Nyt alkoi elämä!

Vapaus on mukava paikka, jos siellä voi silloin tällöin pistäytyä käymässä. Jatkuva vapaudessa oleskelu olisi kammottavaa, suorastaan epäinhimillistä.

Jään vähäksi aikaa pois palkkatyöstä, palkattomalle vapaalle. Nimenomaan ”vähäksi aikaa”.

Tarkoitukseni ei ole lenkkeillä, kuljeskella puistoissa tai istuskella baareissa latkimassa olutta ja pitämässä jätkien kanssa tietovisaa. Pistän itseni kirjoitustöihin. Ja kun näin teen, piirrän samalla rajat palkattoman vapaani ”vapaudelle”.

Entä jos tekstiä ei synny kovasta yrityksestä huolimatta?

Se ei olisi mikään ihme. Usein käy niin, että silloin kun olosuhteet ovat otollisimmat, kirjoittaminen ei suju. Olenkin laatinut oivan hätäsuunnitelman tällaisen vastoinkäymisen varalle.

Jouko Turkka on kuvannut Aiheissa kirjailijan (tai ylipäänsä taiteilijan) lukkoonmenoa paremmin ja täsmällisemmin kuin kukaan toinen suomalainen kirjailija. Erityisen huvittava ja samalla traaginen kohta tässä vimmaisessa monologissa on se, kun tekstin puhuja alkaa uskotella itselleen, että hänen ongelmansa ei olekaan mikään henkilökohtainen juttu vaan koko sivistynyttä maailmaa koskeva:

”Tässä onkin siis enemmästä kyse. Kokonaisesta ihmisen tilanteesta: minä tässä änkkänä olenkin sankari. Ja minä kun luulin että tämä on laiskuutta ja jännitystä ja tämä onkin kulttuurikriisi. Nyt vaan muistiin kaikki mitä tajunnassani tapahtuu ja syntyy iso juttu.”

Eli siis: jos en saa vapaudessani aikaiseksi kelvollista romaanitekstiä, ryhdyn suoltamaan poleemista esseistiikkaa, jossa tuomitsen sepitteet (varsinkin romaanit) häpeällisiksi, lapsellisiksi ja vastenmielisiksi. Passitan koko fiktiotaiteen länsimaisen kulttuurihistorian roskatunkiolle. Ja syljen perään helvetin pitkän syljen.

Baudelaire sanoi, että Victor Hugolla on aina otsa painuksissa: ”liian painuksissa että hän näkisi muuta kuin oman napansa.” Poleemisella esseistillä on se etu puolellaan, että hän voi lavastaa napanöyhtänsä kaivelun viiltäväksi kulttuurikritiikiksi, kohottaa omat henkilökohtaiset ongelmansa koko kirjallisuuden ongelmiksi: ”Mä luulin että mua vituttaa, mutta täähän onkin kulttuurikriisi!” Täydestä menee. Sanokaa minun sanoneen.
Kommentit
  1. 1

    sanoo

    Näin se menee. Ihan pelottaa tuo apuraha, jos ei sitten pystykään olemaan sen arvoinen? Mutta toisaalta saahan sitä kaljaa lipittää vuoden päivät ja puhua ”viisaita”.

  2. 2

    Anonymous sanoo

    ”Eli siis: jos en saa vapaudessani aikaiseksi kelvollista romaanitekstiä, ryhdyn suoltamaan poleemista esseistiikkaa, jossa tuomitsen sepitteet (varsinkin romaanit) häpeällisiksi, lapsellisiksi ja vastenmielisiksi.”

    Sinulla on siis B-suunnitelma valmiina – hyvä niin, näinä epävakaina aikoina. Tuosta tuli mieleen Hannu Raittilan uusin (Ulkona) ja siitä kohta ”(…)lukukokemukseeni kuuluu, että kaikki fiktio ja varsinkin romaanit tuntuvat jollakin tavalla täysin lapsellisilta. Tämä koskee jopa Seppälän kirjaa, vaikka Ei kenenkään maasta on mahdotonta osoittaa mitään kepeää tai lapsellista.”

    Isävainaani vakiolause äidilleni, joka pitkän päivän työt tehtyään yritti hengähtää hetken kirjan ääressä: ”Taasko sinä luet noita ilimanaikusia rommaaneja.”

    Onkohan romaani jo *muotonakin* siis muuttunut Raittilalle ilimanaikuseksi – sellainen tuntu tulee. Ehkä romaani on ollut/oli hänelle lopulta enemmänkin muotokokeilu muiden (arvostelujen, kuunnelmien, esseiden ja novellien) joukossa, samalla periaatteella kuin pienet ja isommatkin pojat haluavat purkaa ja koota erilaisia laitteita ja kojeita ja tehdä niistä omia sovelluksia.

    Tuli vain mieleen.

    [Laitoin lopulta Anonyymina, kun en tiedä lähtivätkö edelliset yritykseni minnekään, t. Golgatan Olga]

  3. 3

    sanoo

    En ole lukenut tuota Raittilan uutta. Edellisen (Kirjailijaelämää) luin ja siinhän kirjan puhuja tilittää pakkomielteenomaisesti epäonnistumistaan ammattimaisena romaanikirjailijana.

    En tiedä, en voi välttyä ajatukselta, että romaanikirjallisuutta lapselliseksi haukkuva Raittila (tai hänen tekstinsä puhuja, onko se sama henkilö?) purkaa henkilökohtaisia turhautumiaan ja pettymyksiään.

    Kovin kiinnostavina romaanimuotoa ja romaanikirjallisuutta koskevina keskustelunavauksina en osaa tällaisia parahduksia pitää.

    Ja valituskirjallisuutenakaan en niistä jaksa innostua. Enemmän minuun vetoaisi baudelairelaiselle hahmolle tyypillinen pelinsä menettäneen miehen solvausten sävyttämä ivanauru.

    Tai suuruudenhullu kosto. Koko kirjallisuudelle. Koko kirjallisuusinstituutiolle.

    Kirjallisuus toki on hyödytöntä. Sen olen muistaakseni jo todennut blogissani ennenkin.

    Pitänee varmaan lukea tuo Raittilan uusi. Jospa siitä löytyisi jotakin muutakin kuin sitä mitä pelkään siitä löytyvän.

  4. 4

    Anonymous sanoo

    ”Ulkona” on sujuvaa jatkoa Kirjailijaelämää-tilitykselle, mutta romaanikirjailijan kriisitunnelmista on siirrytty lenseämpiin ja vapautuneempiin tunnelmiin. Pääsemme seuraamaan sivusta myös erään rakkauden syntyä.

    Mielikseen sitä luki, ei siis syytä pelkoon. Fiksuna miehenä Raittila on myynyt muutaman kirjoituksensa kahteen (ellei kolmeen) kertaan kuin mustalainen hevosensa, eli ujuttanut lomaan toisaalla julkaistuja kirjoituksia ja esitelmiä, radiohupailujen ja tulevan Pohjantähti-kuunnelmasarjan katkelmia ym. Väljänä kehikkona toimivat kirjailijan matkakertomukset Euroopasta ja New Yorkista. Pohjantähteä seurataan enemmänkin, juuri kyseisen kuunnelmasovitusprojektin tiimoilta ja sen virittämänä. Itse pidin kirjasta, minusta tämä laji (miksi sen sitten luokitteleekaan) sopii Raittilalle hyvin.

    Vaikea sitä Raittilan lapsellisuus-näkemystä on minään keskustelunavauksena pitää. Oletan että kyseessä on aito tunne ja kokemus siitä, että ”tämä on nähty jo” – mutta siinä mielessä minusta kuitenkin tekninen, että se liittyy juuri muotoon, romaanin rakentamisen tekniikoihin, eikä laajemmin kieleen ja sisältöön. Itseäni kiinnostavat kuitenkin enemmän jälkimmäiset, jotka tietenkin ovat erottamattomasti muodossa kiinni nekin.

    t. Golgatan Olga (Nimi/URL-osoitteella ei näköjään lähde viestit eteenpäin)

  5. 5

    sanoo

    ”(Nimi/URL-osoitteella ei näköjään lähde viestit eteenpäin)”

    Tällaista se tekniikka on…

    Raittilahan on etsinyt romaanien rakentamiselle metaforia esimerkiksi telakkateollisuudesta (silloin kun hän vielä ei pitänyt romaaneja lapsellisena). Ei häntä ihan syyttä suotta ole insinöörikirjailijaksi kehuttu tai haukuttu.

    Olen kanssasi pitkälti samaa mieltä, koska minäkin pidän romaaneissa kiinnostavampina elementteinä kieltä, tyyliä, estettiikkaa kuin teknisiä rakennuspiirustuksia.

    Tosin en minä ihan pelkän estetiikan tai kauniiden lauseiden vuoksi jaksaisi yhtäkään romaania lukea. Pitää olla myös näkemystä, sanottavaa. Älyä. Jos kirjailija haluaa vain kertoa omia tarinoitaan tai rustata hienoja lauseita, ohitan sellaisen kirjailijan nopeasti.

    Aika monet minulle tärkeät kirjailijat ovat jonkin sortin moralisteja (tai ainakin heitä sellaisina luen). Houellebecq Ranskassa, Seppälä Suomessa. Haavikko oli. Baudelaire oli.

    Äly, moraali, eetos. Näitä haen romaaneista. Kaiken muun takaa. Ilman niitä ei romaaniestetiikka paljon paina. Niistä se sielu romaaniin tulee, jos on tullakseen.

    Voit hyvinkin olla oikeassa siinä, että sepitteen lapselliseksi kuittaaminen on Raittilalta enemmän tunnetta ja kokemusta kuin keskustelunavausta. Mutta miksi tuollainen asia pitää kirjoittaa kaikkien luettavaksi? Tekeekö se siitä tunteesta tai kokemuksesta jotenkin todellisemman? En ymmärrä.

  6. 6

    Anonymous sanoo

    Tästä vielä vähän:

    ”Mutta miksi tuollainen asia pitää kirjoittaa kaikkien luettavaksi? Tekeekö se siitä tunteesta tai kokemuksesta jotenkin todellisemman? En ymmärrä.”

    En tiedä – tämä sanotaan kirjassa ohimennen, tosin omana erillisenä kappaleenaan, että siinä mielessä Raittila on halunnut antaa sille painoa. Ehkä hän on itsekin hätkähtänyt tätä havaintoa.

    Sitä paitsi hän minusta kumoaa omaa väitettään sillä, että vaikuttaa edelleen innostuneelta ja kiinnostuneelta Linnan Pohjantähdestä ja sen tulkinta- ja sovitusmahdollisuuksista. Vai onko Pohjantähti hänen kokemuksessaan jo irtaantunut romaanialustaltaan niin kauas, ettei sen kohdalla puhuta enää samasta asiasta?

    Itse haen fiktiosta (kaikesta fiktiosta) täsmälleen noita samoja asioita kuin sinäkin. Pidän myös vähiin päin samoista kirjailijoista. (Olen muutamankin kerran joutunut väkisin pidättäytymään kommentoimasta, kun olen niin kiusallisen samanmielinen kanssasi lähes asiassa kuin asiassa.)

    Lintuset muuten lauloivat, että Houellebecqin esikoinenkin ilmestyy viimein suomeksi, ymmärtääkseni ensi vuoden puolella. Sinähän olet sen jo englanninkielisenä käännöksenä lukenut, näin muistaisin.

    Mutta nyt pitänee keskittyä töihin ja antaa työrauha sinullekin, palkattomalle ja vapaalle.

    t. Golgatan Olga

  7. 7

    sanoo

    ”Lintuset muuten lauloivat, että Houellebecqin esikoinenkin ilmestyy viimein suomeksi, ymmärtääkseni ensi vuoden puolella. Sinähän olet sen jo englanninkielisenä käännöksenä lukenut, näin muistaisin.”

    Olen. Varmaan kahdeksan kertaa.

    Työn iloa sinne! Ja kiitokset kommenteista!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *