On se hyvä romaani…

Intouduin kommentoimaan Riku Korhosen Lääkäriromaania Parnasson päätoimittajan Papinniemen blogissa niin sanotusti tekoviiksien suojista, pseudonyymillä Ehta Romu: “Riku K. on Turun James Joyce. Jos Turku pommitettaisiin hajalle, kaupunki voitaisiin rakentaa uudelleen Lääkäriromaanin pohjalta.”

Tuossa kommentissa oli liioittelua sen verran kuin nimimerkin käyttö ja kirjallisilla viittauksilla pelleily vaati.

Olen kiitollinen Riku Korhoselle, koska hän osaa tehdä hienoja proosalauseita. Sellaisia, joissa on sopivassa suhteessa totuuden rakkautta ja kauneuden tajua sekä vihaa, aggressiota ja kostonhimoa. Se on harvinainen taito. Ilman hienoja proosalauseita elämä olisi pelkkää journalismia eli hädin tuskin elämisen arvoista.

Odotin Lääkäriromaanilta paljon, koska ihastuin aikoinaan Korhosen esikoisteokseen Kahden ja yhden yön tarinoihin. En voi sanoa, että olisin pettynyt Lääkäriromaaniin, mutta kun erittelen tuoretta lukukokemustani, päällimmäiseksi nousee hämmennys, joka uhkaa voimistua vastalauseiksi. (Disclaimer: Seuraavat huomiot eivät kuvaa niinkään Lääkäriromaania kaunokirjallisena teoksena vaan niitä ajatuksia, joita päässäni liikkuu lukukokemuksen jälkilämmössä. Tämä ei ole mikään kirja-arvostelu.)

Lääkäriromaani on kyllästetty seksillä ja erotiikalla, ja toisin kuin kotimaisessa proosassa usein, rasvaiset puheet eivät jää puheiksi. Sokkeli tulee kivitetyksi, moneen kertaan ja antaumuksella. Kun olin päässyt romaanissa riittävän pitkälle, mieleeni alkoi hiipiä ilkeämielisiä etiäisiä: “Jaaha, tähän kohtaukseen on nyt ujutettu tuo punahupparinen tyttö, koska Niklas kohta panee sitä.” Ja tietenkin se Niklas pani.

Yksityiskohtaiset aktikuvaukset eivät minua järkytä tai loukkaa. Enkä ole samaa mieltä kuin HS:n Jukka Koskelainen, jonka mielestä ne muistuttavat enemmän Päätaloa kuin Joycea ja Proustia. Vahva yliannostus heteroerotiikkaa ei murenna Korhosen proosaa, sen verran hyvä kirjailija hän on.

Mutta vaarallisille vesille Korhonen Lääkäriromaanissa ajautuu, lähelle sitä rajaa, jossa harkittu seksuaalikuvaus muuttuu pakkomielteiseksi. Ja kenties se raja ylittyykin. En osaa sanoa varmasti, täytynee lukea kirja uudelleen.

Viettielämän nautinnoissa ryntäilevistä miesprosaisteista ei ole todellakaan pulaa. Jenkeillä on philiprothit, meillä hannusalamat niin alkuperäisinä kuin halpakopioina. Suuria narsisteja ja fallosentrikkoja kaikki tyynni, ja jokaisella yksi aihe ylitse muiden: minä itse, minun seksielämäni.

Lääkäriromaania lukiessa koin klassisen PoMo-fiilarin: Hei, mä oon nähny tän ennenkin.

Panemiset ja pornoaddiktiot, koko suuri seksuaaliteema pitäisi kehystää ja kontekstualisoida uudelleen, jotta se saisi kantovoimaa ja relevanssia.
Michel Houellebecq osoittaa romaaneissaan taloudellisen liberalismin ja seksuaalisen liberalismin samankaltaisuuden. Molempien taustalla vaikuttaa maallisten ja taivaallisten arvojen, traditioiden ja auktoriteettien mureneminen. Molemmat pakottavat yksilöt vapaan kilpailun piiriin ja synnyttävät äärimmäistä rikkautta ja äärimmäistä köyhyyttä. Yhdet saavat paljon, monet vähän, useat eivät lainkaan. Oli kyse materiasta tai seksistä.

Kirjallisuus, joka nostaa keskiöön seksuaalielämän himoshoppaajan, Lääkäriromaanin Niklaksen kaltaisen temmi ojossa kulkevan halukkaan ja halutun suorittajan (“Pitkäksi mieheksi minulla on sirot kädet. Tiedän miksi. Minut tehtiin pitämään naisia hyvänä.”) ei onnistu tavoittamaan seksuaaliseen liberalismiin perustuvan maailman koko brutaaliutta ja armottomuutta. Eikä se pysty karistamaan harteiltaan 60-lukulaisten kirjallisten dinosaurusten painolastia.

Siksi pidän sytyttävämpänä sellaista miesproosaa, joka ankkuroi seksuaaliteemansa sellaisiin avainsanoihin kuin häpeä, nöyryytys, impotenssi ja pelko. Houellebecq onnistuu tässä hyvin, etenkin esikoisromaanissaan, jossa seikkaileva Tisserand on antiteesi nykykirjallisuuden tuhansille libidon kerskakulutukseen keskittyville romaanihenkilöille.

No jaa, tulipa vuodatettua pitkään. Ettei totuus unohtuisi: Lääkäriromaani on hyvä romaani. Huolimatta niistä vastalauseista, joita se minussa herättää.
Kommentit (3)
  1. Lääkäriromaanin osalta en osaa vielä kommentoida, mutta tämä oli kyllä viimeinen niitti siihen, että täytyy lukea Houellebecqia.

    Liberalismi on vallitseva “läntinen” elämänmuoto, jonka myrskynsilmästä on vaikea nähdä, mitä se oikeasti tekee.

    Varmaa on se, että käsitykset seksuaalisuudesta ja vauraudesta ovat sen ytimessä ja toisiinsa nivoutuneet. Ai miksi on varmaa? No kun niin on ollut aina, avioliiton sakramentista hippien free love -humuun ja eespäin tiellä taistojen.

  2. Tommi Melender
    23.6.2008, 11:25

    Houellebecqin eräs perustavimmista kysymyksistä on yksinkertainen, mutta mittasuhteiltaan valtava: “Onko yhteiskunta mahdollinen ilman uskontoa?”

    Ja uskonto tässä tapauksessa ei tarkoita pelkkää tunnustuksellista uskoa vaan sulkee sisäänsä myös traditiot, ydinperheen ynnä kaiken sen, jolla on yksilöön nähden pakottavaa ja yhteisöä koossapitävää voimaa.

    Vanha Manifestin slogani siis eri muodossaan: “All that is solid melts into air”.

    60-luvun sukupolvi pyyhkäisi edestään viimeiset tradition rippeet ja sillä tavalla tasoitti tien kaiken läpäisevälle kapitalismille. Markkinamiesten onkin syytä kiittää ja kumartaa hippien suuntaan, he raivasivat pois paljon sellaista, mikä olisi haitannut vapaan kilpailun ja aivottoman konsumerismin voittokulkua.

    Uskonto liittyy Houellebecqilla myös siihen, millainen on ihmisen elämänperspektiivi. Ikuisen elämän lupaukset ovat murentuneet, on vain tämä lyhyt maallinen elämä ja sehän tarkoittaa lopulta, että on vain nuoruus, koska vanhuus on kuolemaa maanpäällisessä muodossa ja keski-ikäisyys vanhuuden eli kuoleman odotushuone. Siitä tämä hillitön nautintoihin pakeneminen, tämä paniikinomainen nuoruuteen ja nuorekkuuteen tarrautuminen.

    Vaikka ei kaikessa olisi Houellebecqin linjoilla, on hyvä ainakin sparrata omia ajatuksiaan suhteessa häneen.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *