No heat and very little light

Literature claims to be a record of human existence through time; it is the only way we have to understand what people used to be like. But this is a basic mistake, if not fraud, since in fact it only reflects the experience of writers — and writers are innately unrepresentative, precisely because they see life through and for writing. Literature tells us nothing, really, about what most people’s lives are like or have ever been like. If it has a memorial purpose, it is more like that of an altar at which priests continue to light a fire, generation after generation, even though it gives no heat and very little light.

Adam Kirsch: Rocket and Lightship: Essays on Literature and Ideas

Kommentit
  1. 1

    sanoo

    Tämä on mielenkiintoinen näkemys, jossa on varmasti paljon totta.

    Mutta miksi tavalliset ihmiset sitten kuitenkin lukevat kirjallisuutta? Thomas Mann kirjoitti Dostojevski-esseessään, että sairaudella on parhaassa tapauksessa henkinen ja sivistyksellinen puolensa, ja että ”elämä tarttuu sairauden rohkeaan aikaansaannokseen, ravitsee sillä itseään, sulattaa sen.” Ja sitten ”terveet vannovat sairaan nimeen.”

    Voi siis olla, etteivät tavalliset, terveet ihmiset koe tarvetta kirjoittaa fiktiota, mutta silti he kokevat tarvetta lukea sitä. Jotain totta siinä kai kuitenkin siis on.

  2. 2

    sanoo

    Tuo mitä Kirsch sanoo on tietenkin näkökulma eikä totuus. Mutta minulle aika läheinen näkökulma.

    Miksi minä luen?

    Syitä on monia, eivätkä niistä läheskään kaikki liity siihen, että edellyttäisin tai toivoisin kirjojen kertovan ”millaista on elää” tai millaista muiden ”on elää”.

    Nyt luen esimerkiksi uutta Nabokov-suomennosta Kalvaa hehku. Kauan sitten luin sen alkukielellä ja se oli vähän pakkolukemista, kun tärkeä motiivi oli yksinkertaisesti lukea Pale Firen kaltainen merkkiteos. Nyt olen lukijana parempi kuin silloin ja luullakseni minulla on valmiuksia saada siitä jotain irtikin. Sekä älyllisesti että sanataiteellisesti. En kuitenkaan odota, että Kalvas hehku avaisi mitään erityistä uutta siihen ”millaista oli elää” siinä yhteiskunnalis-historiallisessa kontekstissa, johon tapahtumat sijoittuvat.

  3. 3

    sanoo

    Sanataiteellinen puoli on tietysti hc-kirjallisuudenharrastajille tärkeä (tärkein?) syy lukea fiktiota, mutta se vaatii tosiaan hyvää lukutaitoa ja kiinnostusta taiteeseen.

    Mutulla tuntuisi, että ns. tavalliset ihmiset lukevat kuitenkin ensisijaisesti saadakseen tarinoiden kautta uusia ja intiimejä näkökulmia elämiseen jne. ja esteettinen puoli parhaissa tapauksissa sulautuu sisältöön tekemällä teoksesta syvemmän/todemman tms, erottaa ns. jyvät akanoista.

    Mulla kului tällä viikolla käsissä Nabokovin ”Naurua pimeässä”, parannellusta englanninkielisestä versiosta tehtynä suomenkielisenä käännöksenä tosin. Kaikessa yksinkertaisuudessaan se on kyllä häkellyttävä sanataiteellinen, älyllinen ja retorinen suoritus, jonka lukemiseen ei sitä paitsi tarvita kummoisia lukijanlahjojakaan. Nam!

  4. 4

    sanoo

    Juu, varmaan noin kuin sanot.

    Mutta kyllä itselläni on mysö tuo ulottuvuus, että haluan toisinaan myös eläytyä ihmiskohtaloihin tms. Olen kuitenkin huomannut, että se toimii (minulla) parhaiten tietokirjallisuuden tai ylipäänsä ns. nonfictionin kautta. Romaaneja lukiessa on vaikea ”unohtaa” lukevansa romaania ja silloin sitä tulee koko ajan lukeneeksi romaanitaiteen näkökulmasta. Voi olla ammattitautia.

  5. 5

    Anonymous sanoo

    Ehkä me luemme yksinkertaisesti vain lukeaksemme. Siis emme ymmärtääksemme, viisastuaksemme, saadaksemme kuvan jostakin, nähdäksemme yhteyksiä yms. & yms.
    Ehkä lukeminen sinänsä on lukemisen syy.
    Tämä ajatus sopii ainakin siihen, mitä olen ajatellut jo pitkään: paljon ja vähemmän lukeneiden (tarkoitan nyt kirjallisuutta) ihmisten väliset erot. Minusta sitä ei juurikaan ole. Voi olla hc-hyvän kirjallisuuden lukija ja täysi tyhmyri ja päinvastoin, lukeminen ei näytä välttämättä muuttavan ihmistä välttämättä vähääkään.
    Sama juttu kuin matkailun kanssa. Siis se ajatus että se ”avartaa.” Yhtä rajallisina ja pieninä ihmisinä niiltä matkoilta tullaan takaisin. Tyhmyri pysyy tyhmyrinä lukee tai matkustaa se miten paljon tahansa. (Tosin arvioinnin lähde on nyt aika subjektiivinen). Toisaalta, haluaisinko antaa pois lukemani kirjat, en. Itselläni on kokemus että lukeminen on muuttanut minua suuresti mutta olen varma ettei se näy ulospäin millään tavalla. Olen sama tyhmyri. On kuin en olisi lukenut mitään koskaan. En ole muuttunut paremmaksi ihmiseksi (heh) vähääkään.
    Silti minulle kiinnostavampia ovat ihmiset jotka tuntevat kirjallisuutta edes jossakin määrin mutta eiväthän ne puheissaan ja olemuksessaan pomppaa esiin mitenkään kirkkaammin.
    Kirjallisuudelta on tässä mielessä turha odottaa mitään kirjallisuutta kummempaa. Kirjallisuus taitaa olla hyvä taidemuoto suojautua ja paeta elämältä, vaikka monet kokevat juuri päinvastaisesti sen paljastavan raakoja totuuksia. Kirsch on kuitenkin oikeassa. Eihän fiktio paljasta koskaan mitään todella kunnollista, kun sitä ei tee nykymaailmassa faktatkaan. Nekin virtaavat meistä läpi. Eli romaanille ei kannata asettaakaan perustavia totuusarvo vaateita, kun se on pohjimmiltaan ihan muuta, pelkkää kalvasta hehkua? t. jope

    Mutta anyway anyhow oli niin tai näin, on lukemiseen käytettävät hetket yritettävä käyttää oikein lukemalla mahdollisimman hyvää kirjallisuutta eikä laskettava em. pessimistisesti kirjallisuuden merkitystä ihan lattiatasolle saakka. Fiktio kirjallisuuden suuruudesta ihmiskunnan kannalta on ihan hyvä fiktio. Kyllä Nobel-lautakuntakin sen tietää.

  6. 6

    sanoo

    Olen samaa mieltä siitä, ettei runsas kirjallisuuden lukeminen tee ihmisestä automaattisesti jalompaa, parempaa tai suurisydämisempää ihmistä. Voi jopa tehdä vähemmän jalon, hyvän tai sydämellisen.

    Teemu Selänne vaikkapa on varsin symppis tyyppi, vaikka on sanonut lukeneensa vain muutaman kirjan eläessään.

    Minulle on aina silloin tällöin käynyt niin, että joku tyyppi on tullut juttelemaan jossain juhlissa tai vastaavissa ja vähän anteeksi pyydellen (koska on tiennyt minun olevan kirjailija) tunnustatunut, ettei lue paljoa. ”Ei se mitään, eipä minullakaan liikene aikaa läheskään kaikkiin asioihin”, vastaan.

    Voin yhtyä tuohon, mitä Jope sanoi että lukemisen tarkoitus on lukeminen. Siinä se. Minulle se on elämäntapa ja tottumus. Joskus se on hauskaa, joskus antoisaa, mutta usein myös pakkomielteistä. Tuskin se minusta on tehnyt ihmisenä onnellisempaa, tasapainoisempaa jne. jne. En vaadi kirjallisuudelta liikoja.

  7. 7

    Anonymous sanoo

    Ei kirjallisuus tietenkään mikään ajatusautomaatti ole, mutta kyllä se välittää esim. ihmisten sisäisiä tuntoja paljon paremmin kuin elokuvat. En lue ainoastaan rikastaakseni ajatteluani, mutta kyllä kirjat ovat tehokkain apuväline tässä. Jos kirjailijat eivät edustakaan koko väestöä, niin ovat he kuitenkin ihmisiä ja siten samanlaisia kuin kaikki muutkin. Lisäksi on myös kirjoja, joita ovat kirjoittaneet henkilöt, jotka eivät ole lähtöisin lukeneistosta. Tulee mieleen vaikkapa Mohamed Choukrin
    Paljas leipä. Choukri opetteli lukemaan vasta aikuisena.

    Olisipa kiinnostavaa tuottaa tv-ohjelma, jossa Selänteen kaltaisia henkilöitä haastettaisiin lukupiirissä lukemaan ainakin yksi kirja. Mukaan voisi kutsua lisäksi jonkun povipommin, kovapintaisen liikemiehen, iskelmälaulajan ym. Kirjat voisi heille valita yksilöllisesti niin, että he lukisivat toistensa kirjoista ehkä vain muutamia otteita ja oman kirjansa kokonaan. Onko ehdotuksia kirjallisuuspiirin jäseniksi? Entä mikä kirja olisi sopiva Selänteelle? Minä tarjoaisin hänelle vaikkapa Andre Agassin muistelmia. Agassihan olisi halunnut kirjailijaksi ja hänen muistelmansa ovat aika hyvin kirjoitettu.

    Tanskalaiset tekivät oikein kiinnostavan lukupiiriohjelman, jossa ryhmä päihdekuntoutujia tai asunnottomia keskusteli kirjoista. He tekivät fiksuja huomioita ja ohjelma oli oikein kiinnostava. Loistava idea! Ohjelma näytettiin muistaakseni Femmalla, ehkä ykköselläkin.

    Nirso lukija

  8. 8

    sanoo

    ”Literature tells us nothing, really, about what most people’s lives are like or have ever been like.”
    Kysyn:But what else do we have? Maalaustaide – sama juttu – kuva on kuvaajan näkemys ja kuvaa häntä itseään joskus enemmän kuin kuvattavaa asiaa. Valokuva – melko uusi taidemuoto ja tulkinnallinen sekin.
    Mutta onko sillä väliä, että välittäjän omakuva näkyy hänen tulkinnassaan? Koko elämä on erilaisia tulkintoja. Shakespeare:Sama kude on meissä kuin mik’ unelmissa on ja unta vain on lyhyt elämämme.

  9. 9

    sanoo

    Minä luen noita Kirschin sanoja niin, että ne pyrkivät riisumaan kirjallisuudelta ylimitoitettujen odotusten painolastin. Eli että kirjallisuus jotenkin olisi meille välttämätöntä, jotta voisimme ymmärtää toisiamme ja aiempia sukupolvia ja jotta olisimme empaattisempia ja jotta voisimme orientoitua ihmisinä tässä maailmassa paremmin.

    Tällainen puhe on nykyään varsin yleistä ja paradoksaalisesti se ei suinkaan aina kerro luottamuksesta kirjallisuuden voimaan itsessään vaan pikemminkin epäluottamuksesta. Nimittäin näillä ulkokirjallisilla legitimoinneilla (”kasvattaa empatiakykyämme” jne. jne.) yleensä pyritään perustelemaan sitä miksi kirjallisuudelle pitäisi osoittaa enemmän rahaa ja resursseja ja miksi ”kirjallisuuden asiaa” pitäisi yhteiskunnassa pontevammin edistää.

    Samanlainen retoriikkahan näkyy esimerkiksi liikunnasta puhuttaessa. Tärkeää ei ole niinkään itse liikkuminen ja siitä tuleva hyvä olo, vaan ne positiiviset kansantaloudelliset vaikutukset, joita saamme kun väestö on hyväkuntoisempaa ja terveempää.

    Minulle henkilökohtaisesti kirjallisuus riittää ihan kirjallisuutena ja liikunta liikuntana. En toki kiellä niiden positiivisia seurannaisvaikutuksia, mutta en halua niitä ylikorostaakaan.

    ”Kirjallisuus kertoo keitä me olemme” -retoriikka tuntuu jotenkin puisevan juhlalliselta ja/tai opportunistiselta.

    Samaan aikaan kyllä uskon, että monet ihmiset ihan aidosti ja puhtain motiivein luottavat kirjallisuuden tämänkaltaiseen todistusvoimaan ja kokevat sen itselleen tärkeäksi ulottuvuudeksi. Eikä se missään nimessä tuulesta temmattu ajatus ole, vaikka itse en sitä niin läheiseksi itselleni koe

  10. 10

    Anonymous sanoo

    Jos kysyy ihmisyyden olemuksesta taloustieteilijältä, saa vastauksen matemaattiseen malliinsa ihastuneelta ihmiseltä, joka on valinnut alansa friedmanilaisen uskonsa vuoksi ja seurustellut vain samanmielisten kanssa. Jos kysyy menestyneeltä tiedemieheltä, saa työnarkomaanin ja kovassa kilpailussa tiensä kyynärpäillä raivanneen psykopaatin näkökulman. Yritysjohtajan näkemys tulee edellisen sliipatummalta painokselta. Rokkarin ihmiskuva on fanien palvonnan ja kemikaaleilla hankitun aivovamman muokkaama. Urheilija on keskittynyt lapsesta saakka omaan lajiinsa, eikä ole miettinyt asiaa, mutta kysyttäessä toteaa uskovansa kovaan työntekoon ja ajattelee hiljaa mielessään, että pitää olla realisti ja tajuta kilpakumppanienkin käyttävän aineita. Kirjailija kuvaa ihmisiä seurusteltuaan enemmän kirjojen kuin ihmisten kanssa.

    Yllä on tietysti stereotypioita, mutta täytyy ymmärtää kaikenlaisten taustojen aiheuttavan vääristymiä. Arvostettujen kirjailijoiden ihmiskuva on hyvin monien lukijoiden testaama ja siksi tuskin vääristyneimmästä päästä. Aina on tietysti vaara, että kirjailijat ottavat vaikutteensa muista kirjoista, eivätkä ympäröivästä elämästä, jolloin syntyy kliseitä.

    Minulle kirjan arvo ei ole ensisijaisesti sanataiteellinen, vaikka tietysti sekin on tärkeää. Odotan hyvän kirjan kertovan ihmisenä olemisesta uusia näkökulmia tuottaen ja uskottavasti. Tämä ei välttämättä vaadi realistista tyylisuuntaa. Kyllä jokin Kafkan Oikeusjuttukin kertoo ihmisistä, vain eri tavalla kuin Buddenbrookit.

  11. 11

    sanoo

    Dikotomia ”seurustella kirjojen kanssa vs seurustella ihmisten kanssa” on kyllä äärimmäisen ongelmallinen. Oikeastaan koko kirjallisuushistoria todistaa moista vastakkainasettelua vastaan.
    Kaikki kirjallisuus syntyy vuorovaikutuksessa aiempaan kirjallisuuteen. ”On luettava tuhat kirjaa voidakseen kirjoittaa yhden”, sanoi Flaubert. En tunne yhtäkään kollegaa, joka ei olisi joutunut lukemaan paljon voidakseen tulla kirjailijaksi. Sama pätee ns. suurnimiin eli klassikkoihin ja tärkeimpiin nykykirjailijoihin. Tarvitsee vain lukea kirjailijoiden kirjeenvaihtoa, päiväkirjoja tai elämäkertoja niin tämä kyllä käy selvästi ilmi.
    Kustannustoimittajilta olen kuullut toiveikkaista käsikirjoitusten lähettäjistä, jotka kuvittelevat tuottaneensa aivan uudenlaista ja ennennäkemätöntä tekstiä. Mutta sitten kun tarjottua käsistä lukee, selviää nopeasti että se vilisee puhkikuluneita asetelmia ja kliseitä. Tekijä vain ei sitä itse ole tajunnut, koska ei ole viitsinyt sivistää itseään lukijana. Jos ihminen ei opi puhumaan ilman vuorovaikutusta toisiin ihmisiin, ei kirjailijaksi haluava opi kirjoittamaan ilman vuorovaikutusta kirjailijoihin ja heidän teoksiinsa.
    No juu, ehkä intouduin nyt liikaa. Mutta tämä vahingollinen dikotomia tulee niin usein vastaan, että se jaksaa hämmästyttää.
    Toki kirjailijan on hyvä nähdä ja kokea elämää kirjailijakammionsa ulkopuolellakin. Siinä yksi syy (mutta ei suinkaan ainoa), miksi olen hyvilläni, kun en toteuttanut muutama vuosi sitten suunnitelmaani vapaaksi kirjailijaksi ryhtymisestä. Työelämässä olo antaa perspektiiviä ja tuo kaivattua etäisyyttä kirjalliseen maailmaan. Vaikka kirjoja ei voi tehdä lukematta kirjoja, välillä pitää myös olla niitä lukematta voidakseen jatkaa – sekä lukemista että kirjoittamista.
    ”Arvostettujen kirjailijoiden ihmiskuva on hyvin monien lukijoiden testaama ja siksi tuskin vääristyneimmästä päästä.”
    Tuo pitää varmasti paikkansa. Mutta kun seuraavassa kappaleessa sanot, ettei sanataiteellinen aspekti sinulle ole niin tärkeä, niin kirjallisuushistoriallisessa mielessä se kuitenkin on. Siis jos ajatellaan, mitkä teokset elävät sukupolvesta toiseen eli ns. selvittävät testin.
    Horace Engdahl kirjoittaa miniesseistä ja aforismeista koostuvassa Sen jälkeen savuke -teoksessaan näin: ”…nykyään ei ole yleisöä menneiden aikojen kevyelle musiikille. Vain vaikeatajuinen säilyi. Emme kuuntele rakastettavaa Mocheles’ta vaan Beethovenia, jota pidettiin mahdottomana soittaa. Sama koskee kuvataidetta ja kirjallisuutta. Emme katsele enää Meissonieria ja muita yleisön ihastuttajia vaan Manet’ta, jota alunperin ymmärsi vain eksklusiivinen piiri. Niille vanhoille runoteoksille, jotka yhä merkitsevät meille jotakin, on yhteistä se että ne olivat omana aikanaan vaativinta luettavaa mitä voi saada käsiinsä.”
    Eli kyllä sanataiteellisilla tekijöillä on yksittäisten teosten kirjallisuushistoriallisen merkityksen kannalta vähintään yhtä suuri merkitys kuin ”ihmiskuvan” totuudellisuudella, mitä ikinä se tarkoittakaan. Ei ole sattumaa, että vaikkapa Cervantesia ja Dickensiä luetaan edelleen, mutta ei muinaisia ritariromaaneja tai 1800-luvun romanttisia lukemistoja, vaikka niillä omana aikanaan oli huikea suosio.

  12. 12

    sanoo

    Yllättävän kiinnostavaa pohtia, miksi sitä tosiaan lukee niin paljon kuin lukee. Tällä hetkellä minäkin varmaan pohjimmiltaan siksi, että siitä nauttii, siksi että elämä on niin paljon mukavampaa lukien kuin lukematta. Tiedä edes mitä tapahtuisi, jos yrittäisi joskus viikonkin olla ilman kirjoja…

    Mutta muistelen kyllä, että teini-ikäisen itseni ajoi vakavamman kirjallisuuden pariin uteliaisuus, siis mahdollisuus, vaikkakin keinotekoinen, päästä kurkistamaan ”ihmisten” ”päiden” sisään. Filosofia tuntui usein abstraktilta, psykologia formalistiselta, historia ja elämäkerrat ulkokohtaisilta ja dokumentaatiopakon rajoittamilta, mutta fiktiossa kaikki oli mahdollista. Jostain syystä minua ei häirinnyt – eikä häiritse hirveästi vieläkään – että kyse oli fiktiosta. Ajattelin varmaan, että tekijät olivat lopulta liikkeellä ns. vilpittömällä mielellä ja valitsivat vain tarkoitusperiinsä sopivimmin instrumentin (esim. Sartrea, Camus’ta tai Tolstoita lukiessa näin voi varmaan johonkin pisteeseen ajatellakin?).

    Vähän konkreettisemmin sanoen teini-iässä tuntui, että kaunokirjallisuuden lukeminen oli ainoa tapa tajuta ihmisistä jotain yli sen mitä heistä normaalissa sosiaalisessa kanssakäymisessä sai irti (ei kauheasti siinä iässä). Ja samalla sitä liitti itseään näiden kirjallisten sankarien kummallisella tavalla tutunoloiseen tapaan olla ja mytologisoi omaa arkista lähiöolemassaoloaan siinä sivussa, rakensi itsestään fiktiivisten sankareiden näköistä.

    Arvaan muuten (ja voin hyvin olla väärässä, en tunne), että teini-ikäistä Teemu Selännettä eivät vaikkapa ihmissielun salaisuus ja tosielämän absurdius liikuttaneet niin paljoa, että näiden pulmien ratkominen olisi koskaan ehtinyt hänen to do -listansa kärkeen.

  13. 13

    sanoo

    Eivät varmaan olleet nuo Teemun to do -listan kärjessä. Mutta mitä olen hänen uraansa seurannut ja sitä millainen asema hänelle on tullut joukkuetovereidensa, kannattajiensa ja yleisemmin kiekkoyhteisön keskuudessa, niin kyllä se ainakin minulle todistaa, että hänellä on kykyä ja valmiutta empatiaan ja ainakin intuitiivista taitoa ymmärtää toisia ihmisiä ja huomioida heitä. Tunnen monia kirjallisuusihmisiä, joista en voisi sanoa samaa, parhaalla tahdollanikaan.

    Oliko minulla joskus halu lukea kirjoja päästäkseni ihmisten pään sisään? En ole ihan varma. Minä tulin kirjojen maailmaan runopoikana, runojen kautta. Taisin olla jo silloin kiinnostuneempi sanoista. Ja nykyisin esseistinä minua kiinnostavat ajatukset ja ideat. Mutta toki sanat, ajatukset ja ideat syntyvät ihmisistä, ihmisten käyttämänä. Kielikäsitykseni on wittgensteinilainen, kielen yhteisöllistä luonnetta korostava.

  14. 14

    Anonymous sanoo

    Tunnen minäkin useita pitkänkin akateemisen uran tehneitä, joiden sydämen sivistys on suorastaan puistattavan alhaisella tasolla. Jos joskus nuorena kuvittelin, että korkea koulutus myös jalostaa ihmistä muutenkin, niin tällainen käsitys on kyllä kuollut ajat sitten. Opiskeluaikana kesätyöpaikassa tehtaassa sain havainnoida myös työväenluokan karkeita tapoja ja suorastaan julmaa leikinlaskua toisten kustannuksella. Ei ollut mukavaa enkä ole samanlaiseen törmännyt muissa ympyröissä.

    Olen odottanut, että joku kirjoittaisi romaanin nykypäivän työelämästä ja työttömyydestä, mutta en usko sen olevan mahdollista ilman riittävää kokemusta yt-neuvotteluista, maisemakonttoreista, organisaatiomuutoksista, kehityskeskusteluista jne.

    Nirso lukija

  15. 15

    Anonymous sanoo

    Jos en olisi yllä unohtanut yhtä sanaa ja olisin kirjoittanut: ”vaara, että kirjailijat ottavat vaikutteet PELKÄSTÄÄN muista kirjoista…”, olisimme ehkä päätyneet parempaan yhteisymmärrykseen. Mielestäni stereotypiani kirjailijoista oli kuitenkin lievempi kuin monista muista ammateista. Pointtini oli, että introverttiys lienee yleistä alalla, mikä varmasti aiheuttaa pienen vääristymän keskivertoon nähden.

    En yhtään väheksy lukemisen merkitystä kirjailijaksi pyrkiessä. Odotan kirjailijalta kuitenkin enemmän. Matemaatikko voi olla alansa eliittiä ymmärtämättä juurikaan mitään muuta. Kirjailijan työmaa on laajempi. Odotan itsestäänselvän kaunokirjallisen lukeneisuuden lisäksi hyvää yleissivistystä, enkä pane pahakseni perspektiiviä jostain muusta ammatista käsin, mihin kerroit itsekin päätyneesi. Esimerkiksi tuore Finlandiavoittaja on hyvä esimerkki muun toiminnan kautta hankitusta näkemyksestä, vaikkei se aivan mielityylini mukainen teos olekaan.

    Kukaan tuntemistani ihmisistä tuskin pitää minua helpon kirjallisuuden ystävänä, vaikka tämän palstan mittapuulla saatan sitä ollakin. Mitä tulee sanataiteen ja ihmiskuvauksen väliseen vastakkainasetteluun, painotukseni lienee eri kuin sinulla. Esimerkiksi venäläisessä kirjallisuudessa pidän 1860-lukua kiinnostavampana kuin 1830-lukua.

  16. 16

    sanoo

    Kuten sanoin, taisin innostua liian perusteellisesti kirjoittamaan tuosta kirjat vs tosielämä -dikotomiasta. Mutta kuten sanoin, se tulee vastaan niin käsittämättömän usein. Hyvä täsmennys sinulta tuo pelkästään-sanan unohtuminen.

    Ei tällä palstalla mitään mittapuuta ole. En minä ainakaan sellaista keneenkään halua soveltaa. Kuten olen joskus sanonut, tämä blogi on ennen muuta lukijan blogi, vaikka satun olemaan myös kirjailija. Kirjoittelen tänne kirjoista omien mieltymysteni ja oman harrastuneisuuteni pohjalta. Enkä halua näkemyksiäni tuputtaa kellekään tai korottaa niitä jotenkin erityisasemaan (vaikka toisinaan huomaan sellaisia käsityksiä joillakin tätä blogia seuraavilla olevan).

    Sanataiteen ja ihmiskuvauksen välillä en näe vastakkainasettelua. Koska kyse on kaunokirjallisuudesta niin ollakseen painokasta ihmiskuvauksen täytyy onnistua myös sanataiteen näkökulmasta. Lopultahan se kokemus hyvästä ihmiskuvauksesta on eräs hyvän sanataiteen ulottuvuus. Tuolla aiemmassa kommentissa puhuin Nabokovin Kalvaasta hehkusta, koska siinä muut ulottuvuudet kuin ihmiskuvaus nousevat mielestäni merkityksellisemmiksi, mutta kyllähän sitäkin voi lukea siitä näkökulmasta, että se kertoo omanlaisesta tavastaan jäsentää inhimillisiä kokemuksia,

  17. 17

    Anonymous sanoo

    En odota kirjallisuuden kertovan “millaista on elää’’. Runot ja kirjeet usein kertovat milaiset asiat ovat huvittaneet, surettaneet ja raivostuttaneet kirjoittajaa, sillä seurauksella, että satoja tai tuhansia vuosia sitten elänyt kirjoittaja yht’ äkkiä tuntuu suunnattoman läheiseltä. Otetaan esimerkiksi vaikkapa Ovidius. Kirjeissään Mustaltamereltä Ovidius kirjoittaa veljestään. Poikien syntymäpäivät olivat lähekkäin, joten niitä vietettiin samana päivänä. Kumpikin poika sai oman kakun. Millaisia kakkuja roomalaiset leipoivat? Kuivakakkuja? Täytekakkuja? Tuskin sentään kermakakkuja. Rooman keisareitten kakkuihin kuulemma piilotettiin kyyhkysiä, jotka lähtivät lentoon kun kakuista leikattiin pois ylin kerros. Vaan runoilijoita ei pidä sotkea keisareihin, kirjoitti Brodsky.

    Jos Ovidius olisi tiennyt, että hänen runomuotoiset valituskirjeensä tuovat lohtua Brodskylle ja muille maanpakoon joutuneille vielä 2000 vuotta niiden kirjoittamisen jälkeen, hän ehkä olisi ajatellut, ettei elämä sentään mennyt aivan hukkaan.

    Ovidiuksen lukeminen ei tuo minulle tunnetta, että ymmärtäisin hänen aikalaisiaan tai heidän elämäänsä. Kun mietin Ovidiuksen nuorena kuollutta veljeä ja kaikkia niitä viheliäisiä ihmisiä, joiden takia hän päätti päivänsä Tomisissa eikä Roomassa, saan hiukan perspektiiviä omaan elämääni ja ehkä ymmärrän sitä hiukan paremmin. Tässäköhän blogissa joskus esitettiin ajatus, että hyvät kirjat auttavat kuolemaan ja jos eivät kuolemaan, niin ainakin elämään? Oli ajatus peräisin mistä tahansa, niin kyllä se ainakin omaa lukemistani selittää.

  18. 18

    Anonymous sanoo

    Taas kerran, hauskan ennustettavasti mutta aina kohteliaasti, tuntuvat törmäävän sanataiteen ja narratiivin vastakkaisuudet (ja yhtymäkohdat) toisiinsa.
    Toiset meistä lukevat kirjoista kertomuksia, kokemuksia,elämänkaaria, viisautta, toiset ikään kuin ääniä, ääniä ja merkkejä sanojen muodossa ja tyylin rakenteissa. Vähän samaan tapaan kuin on lauletun ja istrumentaalisen musiikin suhde?
    Kirjallisuuden perusteluksi riittää kirjallisuus sinänsä, sen ei tarvitse kertoa meille mitään, mutta kirja joka kantaa viestejä voi olla kirjallisena teoksena samalla arvokas.
    Itse huomaan että monissa itselleni tärkeissä teoksissa on molemmat mukana (vaikka välillä kuvittelen lukevani mieluummin ”vaikeaa” kirjallisuutta), joskaan ei aina tasapainossa.
    Tulee eräs (hyvä luku)kirja heti mieleen, jossa on molemmat mukana ylivoimaisella tavalla, Jose Saramagon Ricardo Reisin viimeinen vuosi.

    No, kaikkihan voisivat luetella esimerkkejään kymmenittäin.
    Mutta jos tämä blogin päivitys ja hyvät kommentit saivat minut jotain ajattelemaan uudestaan niin sitä, että kirjan ei tarvitse olla ajalle, kenellekään, millekään hyödyllinen millään tavalla, sen ei tarvitse edes ”sisältää” mitään meille tuttua todellisuuden rakennetta, edes aihetta, pelkät peräkkäin olevat kirjaimet riittävät jos homma vain toimii.
    t. jope

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *