Nuoruudesta ja hulluudesta

Olen tainnut joskus mainita arvostavani vanhaa enemmän kuin uutta, kokemusta enemmän kuin nuoruutta ja patinoitunutta sivistystä enemmän kuin kuvainraastamiseen pyrkivää uhmakkuutta.

Kuten arvata saattaa, asian toinen puoli on se, että ärsyynnyn herkästi nähdessäni ympärilläni turhia, vahingollisia ja ennen muuta aikansa eläneitä ilmiöitä, jotka ansaitsisivat vain kuolla pois. Esimerkkinä vaikkapa sotavuosiemme uhrauksia ihannoiva kiihkoisänmaallisuus.

E.M. Cioran — jota olen toistaiseksi lukenut aivan liian vähän — sanoi toisen maailmansodan jälkeen että nuorisossa asuu pahuus. Nuoriso vaatii verta, kiihkoilua, kuohuntaa ja barbarismia. Cioran tiesi, mistä puhui, joutuihan hän itse fasismille alttiiksi 1930-luvulla. Tuskin milloinkaan on palvottu niin avoimesti nuoruutta, voimaa ja kauneutta kuin tuolloin. Nuorisoa usutettiin osallistumaan politiikkaan ja muuttamaan kaiken. En voi olla ajattelematta, että maailmanhistorian karmeimmat verityöt olisivat jääneet tekemättä ilman hourupäisiä ja innokkaita nuoria miehiä, jotka suostuvat tappamaan kun käsketään.

Toki meidänkin aikamme ihannoi nuoruutta, voimaa ja kauneutta, mutta markkinavoimat ovat tuotteistaneet ja arkipäiväistäneet niissä piilevän fasismin käärimällä ne samaan pakettiin yksilönvapauden ja arvoliberalismin kanssa. Kauppa käy ja nuorilla ja nuorenmielisillä on kivaa. Tai niin he ainakin haluavat uskoa.

Miksi tällaisia mietin? Lähinnä siksi, että viime lauantainen Morrisseyn keikka Kaapelitehtaalla palautti minut takaisin menneiden aikojen kokemuksiin. Kun ensimmäinen kappale This Charming Man alkoi vyöryä äänentoistolaitteista, tunnistin itsessäni samat värähtelyt ja mielenliikkeet kuin teinivuosina. Ensin se tuntui pelottavalta, mutta sitten hyvältä. En siis hairahtanut aikoinaan Morrisseyn musiikkiin siksi, että olin nuori ja vaikutuksille altis vaan siksi, että Morrisseyn musiikissa on jotain ikuista ja kestävää. Toki tiesin sen jo ennestään, mutta oli hyvä saada Kaapelitehtaalla asiaan varmistus livenä.

Samalla tuumin, että pitäisi lukea ja katsoa uudestaan kaikki nuoruuteni tärkeät kirjat ja elokuvat. Olen ehtinyt jo aloittaakin urakan. Luin Portnoyn taudin ja totesin olleeni typerys hullaantuessani siitä. Sitten katsoin Das Bootin ja ilokseni huomasin pitäväni siitä edelleen. Urakka jatkuu. Onneksi pian alkaa kesäloma.
Kommentit (5)
  1. Hannu Björkbacka
    2.7.2009, 15:01

    Hei! Mielenkiintoinen kirjoitus taas, niin kuin blogisi muutenkin. Koska käsittelemistäsi kirjoista en yleensä ole lukenut kuin Rothin… niin on helpompi kommentoida näitä musiikki- ja elokuva-aiheisia…

    Olisin mielelläni minäkin ollut Kaapelilla, mutta kun Morrisseyn suhteen olen aina jäänyt aidalla istujaksi. Smiths oli vuosikertaa nuoremman sukupolven bändi, jonka ekaan albumiin (vinyyli) ihastuin (se, jossa on Reel Around the Fountain), mutta muuten levy on jäänyt suuremmaksi osaksi kieputtamatta. Claudian solisti jätti aikanaan ikuisuuslainaan Meat Is Murder –älpyn, mutta ei sekään ns. iskenyt.

    Nyt jälkeenpäin, kuten tapanani on ollut, olen voinut huokeilla cd-kokoelmilla tarkistaa tykkäämisiäni ja Smithsin single-kokoelmat ovat toki olleet viehkoja, mutta menneet korvista sen kummemmin jälkiä jättämättä.

    Morrissey tyyppinä on kyllä kiinnostanut ja ostin itselleni Sparksin konsertista Lighten Up, Morrissey! –paidan (Maelin veljekset ovat kuulemma Morrisseyn kavereita). Myös teinipoikani on koneen äärellä soitellut vaihtelevaa nuoruutensa soundtrackia, ja sieltä pisti korvaan You Are The Quarry –albumin hittibiisi myönteisesti. Niinpä sitten ostin Quarry- ja Ringleaders-levy, joista löysin muutaman helmen, mutta myös sitä välillä monotonistakin hoilailua, johon taiteilijalla on tapana syyllistyä. (Marianne Faithfull on tehnyt hyvän tulkinnan Please God, Help Me -kappaleesta).

    Mietinkin, onko blogisti valikoiden käynyt varmistamassa, että ne nuoruuden biisit toimivat edelleen, mutta tämän kertaisen analyysin ulkopuolelle on jätetty se, onko uudemmassakin Morrisseyssa “ikuista ja kestävää”.

    Minulle Morrisseyn tilalla nuoruuden ikuisina ja kestävinä musiikkiesikuvina ovat säilyneet tähän päivään asti John Cale ja Howard Devoto, jotka – ehkä Morrisseyn tapaan? – ovat vastakarvaisia artisteja. Heidän kirjallinen vastineensa on minulle kai Philip Roth. Mutta enpä taida tehdä blogistin koetta siitä, toimisiko Portnoyn tauti yhä. Kohotan vain kirjalle hattuani sen ohittaessani, sillä ilman Portnoyta en olisi lukenut uskollisesti “bändin” tuotantoa aina Indignationiin saakka yhä syvenevän arvostuksen vallassa.

    Das Boot taas ei koskaan ole kuulunut tärkeisiin elokuviini, olen pitänyt sitä toimivana genrefilminä, mutta siitä oli kyllä erittäin mielenkiintoista lukea Susanna Välimäen erinomaisessa elokuvan ääntä tutkailevassa kirjassa Miten elokuva soi?

    Terveisin, Hannu Björkbacka

  2. Tommi Melender
    2.7.2009, 15:57

    Kiitos viestitäsi, jonka lähtöpaikaksi osaan paikantaa vanhan kotikaupunkini.

    Olin Kaapelitehtaan keikalla iloinen siitä, että Morrissey esitti useamman The Smithsin biisin, muun muassa How Soon Is Nown. Mutta kyllä minä uudemmastakin tuotannosta lyödän saman lohdun ja samat elämykset kuin The Smiths -aikaisista lauluista.

    Kaikki mitä Morrissey on tehnyt, on mielestäni ikuista ja kestävää. Se vaatimattomampikin kama siksi että siinä resonoi koko hänen persoonansa ja kokonaisolemisensa popartistina.

    Rothin myöhäistuotanto on kyllä mielestäni paljon parempaa kuin nuo varhaiuran jutut, jota Portnoyn tautikin edustaa. 2000-luvun romaaneista pidän huonona lähinnä Exit Ghostia, mutta ovat järjestään hyviä. Mielikseen ne lukee, vaikka en mahda mitään sille, että suhtautumiseni Rothiin on vähän ambivalentti. Hän on näitä suuria amerikkalaisen proosan fallosentrikkoja.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *