Orgaaninen srapnelli

Lukiessa oppii aina jotain uutta. Enpä tiennyt aikaisemmin tällaisesta, sangen makaaberista, itsemurhapommittajiin liittyvästä ilmiöstä:

”The bomber is blown to bits, literally bits and pieces, and fragments of flesh and bone come flying outward with such force and velocity that they get wedged, they get trapped in the body of anyone who´s in striking range. Do you believe it? A student is sitting in the café. She survives the attack. Then, months later, they find these little, like, pellets of flesh, human flesh that got driven into the skin. They call this organic shrapnel.”

Pätkä on Don DeLillon uutukaisromaanista Falling Man, jonka kävin ostamassa tänään Akateemisesta. Ostin myös Ian McEwanin tuoreimman tekeleen, On Chesil Beach.

Edellisestä postauksesta käy ilmi suhteeni DeLilloon, etenkin hänen tuotantonsa helmeen, Valkoiseen kohinaan. Tämän uuden romaanin alkukuvana on syyskuun 11. päivän terrori-isku World Trade Centeriin.

Takakansi lupaa, että kirja ”määrittää vuosituhannen vaihteen Yhdysvaltoja.” Mainostekstiä se tietenkin on, mutta suhtaudun hieman ambivalentisti DeLillon pyrkyyn kirjoittaa suuria aikalaisromaaneja. Se mikä onnistui Valkoisessa kohinassa ei ole onnistunut kaikissa muissa hänen teoksissaan.

Edellisen DeLillon romaanin Cosmopolisin päähenkilö oli finanssipeluri Eric Packer, joka halusi olla yhden sivilisaation aikaansa edellä. Packer otti valtaisan shorttiposition jeneissä ja sai kunnolla turpiinsa. En ole vieläkään varma, mitä mieltä Cosmopolisista olen. Onko se kiinnostava romaani siksi, että se on puolittainen huti?

Ei kommentteja.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *