Oikeiston hippi

En ole varma — enkä nyt jaksa tarkistaa — oliko se Ayn Rand, joka ensimmäisenä puhui oikeiston hipeistä. Napakoille termeille käy usein niin, että ne alkavat elää omaa elämäänsä ja saavat alkuperäisestä merkityksestään poikkeavaa sisältöä. Niinpä Rand taitaa itse olla lähellä sellaista hahmoa, jota nykykielenkäytössä tarkoitetaan oikeiston hipeistä puhuttaessa. Hänhän ylisti hurmahenkisesti yksilönvapautta ja kammoksui kaikenlaista kollektivismia, mukaan lukien hyvinvointivaltiota. Slavoj Žižek on luonnehtinut Randia hulluksi venäläiseksi naiseksi: “Ayn Randin mukaan raha on ainoa vaihtoehto. Nykyään monet oikeistolaiset väittävät — hieman Randia seuraten — että Obama olisi kommunisti.”

Toisin sanoen oikeiston hipit edustavat jonkinlaista markkinafundamentalistista anarko-kapitalismia, jossa kuuluu yksityistää kaikki muu paitsi poliisi ja armeija, moraalikin. Onko meillä Suomessa oikeiston hippejä?

Toki on, mutta he pyörivät paremmiston piireissä keskenään eivätkä tule koskaan televisioon rahvaan pällisteltäviksi. Eräs poikkeus kuitenkin löytyy. Björn Wahlroos uskaltaa näyttää karvansa avoimesti eikä häpeä tippaakaan oikeistohippeyttään*. Viimeksi hän oli otsikoissa Kalevassa vaatiessaan tuloerojen kasvattamista. Aina kun Wahlroos avaa suunsa, sadat tuhannet suomalaiset pahoittavat mielensä, vaikka hänen näkemystensä ei luulisi olevan enää yllätys kellekään. Nehän tunnetaan yhtä hyvin kuin Pentti Linkolan tai Päivi Räsäsen näkemykset, ja siitä huolimatta — tai ehkä pikemminkin sen takia — Wahlroos onnistuu aina kohauttamaan.

Toki Wahlroosilla on myös ihailijansa. Eräs naispuolinen kokoomuspoliitikko (joka sittemmin on jättänyt politiikan, ainakin toistaiseksi) kertoi viime vuosikymmenen alkupuolella ostaneensa Sammon osakkeita ihan pelkästään Wahlroosin tähden. Hänelle sijoitus Sampoon oli “eettinen sijoitus” siinä, missä jollekin toiselle vihreään sähköön siirtyminen. Helsingin finanssipiireissä on paljon sellaisia, jotka pitävät Nallea “älyllisesti ylivoimaisena” (olen kuullut hänestä tällaisen luonnehdinnan useita kertoja). Eivätkä Wahlroosin kanssa tekemisissä olleet toimittajatkaan lakkaa ylistämästä hänen valovoimaansa ja esiintymistaitoaan (jotka ovat nykymaailmassa arvokkaampi sosiaalinen pääoma kuin äly ja sivistys).

Hieman, mutta vain hieman, yllätyin lukiessani viime syksynä Helsingin Sanomista Matti Klingen Wahlroosille kirjoittaman fanikirjeen, joka syystä tai toisesta oli taitettu lehteen normaalin artikkelin näköiseksi. “Aina näkyvän tyylikkästi pukeutunut Wahlroos on näyttävimmin sitoutunut identiteettimme eurooppalaisen korkeakulttuurin ja hienostuksen olemukseen”, Klinge kirjoitti. Eli hänkään, hänkään ei ole säästynyt Nallen karisman lumolta. Vaikka onko se mikään ihme? Onhan Klingessä muitakin epäilyttäviä piirteitä, esimerkiksi hillitön ranskalaisen kulttuurin ihailu.

Mikä sitten on Wahlroosin salaisuus, miksi hän kuohuttaa mieliä niin puolesta kuin vastaan? Olisiko kyse siitä, että hän on samaan aikaan sekä täysin härski että täysin vilpitön ja lisäksi äärimmäisen vakuuttava. On vaikea kuvitella, että Wahlroos voisi tuntea itsensä heikoksi tai haavoittuvaiseksi, hänen olemuksensa ja puheensa huokuvat niin huimaa itsevarmuutta, että sellainen voi olla vain äärimmäisellä narsistilla, ihmisellä, joka ei hetkeäkään epäile etteikö olisi paras, fiksuin ja valovoimaisin. Tuo itsevarmuus on oikeistohipin itsevarmuutta, tyypin, joka on nähnyt valon, joka on järkkymättömän varma siitä, että markkinafundamentalismi ei ole historiallinen ilmiö vaan universaali totuus, koko maailman ja maailmankaikkeuden järjestys ja mieli.

Oikeistohipin itsevarmuus kumpuaa suoraan hänen erehtymättömyydestään. Hänen maailmassaan ei ole ristiriitoja, paradokseja, umpikujia, hämäriä alueita. Olipa kysymys tulonjaosta, kehitysavusta tai finanssipolitiikasta hän tietää ainoan oikean, ainoan mahdollisen vastauksen. Ja kun tällainen ihminen kertoo vastauksensa Wahlroosin karismalla, se mykistää hetkeksi jokaisen, joka on kokenut, miltä tuntuu painiskella raastavien epäilyjen, raastavan epävarmuuden puristuksessa.

Toisaalta Wahlroos hyötyy siitä, että suomalainen talousjournalismi on kesyä ja hampaatonta, olennaisesti heikompitasoista kuin poliittinen journalismi. Toimittajat eivät pane häntä tiukoille. Mitellessään heidän kanssaan Wahlroos pärjäisi vaikka toinen käsi selän taakse sidottuna. Ja kuitenkaan hänen talous- ja yhteiskuntateoreettinen apparaattinsa ei ole kummoinen. Sehän muodostuu The Road to Serfdomista poimituista iskulauseista ja uusklassisen taloustieteen perusteeseistä. Wahlroos uskoo, että maailma koostuu rationaalisista valitsijoista, jolloin mikä tahansa taloudellinen tai yhteiskunnallinen ongelma on hoidettavissa siten, että kehitetään riittävän tehokkaat insentiivit ohjaamaan yksilöiden käyttäytymistä. Talous- ja yhteiskuntatiede on väärällään tutkimusta ja kirjallisuutta, joka tarjoaisi päteviä vasta-argumentteja.

Vaan kun Wahlroos ei koskaan epäile itseään, eivät toimittajatkaan epäile häntä. Hänellähän on karsimaa, hänellä on purevaa älyä, hänellä on hienostunut tyyli. Ja häneltä saa taatusti iskevän otsikon ja raflaavia kommentteja.

Nämä pohdinnat heräsivät, kun luin Nouriel Roubinin ja Stephen Mihmin finanssikriisiä ruotivan teoksen Crisis Economics. Heidän tärkein viestinsä kuuluu, että talouspolitiikka ei saa nojautua valmiisiin uskomusjärjestelmiin, vaan sen on oltava pragmaattista ja sen on otettava huomioon historialliset tilanteet. Joskus toimivat keynesiläiset keinot, toisinaan monetaristiset, välillä niiden erilaiset yhdistelmät.

Finanssikriisi osoitti, että erehtymättömät ja itsevarmat oikeiston hipit — joihin myös USA:n keskuspankin ex-pääjohtaja Alan Greenspan kuului — voivat olla vaarallisia olentoja. Valitettavasti ennen kaikkea muille kuin itselleen.

* Amerikkalaisessa kontekstissa Wahlroos ei olisi tyylipuhdas oikeistohippi, mutta pohjoismaisessa kontekstissa hän on sitä ehdottomasti.

Kommentit (7)
  1. aleksis salusjärvi
    31.1.2011, 23:03

    Ai saakeli, loistava teksti. Naurattaa vieläkin, ku kuvittelen kaverin toinen käsi sidottuna selättämässä joukkoa taloustoimittajia. Toi rokkistarakarisma ja vääränmessiaanpäivä luo herkullisen pohjan tragedialle, jota uumoilet tekstisi lopussa. Tässähän on balzaclaisen (tai wolfelaisen) suurenmoisen romaanin kehys.

  2. Tommi Melender
    31.1.2011, 23:08

    Olishan tässä balzacilainen kehys, epäilemättä.

    Tosin luulen, että balzacilainen hahmo ensimmäiset miljoonansa tienattuaan ja päästyään nauttimaan hienostopiirien seurasta ajautuisi lopulta perikatoon jonkun kevytkenkäisen tanssijattaren vuoksi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *