Olen siis fetisisti

Roland Barthes on niitä kirjallisia hahmoja, joita olen joskus vuosia sitten ylimalkaisesti lukenut ja varmaan kuvitellut ymmärtäväni. Tällaisilla lähes unohduksiin painuneilla satunnaistuttavuuksilla on tapana joskus putkahtaa esiin jonkin sattuman oikun kautta. Eilen tulin ajatelleeksi Barthesia ensimmäistä kertaa varmaan kymmeneen vuoteen. Muistin hänen hahmotelleen väljän ja varsin nerokkaan typologian erilaisista lukijatyypeistä.

Kesti hetken tarkistaa, mutta tarkistus tuotti tulosta: Barthes puhui siis fetisistisistä, pakkomielteisistä, paranoideista ja hysteerisistä lukijoista.

Minulla ei ole vaikeuksia sijoittaa itseäni tähän nelijaotteluun, tunnustaudun oikopäätä kirjalliseksi fetisistiksi. Uppoudun ja kiinnyn tekstien yksityiskohtiin ja katkelmiin, kiinnostun enemmän osista kuin kokonaisuuksista. Tämän vuoksi en jaksa ylistää loputtomiin romaaneja, jotka on rakennettu viimeisen päälle teoksiksi ja joista jää päällimmäisenä mieleen tekninen virtuositeetti. Richard Powersin The Echo Maker, josta hiljattain kirjoitin merkinnän on hyvä esimerkki tällaisesta muodon (ja myös teemojen) tasolla ylikirjoitetusta romaanista. En voi lukea Powersia samalla tavalla kuin Michel Houellebecqia, jonka minkä tahansa romaanin voi aukaista miltä tahansa sivulta ja saada nautintoa jostakin esseistisestä kiteytyksestä, sarkastisesta heitosta tai groteskilla tavalla vinosta havainnosta. Houellebecq ei ole kirjoittanut eikä tule koskaan kirjoittamaan niin viimeisteltyjä teoksia kuin Powers, ja muun muassa siksi hän on kirjailijana paljon kiinnostavampi. Jonkun mielestä Powers voi olla parempi, mutta näin väittävä ei todennäköisesti ole lukijana fetisisti.

Entä ne kolme muuta lukijatyyppiä?

Pakkomielteisen lukijan tekee pakkomielteiseksi vimmaisuus laatia lukemistaan teoksista valtaisiksi paisuvia selitysröykkiöitä. Paranoidi lukija hakee teksteistä aukkoja ja salakäytäviä, tekeytyy jonkinlaiseksi kirjalliseksi mestarietsiväksi. Hysteerinen lukija on kuin… no, hän on kuin Kirsi Piha, heittäytyy pidäkkeettä tekstin vietäväksi ja kiljahtelee yhtenään, kuinka ihanaa hänellä on.

Kommentit
  1. 4

    sanoo

    Siis, fetisismi, paranoia, ja hysteria. Siispä lukeminen on nähtävästi jonkinlainen sairaus. Mitähän sitten on sairautta ruokkiva toiminta, kirjoittaminen? Yhtäläisen rikollista kuin huumeiden viljely – tai lievemmässä muodossa tupakan?

  2. 5

    sanoo

    Ainakin kirjoittaminen on osoitus ihmisen viihtymättömyydestä ja tyytymättömyydestä.

    Anteeksi annettavaa se kuitenkin lienee, koska se harvoin tuottaa suoranaista nautintoa. Useimmiten se tuottaa jotain aivan muuta.

    Kaikki mikä ei tuota nautintoa tai hyvää fiilistä ja positiivisuutta, mielletään nykyaikaina jotenkin sairaaksi tai ainakin epäilyttäväksi.

    Ajan henkeä on velvollisuus viihtyä ja nauttia olostaan. Kirjoittava ihminen kuitenkin helposti epäviihtyy ja valittaa olostaan. Siksi kirjoittaminen on kai jotenkin rikollista.

  3. 6

    sanoo

    Tämä paranoidi-fetisisti pitää itsestäänselvyytenä sitä ulkoa ohjattua sisäistä perkelettä, joka määrittelee lukemisen sairaudeksi. Ja mennään ihan ”kuuntele kehoasi” -periaatteella: en minä jaksa innostua kirjallisuudesta, josta tulee jotenkin ”hyvä mieli”. Tai jaksaisin, mutta en ole enää pessimismissäni aikoihin törmännyt hyvään kirjallisuuteen, josta tulisi hyvä mieli.

    Kivuliaita perversioita nämä on minulle kaikki lukemiset, kirjoittamiset, verkontäytteet. Puhuminen.

    Kuunteleminen on ainoa tapa saavuttaa jotain mielenrauhaa muistuttavaa.

    Mutta mihin väliin kokonaiskuvassa mahtuu ajanvietekirjallisuus? Harrastekirjallisuus? Viihdekirjallisuus? Eikö nää oo niitä, minkä on tarkoitus etäännyttää ja tehdä se ”hyvä fiilis” sen kummempia ravistelematta?

  4. 7

    sanoo

    ”Mutta mihin väliin kokonaiskuvassa mahtuu ajanvietekirjallisuus? Harrastekirjallisuus? Viihdekirjallisuus? Eikö nää oo niitä, minkä on tarkoitus etäännyttää ja tehdä se ”hyvä fiilis” sen kummempia ravistelematta?”

    Barthesilla taisi olla jaottelu, joka sopisi tähän. Jotkut tekstit ovat lisible, jotkut scriptible. Edelliset vain luetaan läpi, koska niistä ei muuhun ole. Jälkimmäiset ovat täynnä aukkoja, oikkuja ja kangastuksia, jotka vaativat ”tulkintaa”, ”uudelleen kirjoittamista” tai ylipäätään sitä, mikä on lukemista muussakin kuin sanan triviaalissa merkityksessä.

    Jos kirjasta tulee vain ”hyvä mieli”, se on kirjana kurja, tarpeeton ja epäonnistunut, pelkkää suunsoittoa. Lukemisen päämäärä – ainakin minulle – on hupin ja lohdun saaminen, mutta ”hyvä mieli” ei niitä anna, koska ”hyvä mieli” perustuu petokselle, sillä maailma ei ole hyvä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *