Olin kirjallisuuden ongelmakäyttäjä

flaubert

Olin eilen alakoulun 4–6  luokkien kevätjuhlassa. Ennen suvivirren veisuuta julistettiin stipendien ja lukudiplomien saajat. Jälkimmäisiä myönnetään ahkerille lukijoille. En yllättynyt huomatessani, että valtaisa enemmistö lukudiplomin saajista oli tyttöjä.

Eiväthän pojat lue, heillä on parempaa tekemistä.

Niin oli minullakin aina lukion viimeiseen luokkaan asti, jolloin innostuin modernistisesta lyriikasta. Teininä ja varhaisnuorena muistan lukeneeni kaksi romaania: Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan ja Paavo Rintalan Leningradin kohtalosinfonian. En tarttunut niihin siksi, että olisin ollut kiinnostunut kaunokirjallisuudesta. Minua kiinnosti toinen maailmansota.

Henkilöhistoriani vuoksi olen aina suhtautunut epäilevästi erilaisiin lukemista edistäviin kampanjoihin. En suinkaan vastusta niitä, päinvastoin, arvostan ihmisiä, jotka pyyteettömästi uurastavat kirjallisuuden puolesta. Minussa vain ei ole lobbarihenkeä. En ole yrittänyt usuttaa edes omia poikiani lukemaan, eivätkä he ole kirjojen parissa viihtyneetkään. ”Lukekaa, jos siltä tuntuu”, sanon heille.

Olen samoilla linjoilla kuin argentiinalainen prosaisti César Aira, joka nimettiin taannoin Man Booker Internationalin ehdokkaaksi. Palkintokandidaattien julkistusta seuranneessa lehtihaastattelussa Airaa pyydettiin suosittelemaan jotain lukuisista teoksistaan. Hän vastasi, ettei halua suositella kirjojaan kellekään. ”Itse asiassa en halua suositella edes kirjallisuutta kellekään.”

Lukemisen pitäisi olla vapaaehtoista, omasta intohimosta kumpuavaa. Voiko intohimoa tartuttaa? En tiedä. Kenties on mahdollista luoda ympäristö, jossa intohimo voi puhjeta kukkaan.

Jos poikani innostuvat joskus lukemaan, minulla on hyllyt täynnä kirjoja. Valitkoot sieltä, mielensä mukaan.

 

***

 

Viime vuosina olen kuullut runsaasti puheenvuoroja siitä, kuinka kirjallisuus vahvistaa ihmissuhdetaitoja ja edistää mielenterveyttä.

Tällaisia argumentteja toki pitää esittää nykyisenä hyödyn aikakautena. Jos saadaan päättäjät uskomaan, että kirjallisuudesta koituu hyvää kansantaloudelle ja kansanterveydelle, julkisen rahoituksen saaminen onnistuu paremmin. Lobbarit jatkakoot työtään.

Henkilökohtaisesti minun on vaikea innostua ajatuksesta, että lukemisesta olisi saatava kouriintuntuvia ulkokirjallisia hyötyjä. En kiistä, etteikö kirjallisella kulttuurilla olisi ollut monia suotuisia, sivilisoivia vaikutuksia yhteiskunnillemme. Niitä ei silti kannata ylikorostaa. Historiassa riittää esimerkkejä kirjallisesti sivistyneistä ihmisistä, jotka ovat sopivissa olosuhteissa äityneet hirmutekoihin.

Aina kun kuulen puhuttavan kirjallisuudesta empatian edistäjänä, mielessäni häivähtää, mitä Ilmari Kianto kirjoitti punaisista naissotilaista. Eikö Kianto ollut lukenut tarpeeksi maailmankirjallisuutta, kun tuli vuodattaneeksi niin raakalaismaista tekstiä?

Lapsuudestani muistan, että etenkään vanhemmat ihmiset eivät olleet yksiselitteisen vakuuttuneita lukemisen siunauksellisuudesta. Silloisen kotikaupunkini kaduilla vaelteli hassahtaneen oloinen nainen, joka oli valmistunut nuorena filosofian maisteriksi. Sedät ja tädit tiesivät kertoa, että nainen oli lukenut liikaa ja mennyt sen vuoksi järjiltään: ”Tulee sitä hulluksi lukemallakin.”

Olen joskus haaveillut siitä, että kaunokirjallisuus vapautuisi sakralisoidusta asemastaan.

Mitä jos romaanien liepeisiin alettaisiin painaa samanlaisia varoitustekstejä kuin tupakkiaskien kansiin? Mitä jos Elinkeinoelämän keskusliitto ja Terveyden ja hyvinvoinnin laitos patistelisivat kansalaisia lukemaan vähemmän ja liikkumaan enemmän? Mitä jos Matti Apunen kiivailisi Helsingin Sanomien palstoilla kaunokirjallisuuden nihilistisestä, yrittäjähengelle vihamielisestä arvomaailmasta?

Innostuisivatko pojat kirjoista, jos lukemisessa olisi kapinallisuuden vivahde?

 

***

 

Olisiko minusta tullut huonompi ihminen, jos en olisi ruvennut himolukijaksi?

Joitakin vuosia sitten luin maanisesti Gustave Flaubertin kirjeenvaihtoa. Erinäisistä syistä minussa oli silloin alttiutta monille Flaubertin esittämille ihmisvihamielisille ajatuksille. Mitä enemmän häntä luin, sitä kitkerämpää sappea sisuksistani pursusi. Nyökyttelin innoissani kun Flaubert kirjotti:

Minä uskon, että joukko, määrä, lauma tulee aina olemaan vihattava. Merkittävä on vain pieni ajattelijoiden joukko, aina samojen, jotka siirtävät soihdun eteenpäin.

Yksittäisiä ihmisiä Flaubert osasi rakastaa, mutta ajatellessaan ihmiskuntaa, maanmiehiään tai kotiseutunsa tavallista väkeä hänen oli mahdoton löytää itsestään suopeutta, saati helliä tunteita. Missä ikinä hän näki väkijoukkoja, hän näki typeryyttä, kopeutta, kelvottomuutta. Flaubert eli aikana, jolloin modernisaatio alkoi muokata maailmaa uusiksi ja syntyi urbaani elämäntyyli muotivouhotuksineen. Flaubertille massakulttuurin syleilemät väkijoukot olivat kauhistus, koska ne eivät koostuneet hänen kaltaisistaan taiteilijaneroista vaan typeristä, sieluttomista porvareista.

Omaksuin Flaubertin ajatuksia melkeinpä kirjaimellisesti, koska ne antoivat lohtua omaan viihtymättömyyteni. Kirjoitin yhden romaaninkin (Ranskalaisen ystävän), jossa toteutin kirjallisen roolileikin kuvittelemalla kaksi sensibiliteetiltään Flaubertin ja Baudelairen kaltaista henkilöhahmoa nykyaikaisiin ympyröihin. Baudelaire oli Flaubertin ikätoveri ja yhtä vakaumuksellinen porvareiden vihaaja.

Jälkeenpäin olen luonnehtinut tuolloista elämänvaihettani ”kaudeksi ihmisvihaajana”. Kulutin melkein kaiken aikani lukemalla ja kirjoittamalla, minusta uhkasi tulla samanlainen haamumainen olento kuin niistä kalpeista nuorukaisista, jotka eivät tee muuta kuin pelaavat tietokonepelejä.

Olin kirjallisuuden ongelmakäyttäjä, epäterveellä tavalla Flaubertin vaikutuksen alainen.

Mikä minut havahdutti?

Yksinkertaisesti se, että aloin tuntea oloni sietämättömäksi, ennen kaikkea ruumiillisesti. Tajusin, että tein kaiken väärin. Istuin väärin, seisoin väärin, kävelin väärin, hengitin väärin. Olin levoton ja pingottunut, sisälläni kihisi kaiken aikaa. Päätin muuttaa elintapani, opetella tekemään perusasiat oikein. Halusin laittaa itseni kuntoon.

Opettelen edelleen hengittämään oikein, mutta menen koko ajan parempaan suuntaan. Sisälläni ei enää kihise, ajatukset virtaavat keveämpinä.

En minä Flaubertia hylännyt ole, mutta suhtaudun häneen eri tavalla kuin ennen ja luen häntä vivahteikkaammin, vähemmän kirjaimellisesti. En myöskään koe minkäänlaista tarvetta ”sanoutua irti” aiemmin kirjoittamistani jutuista. Kirjailijoilla, kuten kaikilla ihmisillä, on erilaisia elämänvaiheita, jotka heijastuvat siihen, miten he asioita tekevät.

 

***

 

Amerikkalainen prosaisti William Gass lienee painiskellut samanlaisten asioiden parissa kuin minä. Hän nostaa Flaubertin kirjeenvaihdon henkilökohtaiseen kaanoniinsa esseekokoelmassaan A Temple of Texts, mutta korostaa samalla, että Flaubertin kirjeitä pitää lukea terveen kriittisesti.

Gass oppi ymmärtämään omaa kiukkuaan tutkimalla Flaubertin raivoa, mutta hänestä ei tullut sen pahempaa kuin ”kolmannen luokan fanaatikko”.

Vaikka Gass tunnustaa oikeamielisen vihan hyödyllisyyden henkisessä taistelussa typeryyttä ja valheellisuutta vastaan, hän tähdentää, että vihaa ei saa päästää holtittomaksi. ”Uskoakseni viha tappoi lopulta Flaubertin, eikä se tehnyt kovin hyvää Célinellekään”, Gass kirjoittaa.

Entäpä minä? Onko minusta tullut kirjallisuuden sävyisä kohtuukäyttäjä, kun sisuksistani ei pursua sappea entiseen malliin? Tuskin. Taidan olla Gassin kaltainen ”kolmannen luokan fanaatikko.”

Ei minusta ikipäivänä saa mannekiinia kirjallisuuden henkistä tasapainoa edistäville vaikutuksille.

 

PS.

On toki yksittäisiä lukukokemuksia, joiden jälkeen tunnen aitoa iloa & eheyttä, vaikkapa Tua Forsströmin lyriikka ja Tim Parksin Teach Us to Sit Stillin kaltaiset ei-lässyttävää, ei-ohjelmallista elämänviisautta henkivät teokset.

Kommentit
  1. 1

    sanoo

    Hmmjoo. Olen vähän samoilla linjoilla siinä että kaunokirjallisuuden lukeminen sinänsä ei ole mikään avain auvoon, välttämätöntä tai muutakaan. Jonkin lukeminen toki on, sen verran paljon tärkeitä tekstejä nykymaailmassa täytyy lukea tai ehkä jopa tuottaa että niiden valmiuksien puuttuminen on eräänlainen vamma (ja vaikka teininä luetut romaanit rajoittuivatkin kahteen, oletan että maailmansotaharrastuneisuudesta ainakin osa tapahtui tekstien, ehkä jopa kirjojen, kautta?)

    Mutta muuten olen myös sitä mieltä että vaikka intohimoa ei ihan suoraan voikaan tartuttaa, vastaanottaja kun ei ole mikään tabula rasa, niin sen potentiaalia voi kuitenkin kehittää ja kasvattaa, ja se tapahtuu usein parhaiten toisen henkilön intohimon loimussa.
    Ja toisaalta ajatus että intohimon pitäisi kummuta aina omasta itsestä ja toteutua jos siltä tuntuu vaatisi ainakin jonkin verran kehittynyttä kykyä itsereflektioon ja täysin avoimia mahdollisuuksia toteuttaa itseään parhaaksi katsomallaan tavalla, mikä ei reaalimaailmassa aina(/koskaan?) toteudu.

    Tuskinpa kirjallisuus edistää mielenterveyttä sen enempää kuin elämäkään. Se tarjoaa helposti ja halvalla virikkeitä jotka ehkä voivat kehittää empatiakykyä tai muita potentiaaleja, ja ehkä joku henkilö tietyllä ajanhetkellä on erityisen vastaanottavainen Flaubertin kirjeille ja se mitä siitä seuraa on mitä kuuluukin tapahtua, vaikka vaikutus kansantaloudelle olisikin negatiivinen.

    • 1.1

      tommimelender sanoo

      Erilaiset pyrkimykset tartuttaa lukemisen intohimoa uusiin ihmisiin saavat toki kaiken tukeni, kuten merkinnässäni sanon. Vaikka sisälläni onkin kuvailemani skeptikko.

      Toisesta maailmansodasta toki luin kirjoja silloin varhaisina vuosina ennen kuin kaunokirjallisuus kiinnosti. Lisäksi myös urheiluhistorioita ja urheilijaelämäkertoja.

  2. 2

    Henrik Hurtig sanoo

    Itse ajattelen lukemisen yhteydessä aina oppimista. Suurimman osan siitä, mitä maailmasta tiedän, olen oppinut lukemalla jokaisen vastaantulevan kirjan. Tapaan sanoa, että huonoistakin kirjoista oppii aina jotakin. Kirjoja lukemalla oppii faktan lisäksi esimerkiksi käytöstapoja, kun lukee romaanihenkilöiden keskusteluja. Sitä paitsi kyky lukea nopeasti ja tuottaa hyvää tekstiä ovat hyödyksi kaikilla elämänalueilla.

    Edellä sanotusta huolimatta – uskonko olevani parempi tai onnellisempi ihminen kuin jos en olisi ikinä lukenut kirjan kirjaa? En.

    • 2.1

      tommimelender sanoo

      Totta kai kirjoilla ja kirjallisuudella on hurjan tärkeitä sivistysvaikutuksia. Se on kiistatonta.

  3. 3

    jope sanoo

    Lähelle osunutta pohdintaa. Ja noin se menee, joskus parhaat kirjailijat ja teokset heittelevät meidän omaa arvostelukykyämme laidalta toiselle. No, sehän on toisaalta todiste kirjallisuuden voimasta. Oma sokea pisteeni on (liika) kritiikittömyys kulttuurisia vastarannan kiiskiä kohtaan. En tarkoita ns. turvalliseen kaanoniin hyväksyttyjä virallisia toisinajattelijoita, näitä kaiken hyvän puolella olijoita, vaan pikemminkin kirjallisia väärinajattelijoita. Niistä on aina, mielestäni, pulaa. Toisaalta puhdas esteettinen paino ilman mitään ideologista tai filosofista lievettä on myös radikaalia. Radikaalin hyvän kirjallisuuden ei tarvitse sanoa välttämättä juuri mitään ihmiskuva, maailmankuva asioista eikä ”opettaa” mitään kenellekään mistään.
    Pelkosi kirjallisuuden hyötynäkökulmasta saattaa olla elitistinen ( ei aina paha) taka-ajatus siitä, että muutkin lukevat, mutta löytämättä koskaan sitä samaa syvyyttä, mitä itse olet löytänyt, lukevat ymmärtämättä sitä, mistä jäävät paitsi.
    Lukeminen on yksi nykyajan jumppamuodoista, ja osa ruoka- ja reseptikulttuuria. Kiiltokuvalehdissä on liikunta, ruokaohjeet ja kirjallisuus iloisen hedonistisessa sekamelskassa sekaisin. Meidän keskiluokan kulutusjuhlissa kirjallisuus on, eikö niin, yksi kulutuksen ja statuspäivityksen muoto, reipasta ja kaikkien hyvänä pitämää järkevän kansalaisen toimintaa.

    Onko siis kuitenkin niin, että silloin kun kirjalija x saa arvostelukykymme edes hetkeksi pettämään olemme hyvissä käsissä? Miksi lukea jos siitä ei saa sen enempää irti kuin hyvin tehdystä cesar-salaatista tai Rooman matkasta?
    Kirjallisuus joka saa lattian huojumaan on alitajuisen haun kohteenani sittenkin, vaikka se vaarantaisi sosiaalisen maineeni.

    (Minua huvittaa kun kesällä aina suositellaan dekkareita kesälukemiseksi. Rivien väleissä on jopa sellaista, että ”kyllä nyt kesällä dekkareita pitää ja saa lukea, fiksujenkin ihmisten.” Ikään kuin toimittaja antaisi luvan, kirjallisen terveysohjeen syvällisempään kirjallisuuteen keskittyneen puolipakosta lukea kesädekkari riippumatossa todistaakseen itselleen ja muille, että ”en minä ihan nipo ole.” Jätän dekkarit lukematta, ja tiedän kyllä että ne eivät ole sen pinnallisempaa kuin muukaan kirjallisuus, mutta jään kylläkin odottamaan lukemattomuuteni haitallisia terveysvaikutuksia, hah…)

    • 3.1

      tommimelender sanoo

      ”Pelkosi kirjallisuuden hyötynäkökulmasta saattaa olla elitistinen ( ei aina paha) taka-ajatus siitä, että muutkin lukevat, mutta löytämättä koskaan sitä samaa syvyyttä, mitä itse olet löytänyt, lukevat ymmärtämättä sitä, mistä jäävät paitsi.”

      Ei, kyllä minä täydestä sydämestäni toivon, että mahdollisimman moni lukisi. En vain yksinkertaisesti osaa lobata lukemista (edes omille pojilleni) millään ulkokirjallisilla hyötynäkölulmilla. Sellainen tuntuu omassa puheessani falskilta, mikä tietysti on täysin henkilökohtainen ongelmani. Tiedän alan ihmisiä, joille on aivan luontevaa puhua kirjallisuuden laajoista hyvistä vaikutuksista. Eivät he tunnu falskeilta minun silmissäni, heistä välittyy palava innostus kirjallisuutta kohtaan.

      ”Minua huvittaa kun kesällä aina suositellaan dekkareita kesälukemiseksi.”

      Näinhän se on. Kesällä luetaan dekkareita, koska halutaan rentoutua raskaiden töiden jälkeen ja talvella luetaan dekkareita, koska työteliään arjen keskellä ei jakseta painavampaa kirjallisuutta. Lukekoot vain. Dekkareitaan.

  4. 4

    jope sanoo

    Usein kuulee hyötynäkökulmana esim. sosiaali-psykologisen perustelun empatian kasvamisesta. Mutta entä sitten kun empatia ja sympatia syttyvätkin niitä kohtaan, jotka eivät olekaan virallisella uhrilistalla? M.Pulkkinen kirjoitti siitä hyvin. Tai entä jos kirjallisuus onkin johdattamassa entistä syvempään toivottomuuteen ihmisyyden suhteen? Näin voin käydä vaikkapa Bernhardia lukiessa. En usko minäkään että kirjallisuus itsestäänselvästi ”edistää mitään.” Se on viime kädessä todella intiimi valinta eikä sitä yleisesti tai kirja tai tekijäkohtaisesti voi luotettavasti suositella kenellekään. Monet minua mullistaneet teokset ovat olleet tuttavilleni yhdentekeviä. Nuoret alkavat lukea, jos sellainen sattuu omalle kohdalle, mutta ei sekään ole tae mistään syvän kasvun alkamisesta. En myöskään usko että kenenkään kirjahyllystä voi sanoa mitään kenestäkään. Kirjahan on tänään myös tärkeä lavaste kuten ed. kommentissani viittasin. Eli onhan siitä sitten se hyöty. Ensimmäinen minuun todella syvästi vaikuttanut kirja oli Guy Sajerin Unohdettu sotilas, jonka luin nuorena, ehkä 70-luvun lopussa. Ei ennustanut tuo romaani iltoja korkeakirjallisuuden parissa. Mutta sinne se vääjäämättä johti. Jopa niin että muutamat tekijät ovat liikaakin vaikuttaneet arkeeni ja valintoihini. Tää taitaa olla aika yleinenkin (sivu)tie. Oisko sittenkin pitänyt pysytellä vain McLeaneissa? Niistä olisi voinut olla vaikka hyötyä!

  5. 5

    Harri T sanoo

    Mielenkiintoista henkilöhistoriaa, mutta hieman ristiriitaista.

    Kerrot kuinka vasta abiturienttina suuntauduit kaunokirjallisuuteen.
    Knausgård -jutusta sai toisen kuvan. Kerroit käsitelleesi kouluaikaisten paskiaisten pilailun kohteeksi joutumista uppoutumalla kirjoihin.

    • 5.1

      tommimelender sanoo

      Jos luet Knausgård-juttuni uudestaan, huomaat että kerron siinä olleeni pilkan kohteena musiikkimakuni johdosta.

  6. 6

    Harri T sanoo

    En ymmärtänyt vastaustasi – tottakai olit pobedahenkisten pilkan kohteena ”hinttarimakusi” vuoksi.
    Paria riviä myöhemmin kerroit käsitelleesi asiaa uppoutumalla kirjoihin. Ihmettelin kuinka se kävi kun ensin kerroit ettet vielä siihen aikaan vielä harrastanut kirjallisuutta.

    Ymmärsin siis jotain perusteellisesti väärin?

    • 6.1

      tommimelender sanoo

      Puheena olevassa blogissa kerron käsittelleeni samoja asioita kuin Knausgård samaan tapaan.

      Tuo musiikkijuttu on anekdoottimainen detalji. Osa paljon suurempaa ja paljon pidemmän ajan kuluessa rakentunuttua kokonaisuutta. Blogimerkintää kirjoittaessani jouduin miettimään, haukuttiinko minuakin naismaiseksi, kuten Knausgårdia. Sitten muistin tuon, että kuuntelemaani musiikkia väitettiin hinttimusiikiksi. Se, että sitä joutuu kaivelemaan muistin lokeroista, kertonee, ettei mistään akuutisti mieltä painavasta asiasta sentään ole kyse.

      Varmaan tämä yksittäinenkin kokemus osaltaan vaikutti siihen, että lukioikäisenä aloin tonkia kirjallisuutta. Mutta suoraa ja välttämätöntä kausaliteettia en kyllä näe. Ja tämän asian mielestäni kontekstualisoin niissä ”parissa kappaleessa”, joiden yli hyppäät suoraviivaiseen tulkintaasi: ”ahaa, koska hinttimusa, niin kirjallisuus.” Niissähän kysyn retorisesti vahvuudenkaipuustani: ”Miten minä olen käsitellyt sen?” En puhu tässä yhteydessä enää yksittäisestä yläasteen kokemuksesta vaan siitä yleisemmästä vahvuudenkaipuusta, josta Knausgårdinkin kirjat kertovat ja ”olen käsitellyt” -muoto lauseessa kertoo, että kyse on pitkän ajan jutusta.

      Tarkoitukseni ei ollut synnyttää sellaista tulkintaa, että tartuin kirjoihin koska Popeda-fanit pilkkasivat lempibändejäni yläasteella, eikä se ainakaan kuvasta itseymmärrystäni. Anekdoottien käytössä on tietysti aina se vaara, että niihin voidaan takertua kirjaimellisesti. Ja siinäkin tapauksessa, että lukeminen ja kirjoittaminen olisivat reaktioita johonkin yhteen asiaan tai tapahtumaan, ne voivat ajankohtaistua vasta vuosienkin päästä. Kirjoittihan Knausgårdkin omista lapsuuden ja nuoruuden kokemuksistaan vasta nelikymppisenä. Luulisin, että monet asiat yleisemminkin siirtyvät arkielämästä kirjoittamisen ja lukemisen alueelle vasta viipeellä.

      Olkoon tämä nyt tässä.

  7. 7

    23-v m. sanoo

    Ennen suvivirren veisuuta julistettiin stipendien ja lukudiplomien saajat. Jälkimmäisiä myönnetään ahkerille lukijoille. En yllättynyt huomatessani, että valtaisa enemmistö lukudiplomin saajista oli tyttöjä.

    Eiväthän pojat lue, heillä on parempaa tekemistä.

    Ei kyse ole pelkästään lukemisen määrästä; tyypillisesti lukudiplomisysteemiin kuuluu että on jokin lukupäiväkirja / lista johon luettuja kirjoja merkitään. Siinä vaiheessa kun aloin lainata lähikirjastosta kirjoja oman valintani mukaan (ehkä 3.-4. luokalla?) enkä koululuokan pienestä valikoimasta, en ainakaan muista että olisin tuollaiseen osallistunut.

    Luin peruskouluvuosinani aivan valtavasti (toki suuri osa sellaisia nk. lasten- / nuorisokirjoja jonka lukee parissa iltapäivässä, mutta kuitenkin varmaan reippaasti yli tuhatkunta nimekettä), ja muutamaa harvaa poikkeusta kuten muutamaa pakollista äidinkielentunnin esitelmää en juurikaan tehnyt niistä tiliä koululuokassa.

    Lukudiplomin saaminen vaati paitsi kirjojen lukemista, myös sellaista persoonaa että hankkii lukudiplomin.

  8. 8

    Jack sanoo

    Kymmenisen vuotta sitten olin lapsi. Siihen aikaan lukeminen oli vielä melko itsestään selvä osa lasten – ainakin oman lähiöni lasten – kulttuuria. Jotkut tuntemani lapset olivat ns. lukutoukkia; itse en ikinä ollut, mutten toisaalta osannut edes kuvitella että joku voisi suhtautua lukemiseen erityisellä vastenmielisyydellä. Lukeminen oli normaalia toimintaa, jota harrastettiin toisinaan. En ollut tietoinen sen erityisasemasta, en hyvässä enkä pahassa. Luin aina joskus romaaneja, ja hitosti sarjakuvia, koska oikeastaan kaikki tekivät niin. Monet lapsuuteni vavahduttavat elämykset olivat lukuelämyksiä.

    Teini-iässä lopetin lukemisen moneksi vuodeksi, kunnes sitten aikuisuuden kynnyksellä löysin kirjallisuuden uudestaan, ja tällä kertaa löysin sen tosissani. Nyt tunnen suurta kiitollisuutta siitä, että kasvoin ympäristössä, jossa lukemista pidettiin normaalina ja hauskana juttuna. Kirjallisuus edustaa ja kehittää tiettyjä kognitiivisia taitoja, joihin pätee sama kuin käsittääkseni mihin tahansa kognitiiviseen taitoon: jos pohjaa ei kehitä lapsuudessa, on taitoa hemmetin vaikea kehittää myöhemmin. Aikuistuessani pystyin palaamaan kirjojen pariin ja oppimaan uudestaan syventymisen, hitaamman ajattelun ja mielikuvituksen taidot, koska jonkinasteinen harjaantuminen tähän piili jo aivorakenteissani.

    Siksi onkin hermostuttava ajatus, että lapsuus tuntuu alle vuosikymmenessä kutistuneen ennen kaikkea ruutujen tuijottamiseksi. Minäkin tuijotin ruutuja, mutta onneksi tein myös muuta. Tiettyjä taitoja, joiden oppimiseen kaikilla ihmisillä pitäisi olla oikeus, ei opi älylaitteista.

    Ketään ei voi pakottaa innostumaan lukemisesta. Päinvastoin. Varsinkin yläkoulut aktiivisesti tuhoavat nuorten ihmisten mahdollisuuden innostua lukemisesta suhtautumalla lukemiseen ”hyödyllisenä” ja ”tärkeänä” asiana, johon ihminen on pakotettava. Omassa lapsuudessani luettiin, koska se oli hauskaa. Aku Ankka ja Harry Potter olivat kai tehneet lukemisesta vaihtoehdon sukupolvelleni.

    Olenkin tästä aivan samaa mieltä:

    ”Lukemisen pitäisi olla vapaaehtoista, omasta intohimosta kumpuavaa. Voiko intohimoa tartuttaa? En tiedä. Kenties on mahdollista luoda ympäristö, jossa intohimo voi puhjeta kukkaan.”

    Ympäristö, jossa intohimo kirjoihin voi puhjeta kukkaan, vaatii yleensä sopivaa aktiivisuutta aikuisten osalta. Ennen kuin oma sukupolveni otti Harry Potterin omakseen, oli oltava jonkin verran aikuisia, jotka tulivat ostaneeksi Viisasten kiven.

    Jotta lapsi voi huomata, että toisinaan lukeminen tuntuu erittäin hyvältä, on hänellä oltava mahdollisuus löytää kirjayksilöitä jotka puhuttelevat häntä. Mikäli lapsi ei noin vain omillaan pysty tähän – ja harvemmin nykymaailmassa pystyy -, on häntä reilua auttaa. Kirjallisuutta ei ole tarkoituskaan tuputtaa hyötynäkökulmien kautta, muttei myöskään suhtautua siihen välinpitämättömästi, vaan esitellä se hyvänä juttuna, jota kannattaa kokeilla.

    Viime vuonna maailman parhaana opettajana palkittiin Nancie Atwell, jonka metodit perustuvat juuri tähän oivallukseen. Hänen koulussaan lukemiseen ja kirjoittamiseen suhtaudutaan asioina, joita nuorten ihmisten _annetaan_ tehdä, sen sijaan että heidät pakotettaisiin lukemaan ja kirjoittamaan. Saatavilla on iso valikoima kirjoja, ja nuoret lukevat mitä haluavat, siinä tahdissa kuin haluavat. Oppilaat ovat tavallisia lapsia ja teinejä, ja kiinnostava havainto on, että mahdollisuuden saadessaan kaikilla ihmisillä näyttää olevan kyky innostua kirjoista. Keskimääräinen Atwellin oppilas lukee nelisenkymmentä kirjaa vuodessa ja tekee sen ilolla.

    Suurin osa lapsista ei tietenkään pääse kokemaan näin viisaita kouluympäristöjä (ainakaan toistaiseksi). Kuinka sitten tarjota lapselle mahdollisuus löytää kirjallisuus? En osaa vielä sanoa, mutta uskon että jokainen ihminen ansaitsee tuon mahdollisuuden, jotta oma valinta lukemisen ja lukemattomuuden välillä on ylipäätään myöhemmin mahdollinen.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *