Nyt alkoi elämä!

Vapaus on mukava paikka, jos siellä voi silloin tällöin pistäytyä käymässä. Jatkuva vapaudessa oleskelu olisi kammottavaa, suorastaan epäinhimillistä.

Jään vähäksi aikaa pois palkkatyöstä, palkattomalle vapaalle. Nimenomaan “vähäksi aikaa”.

Tarkoitukseni ei ole lenkkeillä, kuljeskella puistoissa tai istuskella baareissa latkimassa olutta ja pitämässä jätkien kanssa tietovisaa. Pistän itseni kirjoitustöihin. Ja kun näin teen, piirrän samalla rajat palkattoman vapaani “vapaudelle”.

Entä jos tekstiä ei synny kovasta yrityksestä huolimatta?

Se ei olisi mikään ihme. Usein käy niin, että silloin kun olosuhteet ovat otollisimmat, kirjoittaminen ei suju. Olenkin laatinut oivan hätäsuunnitelman tällaisen vastoinkäymisen varalle.

Jouko Turkka on kuvannut Aiheissa kirjailijan (tai ylipäänsä taiteilijan) lukkoonmenoa paremmin ja täsmällisemmin kuin kukaan toinen suomalainen kirjailija. Erityisen huvittava ja samalla traaginen kohta tässä vimmaisessa monologissa on se, kun tekstin puhuja alkaa uskotella itselleen, että hänen ongelmansa ei olekaan mikään henkilökohtainen juttu vaan koko sivistynyttä maailmaa koskeva:

“Tässä onkin siis enemmästä kyse. Kokonaisesta ihmisen tilanteesta: minä tässä änkkänä olenkin sankari. Ja minä kun luulin että tämä on laiskuutta ja jännitystä ja tämä onkin kulttuurikriisi. Nyt vaan muistiin kaikki mitä tajunnassani tapahtuu ja syntyy iso juttu.”

Eli siis: jos en saa vapaudessani aikaiseksi kelvollista romaanitekstiä, ryhdyn suoltamaan poleemista esseistiikkaa, jossa tuomitsen sepitteet (varsinkin romaanit) häpeällisiksi, lapsellisiksi ja vastenmielisiksi. Passitan koko fiktiotaiteen länsimaisen kulttuurihistorian roskatunkiolle. Ja syljen perään helvetin pitkän syljen.

Baudelaire sanoi, että Victor Hugolla on aina otsa painuksissa: “liian painuksissa että hän näkisi muuta kuin oman napansa.” Poleemisella esseistillä on se etu puolellaan, että hän voi lavastaa napanöyhtänsä kaivelun viiltäväksi kulttuurikritiikiksi, kohottaa omat henkilökohtaiset ongelmansa koko kirjallisuuden ongelmiksi: “Mä luulin että mua vituttaa, mutta täähän onkin kulttuurikriisi!” Täydestä menee. Sanokaa minun sanoneen.
Kommentit (7)
  1. Maahanmuuttaja
    26.10.2008, 17:28

    Näin se menee. Ihan pelottaa tuo apuraha, jos ei sitten pystykään olemaan sen arvoinen? Mutta toisaalta saahan sitä kaljaa lipittää vuoden päivät ja puhua “viisaita”.

  2. “Eli siis: jos en saa vapaudessani aikaiseksi kelvollista romaanitekstiä, ryhdyn suoltamaan poleemista esseistiikkaa, jossa tuomitsen sepitteet (varsinkin romaanit) häpeällisiksi, lapsellisiksi ja vastenmielisiksi.”

    Sinulla on siis B-suunnitelma valmiina – hyvä niin, näinä epävakaina aikoina. Tuosta tuli mieleen Hannu Raittilan uusin (Ulkona) ja siitä kohta “(…)lukukokemukseeni kuuluu, että kaikki fiktio ja varsinkin romaanit tuntuvat jollakin tavalla täysin lapsellisilta. Tämä koskee jopa Seppälän kirjaa, vaikka Ei kenenkään maasta on mahdotonta osoittaa mitään kepeää tai lapsellista.”

    Isävainaani vakiolause äidilleni, joka pitkän päivän työt tehtyään yritti hengähtää hetken kirjan ääressä: “Taasko sinä luet noita ilimanaikusia rommaaneja.”

    Onkohan romaani jo *muotonakin* siis muuttunut Raittilalle ilimanaikuseksi – sellainen tuntu tulee. Ehkä romaani on ollut/oli hänelle lopulta enemmänkin muotokokeilu muiden (arvostelujen, kuunnelmien, esseiden ja novellien) joukossa, samalla periaatteella kuin pienet ja isommatkin pojat haluavat purkaa ja koota erilaisia laitteita ja kojeita ja tehdä niistä omia sovelluksia.

    Tuli vain mieleen.

    [Laitoin lopulta Anonyymina, kun en tiedä lähtivätkö edelliset yritykseni minnekään, t. Golgatan Olga]

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *