Novellin taide

If you set out to write a poem about two dogs fucking, and you write a poem about two dogs fucking, then you’ve written a poem about two dogs fucking.

Vaihtakaa tähän Gerald Sternin lausahdukseen runon tilalle novelli, niin pääsette George Saundersin mielestä asian ytimeen. Novellin taide on odotusten luomisen ja odotusten ylittämisen taidetta. Jos novelli ei yllätä lukijaansa, se jää kehnoksi tai keskinkertaiseksi.

Saunders on yllätysten mestari. Olen viime kuukaudet lukenut hänen kokoelmiaan (Civilwarland in Bad Decline, In Persuasion Nation, Pastoralia ja Tenth of December) enkä muista, milloin viimeksi olen ollut näin innoissani novelleista (tai lyhytproosasta).

Suomessa Saunders ei ole tunnettu nimi, mutta kotimaassaan Yhdysvalloissa todellinen kulttihahmo. Hänen uusimman teoksensa Tenth of Decemberin kansipapereissa on ylistävät sitaatit Zadie Smithiltä, Jonathan Franzenilta, Margaret Atwoodilta ja jopa Thomas Pynchonilta (”An astoundingly tuned voice — graceful, dark, authentic and funny”). Myös edesmennyt David Foster Wallace lukeutui Saundersin innokkaisiin lukijoihin. Infinite Jestiä viimeistellessään Wallace kertoi olevansa koukussa Saundersin novelleihin. Saundersin esikoinen, Civilwarland in Bad Decline ilmestyi samana vuonna kuin Infinite Jest.

Esseekokoelmassaan The Braindead Megaphone Saunders pohtii novellin taidetta tekstissä, jossa hän analysoi Donald Barthelmen tarinaa ”The School”. Insinöörin koulutuksen saanut Saunders vertaa novellia lapsuutensa Hot Wheels -autorataan, jossa oli huoltoasema ja huoltoaseman sisällä kumipyörät, joihin osuessaan pikkuautot singahtivat kiitämään kovaa vauhtia ympäri rataa. Hyvässä novellissa on oltava riittävän monta singahduspistettä. Lukijalle ei riitä se, että tavaa novellin alusta loppuun. Lukijan on saatava nauttia myös yllättävistä kiihdytyksistä, vauhdin hurmasta.

Useimmissa novelleissa hahmottuu jo varhaisessa vaiheessa tarinan kulkua ja logiikkaa määrittävä kaava. Tämän kaavan pohjalta rakentuvat ne lukijan odotukset, jotka hän toivoo kirjailijan lunastavan tekstin viimeisissä kappaleissa. Saunders vertaa novellien kirjoittamista vitsien kertomiseen. Vitsin kertojan on onnistuttava punchlinessaan. Jos hän ei onnistu, vitsi on surkea ja kuulijat pitävät vitsin kertojaa dorkana. Samoin käy mahalaskuun päättyvän novellin kanssa. Surkea novellin lopetus herättää lukijassa samanlaisia myötähäpeän tuntemuksia kuin surkea päivällispuhe. ”What we want our ending to do is to do more than we could have dreamed it would do”, Saunders tuumii.

Barthelmen ”The School” on esimerkki novellista, jossa vasta lopetuksesta huomaa, että se on peräisin mestarin kynästä. Viimeisissä kappaleissa Barthelme ehtii kieputtaa asetelmat pariinkin kertaan aivan uuteen asentoon. Sen sijaan, että Barthelme laskisi hallitusti lentokorkeutta ja lähestyisi vakaasti kiitorataa, hän kääntääkin koneen nokan uudestaan kohti pilviä ja tekee pari uhkarohkeaa silmukkaa ennen kuin ohjaa häkeltyneen lukijan maan kamaralle. Tässä on Saundersin mielestä taidokkaan ja taiturimaisen novellistin ero. Teknisesti moitteeton, huolellisesti sommiteltu ja sujuvasti kirjoitettu novelli on usein puuduttavan tylsä, pelkkää laatutyötä. Sellainen novelli ei yllätä lukijaa vaan vie ainoastaan uskollisesti päätökseen ensimmäisistä lauseista lähtien hahmottuvan kaavan.  Taiturimainen novellisti tietää, että kirjoittaminen ei ole ”tietoa, hallintaa ja ammattitaitoa”. Hän uskaltaa tehdä jekkuja ja kepposia, leikitellä lukijan odotusten kustannuksella.

Ensimmäinen lukemani Saundersin novelli oli hänen esikoisteoksensa niminovelli. Sen lopetus ei ole yllättävä vaan suorastaan täräyttävä. Novellin tapahtumat sijoittuvat Yhdysvaltain sisällissotaa jäljittelevään teemapuistoon ja kärjistyvät absurdin väkivaltaisiksi. Viimeisellä sivulla minäkertoja otetaan hengiltä. Perusetevä novellisti olisi todennäköisesti tyytynyt vain vihjaamaan onnettomaan loppuun, jättämään sen niin sanotusti avoimeksi, lukijan mielikuvituksen varaan. Saunders toimii päinvastoin. Hän sinkoaa minäkertojansa tuonpuoleisen tietoisuuden tasolle, jossa kietoutuvat yhteen niin menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus kuin suru, empatia ja vilpittömyys:

Possessing perfect knowledge I hover above him as he hacks me to bits. I see his rough childhood. I see his mother doing something horrid to him with a broomstick. I see the hate in his heart and the people he has yet to kill before pneumonia gets him at eighty-three. I see the dead kid’s mom unable to sleep, pounding her fists against her face in grief at the moment I was burying his son’s hand. I see the pain I’ve caused. I see the man I could have been, and the man I was, and then everything is bright and new and keen with love and I sweep through Sam’s body, trying to change him, trying so hard, and feeling only hate and hate, solid as stone.

Saundersia on verrattu Barthelemeen, eikä syyttä. Hänen teksteissään on samanlaista viiltävää sarkasmia ja absurdiuden tajua. Jotkut näkevät myös vahvoja vaikutteita Vonnegutista, mikä sekin on ymmärrettävää. Monet Saundersin tarinoista sijoittuvat dystooppissävyiseen tulevaisuuden ympäristöön, jossa ihmiselämä ruhjoutuu tieteellis-teknologisten voimien puristuksessa.

Minun mielestäni Saundersin novellien suurin viehätys piilee niiden kielessä. Hänen novellihenkilönsä eivät ole klassisia huolellisesti pyöristettyjä ja psykologisesti perusteltuja vaan tulevat eläviksi pikemminkin puheen kuin tavanomaisen karakterisoinnin kautta. Saunders on todella taitava liikkumaan kielellisestä rekisteristä toiseen, katuslangista yrityskieleen ja tieteellisestä jargonista hyperkorrektiin porvarilliseen puheenparteen. Tenth of Decemberissä on farssimainen novelli nimeltä ”My Chivalric Fiasco”, joka saa voimansa siitä, että minäkertojan monologi ylentyy kuin huomaamatta vanhahtavan korkeakirjalliseksi englanniksi. Aivan kuten Barthelme, myös Saunders tuntuu saavan nautintoa siitä, että hän välillä hiukan briljeeraa ja leikittelee erehtymättömän tarkalla kielen vivahteiden ja puheen rytmin tajullaan: ”a pleasure which comes in part from our awareness that this syntax is not exactly necessary, it is, yes, character-indicating, but mostly it’s funny, and also impressive: we take pleasure in how well it’s done.”

Useimmat Saundersin novellihenkilöt ovat pikemminkin antisankareita kuin sankareita, tahattoman koomisia ja hieman yksinkertaisia. Tahaton komiikka nousee siitä, että henkilöhahmot yrittävät tehdä oikein, mutta eivät tajua, että maailma kusettaa heitä. ”Parhaansa yrittäessään ihminen on naurettavimmillaan”, sanoi Jouko Turkka. Tämä pätee Saundersin novellihenkilöihin. Armottomimman satiirinsa hän kuitenkin kohdistaa yksilöiden yläpuolella oleviin voimiin: ennen muuta nykyistä maailmanjärjestystä hallitsevaan globaaliin teknokapitalismiin ja sen spektaakkelimaisiin manifestaatioihin.

Kommentit
  1. 1

    sanoo

    Mielenkiintoista. En ole koskaan kuullutkaan George Saundersista.

    Sen sijaan tiedän oikein hyvin kuka on/oli Ed Saunders. Yksi Fugs-yhtyeen jäsenistä, joka mainitaan mm. Norman Mailerin romaanissa Yön armeijat.

    Fugsien paras biisi oli Pyramidilaulu, joka alkaa että The gates of heaven are open.

    Voi olla että Saunders on yleinen nimi, siinä maassahan on paljon Ellis-island-nimiä, siis niitä joita nää kouluttamattomat tullivartijat kirjoittivat miten sattuu.

  2. 2

    sanoo

    Sen verran usein olen nimeen törmännyt, että täytyy tutustua.

    Todennäköisesti inhoat tätä kysymystä, mutta minkä novellikokoelman suosittaisit hankkimaan testiin? (Mainitsemistasi CivilWarLand ei minulle käy, koska sitä ei saa e-kirjana ja olen liian vanha tai väsynyt muihin hankkimistapoihin…)

  3. 3

    sanoo

    Enpäs inhoa! Oikein mieluinen kysymys!

    Suosittaisin tätä uusinta eli vastikään ilmestynyttä Tenth of Decemberiä.

    Sen lukemisen voi aloittaa vaikka novellista ”Home”. Tai sitten normaaliin tapaan kirjan ensimmäisestä novelllista.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *