Oivaltavaa luentaa

Zadie Smith on kirjoittanut pari hyvää romaania, mutta on myös mainio esseisti. Vakuutuin ja vaikutuin hänen asiaprosaistin kyvyistään lukiessani kokoelman Changing My Mind. Occasional Essays.

Antoisimpana pidän kokoelman viimeistä tekstiä ”Brief Interviews with Hideous Men: The Difficult Gifts of David Foster Wallace”, jossa Smith arvioi DFW:tä kirjailijana Brief Interviews with Hideous Men -novellikokoelman lähiluvun lomassa. Vaikka Smith oli DFW:n ystävä, ei hänen esseensä ole mikään yksipuolinen ylistys- tai ylösnostamiskirjoitus vaan näkemyksellinen tutkimusmatka DFW:n proosan maailmaan.

Niiden, jotka eivät vielä ole DFW:hen tutustuneet kannattaa ehdottomasti lukea mieluummin Smithin essee kuin vaikkapa DFW:ltä postuumina julkaistu This Is Water, jota on markkinoitu jonkinlaisena pikajohdatuksena edesmenneen kirjailijan ajatteluun. This Is Water haiskahtaa kustantajan rahastusyritykseltä: se on kansien väliin laitettu luentoteksti, jota DFW tuskin koskaan olisi itse kirjan muodossa julkaissut. Teksti on pätkitty kirjan sivuille pieniksi palasiksi, ikään kuin aforistisiksi tiivistymiksi. Kuten Smith huomauttaa, tällainen lapidaarinen tyyli on mahdollisimman kaukana DFW:n proosasta, jota luonnehtii pikemminkin runsaus ja rönsyilevyys kuin niukkuus ja pelkistäminen.

Lienee mahdotonta kirjoittaa kirjailijasta sijoittamatta häntä tiettyihin kirjallisuuden traditioihin ja jatkumoihin. Smith mainitsee DFW:n kohdalla ilmeisimmät nimet (DeLillo, Pynchon), mutta myös vähemmän ilmeisiä. Hän näkee DFW:n tuotannossa merkkejä ”katolisesta mausta” sekä jälkiä Sartresta ja etenkin Philip Larkinista, jonka DFW nosti ainoana runoilijana mielikirjailijoidensa joukkoon Smithille kirjoittamassaan kirjeessä. Nimiä voisi toki heitellä lisääkin, ja selvää on että vaikka suuri osa DFW:n vaikutteista paikantuu amerikkalaiseen postmodernismiin ja mannermaiseen filosofiaan, hänen proosassaan erottuu muunkinlaisia kaikuja.

Brief Interviews -novellikokoelmasta Smith esittää tiivistyksen, joka mielestäni luonnehtii DFW:tä kirjailijana myös laajemmin:

”It was meant for readers of my generation, born under the star of four interlocking revolutions, undreamed of in James’s philosophy: the ubiquity of television, the voraciousness of late capitalism, the triumph of therapeutic discourse, and philosophy’s demotion into a branch of linguistics. How to be finely aware when you are trained in passivity? How to detect real value when everything has its price? How to be responsible when you are, by definition, always the child-victim? How to be in the world when the world has collapsed into language?”

Tuosta viimeisestä kohdasta, elämästä ja ajattelusta lingvistisen käänteen jälkeisessä todellisuudessa, Smith kehittelee DFW:n ajatusten pohjalta mielenkiintoisen tarkastelun tai yhteenvedon. Lähtökohtana on se, että DFW:n mielestä monet postmodernit prosaistit menivät liian innokkaasti derridalaisen ”tekstin ulkopuolella ei ole mitään” -idean taakse viitsimättä pohtia tämän idean synkkiä seurauksia. DFW etsi ulospääsyä kielen solipsismista Wittgensteinin avulla ja helli ajatusta kielestä ihmisten välisten yhteyksien ja suhteiden tai vähintäänkin kohtalotoveruuden kokemuksen luojana. Monet Brief Interviews -novellikokoelman tekstit luovat eteemme jonkinlaista varoittavaa kauhukuvaa omaan kielelliseen tyhjiöönsä humahtaneista persoonista, ”vastenmielisistä uroksista”.

En ala tässä selostaa sen tarkemmin Smithin luentaa DFW:n novelleista, kiinnostuneet voivat perehtyä siihen lukemalla hänen esseensä. Toivottavasti he kokevat samanlaisia innostuksen hetkiä kuin itse koin. Smith on mielestäni tarkka ja oivaltava lukija, mikä ei tietenkään tarkoita, että olisin kaikissa asioissa hänen linjoillaan. En esimerkiksi ymmärrä, miksi hän moittii Brief Interviews -kokoleman novellin ”Adult World” loppua, jossa lineaarinen tarinankerronta hajoaa luonnosmaisiksi huomioiksi, hajamietteiksi ja tekstipätkiksi. Mielestäni ”Adult Worldin” on hyvä loppua juuri noin, onhan se nimenomaan tarina hysteeriseksi paisuvasta itsereflektiosta — siinä nuori vaimo pelkää neuroottisesti aiheuttavansa rakastellessaan tuskaa miehensä ”pippelille” (miten sanan ”thingie” suomentaisi?) — joten on luontevaa, että myös itse teksti suistuu itsereflektiivisyyteen ja alkaa hajottaa itse itseään.

Kun tiedetään, että DFW ei ollut kauhean innostunut metafiktiivisistä tempuista, ”Adult Worldin” loppu oli häneltä varmaan tarkasti harkittu. Smith lainaa esseessään haastattelua, jossa DFW kertoo arvostavansa Nabokovin ja Cooverin kaltaisia metafiktion edelläkävijöitä, mutta ei niinkään heidän lukuisia seuraajiaan: ”By the mid-seventies, I think, everything useful about the mode had been exhausted… By the eighties it’d become a god-awful trap”, DFW sanoo.

Liekö oireellista, että suomalaisessa proosassa metafiktio on eräs tämän syksyn jutuista, kuten Lasse Koskela on hiljattain huomauttanut.

Kommentit
  1. 1

    sanoo

    Smithistä; jotain kummallista oli Nimikirjoitusmiehessä kun se jäi multa kesken. Epäilen silti sittenkin vian löytyvän lukijasta, kenties moodi oli väärä sillä hetkellä.
    Hankin kuitenkin toisen teoksen, Kauneudesta. Jos se avaisi hiukan ikkunaa Smithiin. Täytynee hankkia myös tuo esseeteos.

  2. 2

    sanoo

    Sivuhuomio tuosta suomalaisesta metafiktiosta. Aika kaukana se nyt taitaa olla jostain John Barthista tai muista alan klassikoista, tai siis siitä kun kirjailija seikkailee hahmojensa kanssa, tai hahmot juttelevat suoraan lukijalle neljännen seinän murtaen. Eiköhän se taida olla niin että ”avainromaani” olisi parempi käsite tässä tämän syksyn romaanien yhteydessä, sikäli kuin olen oikein käsittänyt mistä on kyse. 🙂

  3. 3

    sanoo

    En ole mäkään lukenut noita suomalaisia tämän syksyn metafiktioita.

    No joo, Raittilan ”Marsalkan” kyllä luin. Siinähän on näkökulmatekniikalla rakennetun romaanin puoliväliin laitettu jakso, jossa ”kirjailija Raittila” selittää ”kustantajalleen” kirjoittamassaan kirjeessä käsillä olevan romaanin syntyyn liityviä taustoja ja sen alkuperäistä kytkyä Harlinin Marski-elokuvaan.

    Erilaista metafiktiota tosiaankin kuin noilla jenkeillä tai Nabokovilla. Ei kuitenkaan autofiktiota, koska ei ”Raittila” siellä seikkaile rinnan tarinansa hahmojen parissa.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *