Novelleista

En ole koskaan ollut hirmuisen hyvä lukemaan novelleja. Olen toki viettänyt paljon aikaa niiden parissa, kirjoittanutkin niitä. Itse asiassa romaani, jota parhaillaan hinkkaan ja viimeistelen syksyksi julkaisukuntoon, sai alkunsa novellista. Yritin tunkea rajattuun tilaan liikaa kamaa, ja ylihän se pursusi. Viritelmä koki happikadon.

Kirjallisuusblogeissa on keskusteltu suomalaisen novellin suuresta ideasta. Se on omanlaisensa paradigma, taustaolettamus ja tyyli-ihanne, joka määrittää novellien asetelmia, kieltä, henkeä ja kerronnallisia ratkaisuja. Sen perusarvoja ovat mm. tiiviys, tarkkuus, muotopuhtaus, johdonmukaisuus ja turvallisella tavalla yllätykselliset loppuratkaisut.

Kun katson romaanini siementä, tuota happikadon kokenutta novelliviritelmää, huomaan että siinä nämä perusarvot toteutuvat vain puolittain. Siksi se “hajoaa käsiin”, ei kestä. Siitä ei ole ihanteiden mukaiseksi suomalaiseksi novelliksi. Se ei ole eheä ja tasalaatuinen. Mutta se ei myöskään riittävästi kyseenalaista suomalaisen novellin paradigmaa, pyri nousemaan vastavoimaksi. Siksi sitä ei kannattanut pelastaa. Romaaniin siitä jää vain jokunen ajatus, välähdys ja tunnelmapala.

Rehellisyyden nimissä on myönnettävä, että suomalaisen novellin ideasta puhuminen yhtä lailla sulkee kuin avartaa ymmärrystä. Todellisuus on paradigmoja rikkaampi, sekoitteisempi ja heterogeenisempi. Moni kirjailija on kirjoittanut paitsi paradigman mukaisia suomalaisia novelleja, myös paradigmaa rikkovia ja haastavia. Nimiä ei tarvinne tässä erikseen mainita.

Sitä paitsi “suomalaisen novellin idea” on yhtä häilyvä kuin vaikkapa “eurooppalaisen romaanin idea”. Ei ole kyse fyysisestä olennosta, vaan mentaalisesta amebasta.

Ei kai kukaan enää takertumalla takerru modernismin perinteen kylkeen niitattuun suomalaisen novellin ideaan? Murtumia voi nähdä sellaistenkin kirjailijoiden teksteissä, jotka on eräillä tahoilla tapana niputtaa perusproosan tekijöiksi.

Kommentit (6)
  1. Vastaan, että kyllä monet “takertumalla takertuvat”. Oikeastaan kyseessä on kriitikoiden ja kirjailijoiden välinen sopimus siitä, miten tulee kirjoittaa; kritiikki on tässä yhtä ratkaisevassa roolissa kuin kirjailijat.

  2. Tommi Melender
    27.3.2007, 20:35

    Tämä sopimuspiiri kattaa myös “lukevan yleisön”, jonka koostumus toki vaihtelee havaitsijasta riippuen.

    Kenen kirjailija kuvittelee kirjoittaessaan kurkkivan olkapäänsä yli? Kyllä hän luulottelee sinne muitakin kasvoja kuin Mervi Kantokorven…

    Suomalaisen novellin idea on savijalkainen jättiläinen. “Takertumalla takertumisen” asteesta voidaan keskustella, mutta veikkaisin, että aika moni havaitsee paitsi jättiläisen, myös savijalat.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *