Oikea elämä vs. kirjallisuus

Minäkin kävin toiveikkaana hakijana haastateltavana, kun Parnasso haki parisen vuotta sitten päätoimittajaa. En tullut valituksi, mutta eipä pahemmin harmita. Jarmo Papinniemi on tehnyt enimmäkseen hyvää jälkeä, ja viime viikolla postilaatikkoon tupsahtanutta Parnassoa luin mielikseni.

Oman kaunokirjallisen tuotantoni kannalta lienee ihan hyvä, että en ansaitse leipääni kirjallisuuslehteä tekemällä. On hyvä nähdä ja kokea maailmaa muultakin kantilta kuin kokopäiväisenä kulttuurityöläisenä. Aikoinaan suuresti (ja vieläkin kohtuullisesti) ihailemani REMin kitaristi Peter Buck totesi kerran haastattelussa inhoavansa rockbändin kiertue-elämästä kertovia on the road -biisejä. Minäkin luen ja kirjoitan lähtökohtaisesti mieluummin sellaisia kirjoja, joissa päähenkilö ei ole kirjailija. Toimittajaakaan en hevin ottaisi romaaniini sankariksi tai edes antisankariksi.

Kokemukset oikeasta elämästä ovat uskoakseni kirjailijalle hyödyksi. Niistä jää aina jotakin taskun pohjalle, vaikka asennoituisi kirjoittamiseensa, kuten Peiliin piirretyn naisen kirjailijahahmo: ”Mä en kirjoita autobiografisia juttuja”. Tosin ei näitä tällaisia kokemuksia saa myöskään liian suureen arvoon korottaa, kuten Jari Tervo mielestäni tekee harmitellessaan uudessa Parnassossa sitä, ettei aikoinaan käynyt armeijaa:

”Siviilipalvelus oli mahtipontinen virhe, minkä vuoksi jäin paitsi monesta kirjailijan ammatille tarpeellisesta tiedosta. Ryhmän toiminnan lainalaisuuksia jouduin opettelemaan urheiluseurassa ja kantajuoppojen pöydässä.”

Armeijan käyneenä – joskin alokasajan jälkeen yksinomaan Ruotuväki-lehden toimittajana palvelukseni suorittaneena – voin sanoa, että arvokasta oppia tarttui mukaan niukalti. Mitään sellaista ei ryhmän toiminnan lainalaisuuksista minulle kirkastunut, joka ei olisi kirkastunut futisjengissä pelaamalla tai kapakoissa notkumalla.

Eräs reservinupseeriksi asti edennyt entinen työkaverini totesi sinänsä varsin ronskisti, ettei oppinut armeijassa muuta hyödyllistä kuin runkkaamaan niin ettei peitto heilu.

P.S.
Samaisessa Parnassossa Mikko Varis kysyy: ”Olisiko niin, että dekkarikirjailijat eivät ole aidosti kiinnostuneita muusta kuin dekkarikirjallisuudesta? Että he lukevat vain toistensa tekstejä?” Uskoakseni kysymys on retorinen. Vastauksen saadakseen ei tarvitse perehtyä kovinkaan uutterasti suomalaiseen dekkaritarjontaan. Yksi syy kotimaisten rikosromaanien aneemisuuteen lienee se, että niitä kirjoittavat toimittajat. Lehtiproosa on kirjailijalle melkoinen vihulainen, irti pääsy tästä sujuvasta ja sovinnaisesta kielellisen ilmaisun muodosta ottaa todella koville. Jos lehtiproosa jää päälle, syntyy kyllä kelvollisia poliittisia muistelmia, mutta ei kelvollista kaunokirjallisuutta.

Kommentit
  1. 1

    sanoo

    Parnassoa lukematta ja varsinaisesti asepalvelusta puolustelematta toteaisin, että armeija oli ainakin itselleni paikka, jossa ensimmäistä ja toistaiseksi viimeistä kertaa jotakuinkin koko yhteiskuntamme ihmiskirjo oli paitsi läsnä myös liiankin lähellä samassa tuvassa ja teltassa.

    Peruskoulussa ei vielä näe esim. yhteiskunnan eroja niin tarkkaan, mutta on hämmentävää huomata, miten vain n. kolme vuotta elämää peruskoulun jälkeen voikaan viedä eri ihmisiä niin eri urille.

    Tarkkasilmäiselle ihmisluonteen observoijalle tämä antaa liki rajattoman mahdollisuuksien kentän, joskin alokasaikana kaikki on niin sekavaa ja kaikki maistereista semisyrjäytyneisiin yhtä lailla kuvioista ulkona, että varsinaiseen ryhmädynamiikkaan ennättää keskittyä sitten vasta myöhemmissä vaiheissa, jolloin periaatteessa sosioekonomisesti sokea armeijan oma sihti on tietyin yllätyksin palauttanut myös palvelukseen astuneen ikäryhmän sosiaaliset jaot.

    Ihmistyyppien kannalta armeija on rikas varasto, ryhmän toimintoja tai niin usein mainostettua johtamista en sen sijaan minäkään lähtisi harmaista (tai sinisistä) hakemaan.

  2. 2

    sanoo

    Olihan sitä ihmiskirjoa alokasaikanani Kainuun prikaatissa. Joskin kattavan sosioekonomisen poikkileikkauksen saamista epäilemättä heikensi se, että naissukupuoli loisti poissaolollaan.

    Minulla on sellainen kokemus, että kovin moni yritti olla armeijassa äijempää kuin olikaan. Melkoisia naistenmiehiä ja viinaveikkoja lähes jokainen. Toki näiden roolileikkien havainnoiminen oli omalla tavalla hauskaa, vähän aikaa.

    Se ”junkiva perusvitutus” – Seppälän tuotannosta peräisin olevaa ilmaisua käyttääkseni – joka oli armeija-aikojen vakiovieras tylsytti kyllä hyvin tehokkaasti halut syvällisempään observointiin ja osallistuvaan havainnointiin. Ryhmädynamiikkakin oli parhaimmillaan sitä, että porukalla mietittiin parhaat tavat lusmuilla kouluttajien tai varusmiesesimisten määräämistä tehtävistä.

    Väittäisin melkein, että melkein kaiken sen minkä näin ja koin armeijassa olisin voinut päätellä aikaisempien havaintojeni (lähtien peruskoulusta) ja aikuistumisen myötä karttuneen ihmisymmärrykseni pohjalta.

    En mitenkään kadu, että armeijan kävin. Mutta ei se kyllä paljon mitään antanutkaan.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *