Orgioiden lämpimäiset

Sain juuri tekijänkappaleet uudesta esseekirjastani Yhden hengen orgiat. Kuten olen aiemmin kertonut, se koostuu kirjallisuusaiheisista (kokemuksellisista ja elämyksellisistä, ei-akateemisista) kirjoituksista.

Laitan tähän näytteeksi lyhyehkön katkelman David Foster Wallacea käsittelevästä esseestäni. Se sopii ajankohtaan, koska viime päivinä on sosiaalisessa mediassa keskusteltu kaunokirjallisuuden tasosta, merkityksestä ja kyvystä puhutella nykylukijoita. Lähinnä tämän tekstin antaman herätteen pohjalta.

II
Wallacen postuumisti julkaistun The Pale King -romaanin eräässä dialogissa puhutaan siitä, kuinka kuusikymmentälukulainen yhteiskunnallinen liikehdintä latistui ajan myötä pelkäksi muodikkaaksi elämänasenteeksi. Hippisukupolven lapsille kapinallisuudesta tuli keino antaa tyylikäs vaikutelma itsestään: oikeaa tietoisuutta tärkeämmäksi nousi kyky olla oikealla tavalla tiedostava, mahdollisimman hip ja cool. Samalla vastakulttuurin uhmakkaat iskulauseet muuttuivat tavallisiksi mainossloganeiksi, joilla kaupiteltiin paitsi vaatteita, äänilevyjä ja kirjoja myös kokonaista vaihtoehtolifestyleä. Vastakulttuurista tuli kulutuskulttuuria ja siihen kiinnittyneistä kulttuurikapinallisista yksi kuluttajasegmentti monien muiden joukkoon.
Vuonna 1962 syntyneen Wallacen mielestä tähän kehitykseen vaikutti television nousu kansakunnan tajunnantäyttäjäksi. Hän itse kuului ensimmäiseen televisioviihteen ja -mainosten kasvattamaan sukupolveen, jolta puuttuivat kokemukset siitä, millaista on elää ilman olohuoneessa möllöttävää taikalaatikkoa. Esseissään Wallace korostaa televisuaalisen kulttuurin olevan kuvan ja äänen, ei sanan ja merkitysten kulttuuria. Sellaisena se on muokannut käsityksiämme siitä, minkälainen havaintoaines on olennaista ja millä tavalla tätä havaintoainesta kuuluu tulkita.
Esimakua television yhteiskunnallisesta ja kulttuurisesta muutosvoimasta saatiin Yhdysvaltain vuoden 1960 presidentinvaaleissa. Ne, jotka kuuntelivat vaaliväittelyä radiosta, pitivät Richard Nixonia voittajana, kun taas ne, jotka katsoivat sen televisiosta, kallistuivat John F. Kennedyn kannalle. Vastakkaiset johtopäätökset selittyivät sillä, että televisionkatsojat näkivät Nixonin, mutta radionkuuntelijat kuulivat vain hänen äänensä. Kuvaruutu paljasti lahjomatta, kuinka Nixon hikoili ja vaikutti kiusaantuneelta. Tämä politiikan tutkimuksessa usein mainittu esimerkki kuvastaa television erityisluonnetta viestimenä. Kun näemme poliitikon kuvaruudussa hikinorot kasvoillaan, epäilemme hänen vilpittömyyttään ja aavistamme, että hänen sanansa tarkoittavat toista kuin hän uskottelee niiden tarkoittavan. Syntyy ironinen efekti, joka murentaa poliitikon puheiden totuusarvon. Nixonista kysyttiin: ”Ostaisitko tältä mieheltä käytetyn auton?” Ne, jotka olivat nähneet hänen perspiraation kyllästämän habituksensa, vastasivat kieltävästi.
Wallacen sukupolvi oppi havaitsemaan television kuvavirtaan kätkeytyviä kaksoismerkityksiä, ja samalla kun katsojien medialukutaito kehittyi, alkoi televisuaalinen kulttuurikin muuttua. Sen sijaan että televisio olisi yrittänyt kätkeä ironisen luonteensa, se räväytti sen avoimesti esille rupeamalla itsereflektiiviseksi. Näin syntyivät itseään kommentoivat ja omalla kustannuksellaan pilailevat televisiosarjat ja -mainokset. Itsereflektio osoittautui tehokkaaksi keinoksi neutralisoida vallitsevaa elämänmuotoa suomivien kulttuurikriitikoiden vastalauseet. Mikään ei näytä kuvaruudussa niin nololta kuin tosikkomaisesti asiastaan tai aatteestaan paasaava ihminen. Toisen polven kulttuurikapinalliset eivät missään nimessä halunneet ottaa sitä riskiä, että näyttäisivät noloilta, joten he pyrkivät tekemään yhteiskunnallisesta vastarinnastaan tyylikästä ja vetovoimaista. Sen hintana oli vilpittömyydestä luopuminen. 
Tunnistan omista kokemuksistani Wallacen kuvaukset siitä, kuinka television taikapiirissä varttunut omaksuu ironisen elämänasenteen ikään kuin luontaisesti. Nuoruusvuosieni suurta hupia oli tv-ohjelmien katseleminen sarkastisen ilottelun merkeissä. Väänsin kavereideni kanssa loputtomasti vitsejä esimerkiksi Lenita Airiston ja Jörn Donnerin talk show -keskustelusta. Kelasimme videonauhaa edestakaisin ja löysimme aina uutta hihittelyn aihetta jommankumman eleistä, ilmeistä, äänenpainoista. Se, mitä Airisto tai Donner sanoi, tai yritti sanoa, ei olisi voinut meitä vähempää kiinnostaa. Tahattoman koomisten tv-ohjelmien lisäksi hörötimme toki myös Simpsonien kaltaisille ”anarkistisille” animaatiosarjoille, joissa kaikki pyhä, ylväs ja säätyperäinen häväistään ja alennetaan ja lopulta koko länsimainen sivilisaatio poksautetaan rikki kuin purkkapallo.
Ollessani yksin kuvaruudun äärellä sydänalaani hiipi kuitenkin välillä eriskummallinen haljuuden tunne. Nauru kuoli huulilleni, vaikka katsoin sellaista, minkä tiesin olevan äärimmäisen koomista. Entä jos en enää pystykään huvittumaan mistään näkemästäni? Entä jos olenkin nauranut itseni tyhjiin? Vaikka televisio kykenee tuudittamaan katsojat helppoon nautintoon ja viihdyttämään heitä tuntitolkulla vaatimatta minkäänlaisia ponnisteluja, toisinaan katsoja puolihuolimattomasti kääntää katseen itseensä, sisimpäänsä, ja säikähtää kohdatessaan pelkkää tyhjyyttä. Katsottuamme televisiota tarpeeksi kauan alamme lopulta katsoa omaa katsomistamme: tunnemme ”tuntevamme”, janoamme elämyksiä ”elämyksistä”. Näin tuotamme sisimpäämme sen tyhjyyden, johon joskus huomaamattamme – ja tahtomattamme – havahdumme.
Tv-addiktin ensimmäinen tragedia on se, että hän haluaa huvittaa itsensä hengiltä ja toinen tragedia se, että hän ei siinä onnistu.
III
Televisuaalisessa kulttuurissa, jossa ihmiset tiedostavat oikeutensa nautintoon, kirjailija ja kirjallisuus joutuvat tukalaan asemaan. On uhkayritys kirjoittaa vakavia, kompleksisia teoksia ja vaatia lukijoita uhraamaan aikaa ja vaivaa niiden lukemiseen.
Joseph Frankin Dostojevski-elämäkertaa käsittelevässä esseessään Wallace pohdiskelee, että ihailtavinta Dostojevskissä ei sittenkään ollut hänen kirjallinen nerokkuutensa vaan hänen rohkeutensa nousta ajan henkeä vastaan. Vaikka Dostojevski janosi mainetta ja kunniaa, kuten kaikki kirjailijat, se ei estänyt häntä puolustamasta itselleen tärkeitä vakaumuksia, vaikka tiesi, ettei niille heru ymmärrystä ja hyväksyntää älymystön keskuudessa.
Mitä Dostojevski tekisi, jos palaisi keskuuteemme? Olisiko hänellä kanttia esiintyä samanlaisena räyhähenkenä kuin omana aikanaan?
Nykyajan kirjallinen kulttuuri ei ole suoranaisesti nihilististä, mutta se suhtautuu pelokkaasti ja vihamielisesti naiiviuteen, sentimentaalisuuteen, fanaattisuuteen. Toisin sanoen kaikki sellainen, mikä näyttää kuvaruudussa nololta, herättää joko inisevää pilkkanaurua tai näsäviisasta virnistelyä. Sama ironinen elämänasenne, joka määrittää suhdettamme ääneen ja kuvaan, on ruvennut määrittämään suhdettamme myös painettuun sanaan. Wallace tiivisti ongelman näin:
Ironia on hyödyllinen työkalu illuusioiden rikkomiseen, mutta nykypäivän maailmassa suurin osa illuusioista on jo rikottu, vieläpä moneen kertaan. Mitä tehdä, kun kaikki tietävät että mahdollisuuksien tasa-arvo on soopaa, Mike Brady on soopaa ja ’just say no’ on soopaa? Tuntuu kuin emme pystyisi enää muuhun kuin osoittamaan kerta toisensa jälkeen, kuinka naurettavaa kaikki on. Postmodernista ironisuudesta ja kyynisyydestä on tullut itsetarkoituksellista, tapa paistatella omassa fiksuudessaan ja nokkeluudessaan.
Wallace uskoi, että Dostojevski syyttäisi tästä asiantilasta nimenomaan älymystöä. Älymystö on luikkinut norsunluutorneihinsa ja jättänyt aatteelliset kamppailut erilaisille kiihkoilijoille, olivatpa nämä uskonnollisia fundamentalisteja, vasemmistolaisia militantteja tai oikeistolaisia radikaaleja. Yliopistoväen ja kulttuurieliitin keskuudessa vallitsee dogmaattinen poliittinen oikeaoppisuus, jonka leimallisin piirre on pakkomielteinen tarve vahtia kielenkäytön pieniä vivahteita, kaivaa niistä jotain vaarallista, epäilyttävää tai paheksuttavaa. Älymystö on vieraantunut kaikesta siitä mikä lopulta tekee elämästä merkityksellistä ja tärkeää: tunteista, vakaumuksista, motiiveista.
Uskaltaisiko kukaan nykykirjailija laittaa ilman vahvaa ironista etäännytystä henkilöhahmojensa suuhun sellaisia palavasieluisia monologeja kuin Dostojevski? Tuskinpa vain. Sellainen kirjailija ei herättäisi raivokasta vastarintaa, kuten Dostojevski omana aikanaan, vaan huvittunutta kummastelua ja avointa pilkkaa. Jos kyseessä olisi ri
ittävän merkittävä kirjailija, jokin arvovaltainen kulttuurilehti saattaisi julkaista hänestä viiltävän satiirisen häväistyskirjoituksen. Wallacen mukaan kirjailijat rakastavat vakavahenkistä kerrontaa kuten ennenkin, mutta samalla he ovat ehdollistuneet televisuaaliseen kulttuuriin, joka uhkaa tappaa kaiken sen mikä tekee kerronnasta vakavahenkistä. Ne narratiiviset kaavat, joille nykyajan ihmiset päivittäin altistuvat, ovat television muokkaamia:
Kauniistikin ilmaistuna televisio edustaa melkoisen matalaa narratiivista taidetta. Sen tavoitteena ei ole muuttaa, valistaa, laventaa tai uudelleen orientoida – eikä välttämättä edes ”viihdyttää” – vaan ainoastaan vedota katsojiin, vangita heidän mielenkiintonsa. Television ainoa – ja avoimesti tunnustettu – päämäärä on varmistaa, että katsoja pysyy kuvaruudun ääressä. Se metastaattinen tehokkuus, jolla televisio katsojansa vangitsee, on muokannut ihmisten makua ja mieltymyksiä valitettavin seurauksin.
Bestsellerlistoja hallitsevat romaanit ovat Wallacen mielestä useimmiten vain televisiosarjaa painetun sanan muodossa. Häntä ei kismittänyt tällaisen kirjallisuuden vulgaarius vaan sen tyhjyys ja epäaitous, kyvyttömyys kertoa mitään tärkeää todellisesta elämästä. Kirjallisuuden pitäisi opettaa meitä kuolemaan, mutta televisuaalisen kulttuurin luomiin kaavoihin kangistunut roskakirjallisuus tekee parhaansa jotta unohtaisimme kuolevaisuutemme. ”Se on pelottavaa. On nimittäin selvää, että jos unohdamme kuinka kuolla, unohdamme ennen pitkää myös kuinka elää”, Wallace kirjoitti.
Toista ääripäätä edustaa itseensä käpertyvä, omaa edistyksellisyyttään juhlistava avantgardekirjallisuus. Wallace syytti avantgardisteja siitä, että nämä kirjoittavat vain toisilleen piittaamatta siitä, puhutteleeko heidän tekstinsä lukijoita. Jos roskakirjailija manipuloi lukijaansa, niin avantgardisti halveksii häntä. Molemmat suhtautumistavat johtavat onnettomaan lopputulokseen: kaupallinen roska trivialisoi kirjallisuuden ja sisäänlämpiävä kokeellisuus marginalisoi sen. Wallace itse pyrki yhdistämään viihteen ja avantgarden parhaat puolet. Hän halusi kirjoittaa sellaista tekstiä, joka olisi älyllisesti ja emotionaalisesti haastavaa ja pakottaisi lukijan kohtaamaan elämän (ja kuoleman) realiteetit silmästä silmään, mutta olisi samalla helposti lähestyttävää ja nautinnollista lukea.
Wallacen suomennosvalikoimasta puuttuu essee ”E Unibus Pluram: Television and U.S. Fiction”, mikä on sääli, koska se on hänen laajin ja perusteellisin televisuaalisen kulttuurin ja kaunokirjallisuuden välisiä yhteyksiä luotaava esseensä. Siinä Wallace hahmotteli uudenlaista kaunokirjallista ohjelmaa peräänkuuluttamalla postmodernin kapinallisuuden sijaan ”antikapinallisuutta”. Ylitsevuotavan itsetietoisuuden ja ironisuuden jälkeen kirjallisuus kaipasi uudenlaista vilpittömyyttä, uskallusta katsoa maailmaa avoimen uteliaasti ja nostaa tarkastelun kohteeksi ne yksinkertaiset ilot ja surut, joita kohtaamme arkisen elämän juoksuhaudoissa. ”Harvat kirjailijat uskaltavat enää pohtia sitä, miten voisimme korjata sen mikä yhteiskunnassamme ja kulttuurissamme on vialla. Useimmat kirjailijat pelkäävät näyttävänsä kyllästyneiden ironikkojen silmissä naiiveilta ja sentimentaalisilta. Ironia ei ole enää vapauttavaa vaan orjuuttavaa”, Wallace kiteytti ”E Unibus Pluramin” teesit eräässä haastattelussa.
Toki Wallace tiesi vaativansa paljon. ”Antikapinalliseksi” ryhtyminen edellyttäisi kirjailijoilta samanlaista hullunrohkeutta, jota Dostojevski edusti omana aikanaan. Kirjailijat haluavat olla ihailtuja ja heidän turhamaisuuttaan hivelee, kun älykkäät, tyylikkäät ja viileät tyypit kehuvat heidän teoksiaan. Niinpä kirjailijoilla on suuri kiusaus vastata vallitseviin odotuksiin, ja jos vallitsevien odotusten mukaista on olla hip ja cool, ei ole ihme että postmoderni (näennäis)kapinallisuus houkuttelee enemmän kuin naiivi ja vilpitön vakaumuksellisuus.
Kommentit (12)
  1. Kirjallisesta leiristä on totuttu ampumaan vähän kuin kohdistuslaukauksia ja omaa nuolenkantamaa ja vasaman läpäisykykyä kokeillen kohti visualistien pöyhkeää sotajoukkoa, joka viirit uljaasti liehuen sotisovassaan seisoo ylivoimaisena vastavalossa vastakkaisen kunnaan laella kuin saraseenielokuvassa. Eritoten televisualistien falangin niskaan nuolia on totutusti syydetty – tässä mielessä Wallace liittyy melko traditionaaliseen tapaan jousimiesten tiheään joukkoon. Ei siinä mitään.

    Tietysti voi tähtäystä tarkentaa ylimalkaisen “television” tai “visuaalisen kulttuurin” maalialueen sijasta, ellei sitten ole myös jollain tavalla jo vanhanaikaisen epäcoolia näyttäytyä hihhuloivan pinkon viittaa kantaen ja irtautuen jossain määrin epäpoliittisesta moralismista, joka on eräs uhkakuva hyvää vihollista kirjallisuuden nimissä rökitellessä.

    No, ainakin vanhan liiton testosteroni-koulukunnan kirjallinen väki jotain tällaistakin yritti, mallisuorituksen teki Norman Mailer, vuodelta 1995; kritiikin osoite on tässä hieman toinen kuin televisio sinänsä:

    “…corporations which brainwash you from birth to death with their commercials, with their interruptions. They are destroying the powers of concentration in Americans, because any time you got interested in something on television, seven minutes later you are interrupted by a commercial. Now we all know that if we were interrupted every seven minutes while making love, we’d go crazy. But we have more respect obviously for our genitalia than our brains.”

  2. Tommi Melender
    28.3.2013, 20:04

    Ai ai, amerikkalaisen proosan kolme suurta narsistia — Roth, Mailer ja Updike — teki kaiken niin paljon paremmin.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *