kansallisbolshevistien kansikuvapoikaa Zakhar Prilepiniä. Emmanuel Carrerekin ylistää häntä Limonov-kirjassaan, mutta Carrere onkin sokean länsimaisen älykön prototyyppi. Prilepin osaa kirjoittaa – toisin kuin vaikkapa kotimainen aatesisarensa Venla Hiidensalo – mikä tekee tekstistä entistä vaikeammin sulavas. En ymmärrä, mihin Prilepin pyrkii, vaikka sen pitäisi olla ilmiselvää. Olen sokean länsimaisen lukijan prototyyppi: en voi uskoa, että kukaan oikeasti haluaa SITÄ.

  10. 10

    sanoo

    Sain eilen Zakhar Prilepinin ”Sankyan” luettua loppuun. Täytyy tunnustaa: viimeiset 50 sivua veivät mennessään. Kirjan pentele kosketti minua! Ja heti perään luin kirjailijan uusimpia Ukrainaa koskevia kannanottoja, joissa hän puolustaa maansa presidentin asein valtaamaa elintilaa idän herrakansalle.

    Prilepinin piti olla oppositiossa. Muuten en olisi koskenut hänen tuotantoonsa edes pystykorvakiväärillä.

    Todellinen syyni lukea Prilepiniä taisi olla se, ettei Dmitro Yaroshin tuotanto ole oikein mistään kotoisin. Luin yhden hänen kirjoitelmansa Sarastuksen sivuilta. Serhiy Zhadanilta taas on käännetty englanniksi ainoastaan yksi teos – Depeche Mode nimeltään, suosittelen, varsinkin täysin päätöntä referaattia romaanin nimikkoyhtyeen maineikkaasta urasta – kun taas Prilepinin käännösarsenaali nousi tänä vuonna kahteen. Prilepinin lukeminen on siis kuin vaihtaisi rahansa kullaksi. Suomessakin haikaillaan Neuvostoliittoa takaisin.

    Putin oli kaukaa viisas kieltäessään kansallisbolsevistisen puolueen (jonka riveihin Prilepin siis kuuluu). Näin Yhtenäinen Venäjä sai varastettua Limonovin jengin ajatukset omakseen, puolueen entistä pääideologi Duginia myöten.

  11. 11

    Petteri Paksuniemi sanoo

    Paksuniemi tulee viidenkympin tuolla puolen ja panee tradiotnalistisen vs. liberalistisen humpuukin mullin mallin. Wait & see!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *