Niukkuutta ja toivoa

Julkaistaanko Suomessa liikaa kirjoja? Tämä kysymys herättää tunteita.

Esitän nyt kaksi mielipidettä, jotka saattavat jonkun mielestä olla vastakkaisia, mutta eivät minun mielestäni. Uskon nimittäin, että ns. ”kustannusmaailman murros” johtaa vanhan (perinteiset instituutiot) ja uuden (digiajan verkostot ja kanavat) rinnakkaineloon ja jonkinlaiseen limittymiseen.

Ensimmäinen mielipiteeni on, että kirjoja julkaistaan liikaa ja nimikemääriä on järkevä karsia.

Vakiintuneet kustantamot joutuvat toimimaan markkinalla, joka pienenee tasaisen tappavasti (syitä on monia). Näihin päiviin saakka on puhuttu, että kustantamot rahoittavat bestsellereillään (ja oppikirjoilla) vähälevikkisen, kulttuurisesti merkittävän kirjallisuuden julkaisemisen. Mutta kun bestselleritkään eivät enää vedä entiseen tapaan tähän toimintamalliin ei ole mahdollista nojautua samalla tavalla kuin ennen. Samaan aikaan kutannusalalta on lähtenyt rutkasti työpaikkoja eli kustantamoissa on entistä vähemmän ihmisiä vastaamassa kirjojen julkaisemisesta, toimittamisesta ja myynnistä.

Niukkuus pakottaa valitsemaan. Mieluummin vähemmän mutta huolellisemmin tehtyjä ja tehokkaammin markkinoituja kirjoja kuin runsaasti hutaistuja, oman onnensa nojaan jääviä.

Tämä mielipide ankkuroituu siihen todellisuuteen, jossa vakiintuneet kustantamot elävät. Se on pikemminkin inhorealistinen kuin idealistinen. Mutta täytyy muistaa, että sitä paljon puhuttua kulttuurityötä ei ole kustantamoissa mahdollista tehdä, jos niiden toiminta ei ole liiketaloudellisesti terveellä pohjalla.

Toinen mielipiteeni on, että kirjoja kyllä maailmaan mahtuu. Ja etenkin tällaiseen maailmaan, jossa kaikki valta ei ole enää niillä, jotka omistavat kustantamot, painotalot ja kirjakaupat.

Uusien julkaisukanavien ansiosta kirjat ja kirjallisuus voivat irtautua perinteisen kustantamisen liiketaloudellisista välttämättömyyksistä. Se on hienoa, koska kustantaminen ei saa eikä voi olla pelkästään bisnestä (eikä se ole sitä vakiintuneissakaan kustantamoissa, vaikka niillä taloudelliset reunaehtonsa onkin). Kustantaminen on myös aktivismia, uuden etsimistä, hulvatonta riskinottamista ja palkitsevaa harrastustoimintaa. Näille kaikille avautuu nyt paremmat mahdollisuudet kuin koskaan ennen historiassa. Uskon, että siinä voittavat ennen kaikkea lukijat.

Tosin mitä pirstaleisemmaksi kirjallisuuskenttä käy, sitä pirstaleisempia ja pienempiä ovat myös lukijajoukot. Uusien julkaisukanavien synnyttämä kirjapaljous merkitsee, ettei läheskään kaikille teoksille riitä tilaa lehtien kulttuurisivuilla tai kirjakauppojen ja kirjastojen hyllyillä. Se on yhtä vääjäämätöntä kuin traagistakin: jokainen kirjailija kuitenkin toivoo hengentuotteelleen julkista vastaanottoa.

Eniten tässä kaikessa minua askarruttaa käännöskirjallisuuden tulevaisuus. Kustantamoiden syyskatalogeista näkyy jo se, että nimikemääriä vähennetään, ja erityisen selvästi sen havaitsee runoudessa ja käännöskirjallisuudessa.

Runouden osalta en näe syytä huoleen, koska erilaiset pienet toimijat julkaisevat Suomessa innostavaa lyriikkaa pinokaupalla, tuottolaskelmista välittämättä. Maassamme ei ole viime vuosina jäänyt eikä varmasti tulevaisuudessakaan jää merkittävää runoutta pimentoon vakiintuneiden kustantamoiden penseyden vuoksi.
Käännöskirjat sitä vastoin vaativat aivan toisenlaisia resursseja kuin kotimainen lyriikka. Siksipä vakiintuneiden kustantamoiden tarjonta määrittää hyvin pitkälle sen, millaista kirjallisuutta saamme maailmalta luettavaksi äidinkielellämme.
Pelkään, että nimikemäärien supistuminen jättää käännöskirjallisuudessa jäljelle kolme pääasiallista kategoriaa: a) kaavamaiset bestsellerit (”Jännityksen mestari! Käännösoikeudet myyty 712 maahan!”), b) laatuproosaksi brändätty palkintokirjallisuus (”Kirjallinen sensaatio! Ylivoimainen Man Bookerin voittaja!”) ja c) yliarvostetut suurnimet (Auster, Irving, Murakami). Painajaisteni huipentuma olisi, että julkaistavat käännöskirjat painottuisivat entistäkin selvemmin englanninkieliseen kulttuuripiiriin.
En minä silti suostu toivoani tyystin heittämään. Piipahdin taannoin Helsingin keskustassa siellä Starbucksin takahuoneessa ja ilokseni huomasin, että Lurra Editions oli taas julkaissut uuden käännöksen Thomas Bernhardilta, Kolme kertomusta. Pieniä mutta tärkeitä ilonaiheita nämä tällaiset.
Kommentit
  1. 1

    sanoo

    Olen pitkälti samoilla linjoilla kanssasi. Kirjoja ei munkaan mielestä voi olla liikaa. Olen usein verrannut tilannetta ravintoloihin: mitä enemmän niitä on, sitä rikkaampi ruokakulttuuri. Jos kylän ainoa ravintola on hotellin kanttiini, jossa on nakkisoppaa klo 12-17, ei voida oikein puhua ruokakulttuurista.

    Ja kuten ravintoloissakin homma laajenee ravintolapäiviin – eli elävään itseohjautuvaan kulttuuriin – myös kirjallisuudessa on tällaisia instituutioiden ulkopuolisia juttuja.

    Kirja muuttuu kaupallisena tuotteena, ja kustantamoiden lienee tosiaan fiksua kaventaa palettiaan. Samalla kirjallisuus kuitenkin laajenee. Olisi tärkeää pitää vakiintunet talot kehityksen kärryillä (esim markkinoinnin suhteen) – ja samalla tukea kaikkea independent-toimintaa (esim päämediassa).

    Englanninkielisen kirjallisuuden käännöksissä lienee sellainenkin skenaario mahdollinen, että alkukielisten kirjojen lukeminen lisääntyy. Englannin osaaminen kun on nykyään oletus lukutaitoisille ihmisille. Vieraammat valtakielet, kuten arabia ja kiina ovat eri asemassa.

  2. 2

    sanoo

    Suomentajille on aina maksettu rankasta työstä älyttömän vähän. Tunnen sen verran suomentajia ja olen seurannut suomentajien koulutusta, että tiedän työn laadun ja siinä jaksamisen olevan kaikesta huolimatta OK.

    En tiedä miten käy tulevaisuudessa, koska sellainen tuntuma minulla on että ilman koulutusta ei selvitä. Suomentajien on oltava huippuhyviä omassa kielessään ja melkein yhtä hyviä siinä pääkielessä josta suomentavat.

    Tuli mieleen että koska tässä maassa ei kustantajilla ole varaa maksaa työstä kunnon palkkaa, niin mikä mahtaa olla tällä hetkellä EU:n kääntäjätuki, joka on yleensä suunnattu EU:n pienistä kielistä toisiin kääntäjille? Merkintöjä kirjoissa on, mutta täytetäänkö sillä toimeentulossa tuntuva aukko?

  3. 3

    sanoo

    Ei huolta, toverit.

    Amazon on tällä viikolla lähettänyt suomalaisille kanta-asiakkailleen kirjeen, että kirjatoimitukset muuttuvat ehdottomasti maksullisiksi; kun tähän asti toimitus Englannista Suomeen on ollut ilmainen jos tilaat vähintään 25 punnalla.

    Uudet postimaksut tekevät netistä tilaamisen kannattamattomaksi.

    Joten… ei englantilaista ja tuskin venäläistäkään. Tyydytään vähempään.

  4. 4

    Anonymous sanoo

    Kyllä kirjoja voi olla liikaa. Mulla tähän subjektiivinen ja hyvin arkinen näkökulma.

    On nimittäin hiton tylsää , kun jutellessasi ihmisten kanssa kirjoista me emme ole keskenämme juuri koskaan lukeneet samoja kirjoja ja kaikki ns. kirjallinen keskustelu (heh) menee pelkäksi lukuvinkkaukseksi. Ei ole mitään yhteistä mihin viitata joitakin klassikkoja lukuunottamatta. Kirjallista keskustelua ei ole, että kerron lukeneeni hyvän kirjan, ja: lue säkin.

    Vastassa on aina kuin tyhjiö jos yrität peilata omia kovia juttuja toisiin ja tietenkin päinvastoin.
    Luemme eri kirjat, katsomme eri ohjelmia tv:stä, yritä siinä nyt käydä syväkeskustelua muusta kuin säästä tai päivänpolitiikan aiheista.

    Muistan hämärästi 70-luvun ja hyvin 80-luvun. Silloin kirja oli isosti iso juttu myös yleisen ja jopa arkikeskustelun tasolla. Mm. Pulkkisen Romaanihenkilön ympärillä vellonut keskustelu (vaikka kohdistuikin muihin kuin kirjal. ansiohin) oli superia. Nyt kirjailijoilla näyttää olevan edessään siperia, karkoitus kuulumattomiin, näkymättömiin toisaalta kirjatulvan, toisaalta kirjan marginalisoitumisen myötä. Aivan varmasti selvästi pienempi nimikemäärä nostaisi suhteessa enemmän yksittäisiä kirjoja esiin. Sillä luettavaksihan ja koettaviksihan ne kai on ensi sijaisesti tarkoitettu eikä itsetarkoituksellisesti vain julkaistaviksi.

    jope

  5. 5

    sanoo

    Jope:

    Olet ihan oikeassa. Eli kun julkaisukynnys käytännössä poistuu, on matemaattinen mahdottomuus että läheskään kaikille kirjoille riittäisi kritiikkejä, haastatattelu- ja esiintymistilaisuuksia, paikkoja kirjakauppojen ja kirjastojen hyllyillä jne. Niinhän minä merkinnässäni sanonkin.

    Se, että kukaan ei voi lukea edes likimäärin kaikkea mitä julkaistaan ja että suuret yleisöt pirstoutuvat yhä pienempiin ja pienempiin, on tämän kirjapaljouden vääjäämätön seuraus.

    Mutta mitä tehdä? Vakiintuneet kustantamot ovat jo supistamassa nimikemääriään, mutta samaan aikaan niiden ohi tulee joka suunnalta kirjaa kirjan perään. On kahdet kirjamarkkinat, niin se vain on.

    Olen päätynyt siihen, että yritän kääntää tämän positiiviseksi: ainakaan mitään arvokasta ei luulisi jäävän enää paitsioon kustannuspoliittisista syistä. Ja muuten sitten: kyllähän metsä ääntä vetää ja viita paskaa eli sinne suureen massaan hukkuvat ne 98 % kirjoista, joiden sietääkin hukkua.

  6. 6

    sanoo

    …jatkohuomio vielä: en siis pidä valtaisaa unohduksiin painuvien kirjojen enemmistöä turhana, niitä tarvitaan monimuotoisuuden tähden, ne muodostavat sen humuksen, josta versovat sitten ne todelliset helmet, jokainen kirja syntyy monesta muusta kirjasta…

  7. 7

    Anonymous sanoo

    Sen verran on sanottava, että kyllä monet helmetkin jäävät unohdetuksi humukseksi. Tämä helmet / humus -dikotomia on muutenkin vähän outo.

  8. 8

    sanoo

    No juu, jäävät. Kaikki yleiskatsaukselliset, kokoavat huomiot kirjallisuudesta ovat vähän outoja. Niiden selitysvoiman rajallisuus paljastuu aika nopeasti, kun vähän pöyhii.

  9. 9

    Anonymous sanoo

    Anyway, toi ajatus, että kirjat syntyvät kirjoista on mieleenpainamisen ja muistamisen arvoinen.

    Tietenkin toivon että sen lisäksi kirjat syntyvät elämästä ja luojansa omasta itsenäisestä ajattelusta, mutta niin varmaan on että kukaan teistä kirjoittajista ei voi erottaa noita kolmea toisistaan. (Eri juttu on ylipainotteinen -viritteinen intertekstualisuus joka ei ainakaan minulla lukijana enää toimi. Totta kai viittauksia saa olla, mutta kirjan kantavat ideat, mitä ne sitten ovatkin, eivät voi perustua kommentointiin tai kommentoinnin kommentointiin. Eiköhän se tie ole jo kuljettu loppuun. Kirjallinen ironia on aina hieno ja upea juttu, mutta ei ironiana sinänsä, en osaa oikein selittää…)

    jope

  10. 10

    sanoo

    Hyvä ja tärkeä kirjoitus, koska se käsittelee meidän kaikkien lukevien ihmisten tulevaisuutta. Muutama kommentti alalla parikymmentä vuotta olleelta:

    ”Kirjoja julkaistaan liikaa.” Tästä kaikki ovat pitkään olleet samaa mieltä. Kustantamot ja kirjailijat ovat enää eri mieltä siitä, mitkä kirjoista ovat turhia…

    ”Mieluummin vähemmän kuin hutaistuja.” Näinhän sitä toivoisi, mutta käytäntö osoittaa muuta. Alamäkirallissa ei ehditä vilkuilla sivuille, on pakko tuottaa riittäviä määriä yrittääkseen pysyä entisessä vauhdissa.

    Pirstaleisuus lisääntyy, eikä sille voi mitään. Toisaalta tiedon jakaminen ja löytäminen on entistä helpompaa.

    Käännöskirjat ovat tässä välivaiheessa tosiaan vaikeassa asemassa. Pitkällä aikavälillä mahdollisuudet ovat silti kohtuullisen hyvät, sillä digiaikana kuluina on vain (”vain”) kirjailijan ja kääntäjän työt. Laadukkaita käännöskirjoja voisivat yhteistyössä viedä eteenpäin vaikkapa ”Tommi Melender” & pari muuta luotettavaksi todettua asiantuntijaa sekä asialleen sitoutunut kääntäjä-agentti.

    Niihin päiviin on kuitenkin vielä pitkä matka. Oma yritykseni E-paino on ollut auttamassa kahdessa tasokkaassa suorakäännöksessä (Kevin Sampson: Tähdet, tähdet suom. Juha Ahokas sekä Valerija Narbikova: Ympäri ämpäri suom. Arja Pikkupeura.) Myynti on ollut yllättävänkin niukkaa. Sähköinen lukeminen on Suomessa vielä vähäistä varsinkin laatukirjallisuuden osalta.

  11. 11

    sanoo

    Olenkin tätä kirjallisuuden ja kirja-alan tulevaisuutta miettinyt jo useamman vuoden. Tulin päätelmään, että melkein kaikki tulee muuttumaan ja aloin kirjata niitä ylös blogimuodossa.

    En kuitenkaan ole siitä maininnut kuin kouralliselle ihmisiä, koska ajattelin, että ajatuksista voisi olla haittaa muulle toiminnalleni kirja-alalla. Ehkä sitä voisi tulla jo kaapista ulos. Joten Miksi kaikki muuttuu kirja-alalla lähivuosina:

    http://kaikkimuuttuukirja-alalla.blogspot.fi/p/blogista.html

    Olen vaan niin pirun saamaton (6 kirjoitusta 18 kuukaudessa…) etten ole vielä ehtinyt tulevan ennustamiseen.

  12. 12

    sanoo

    Laitettakoon nyt tänne ylös, vaikka temaattisesti kylläkin kuuluisi alemmaksi, aiempaan juttuun, jossa käsiteltiin D.F. Wallacen vastikään suomennettua novellikokoelmaa.

    Mainittua kokoelmaa nyt jo osin lukeneena ei voinut kuin harmitella (tahi nyt jo cliché-haavikkolaisittain todeta niiden suomalaisten tekevän sen itse), että mainittu Wallace ei elä eikä ole suomalainen.

    Tarkoitan tällä tämänpäiväistä törmäystäni HS:ssa olleeseen Saska Saarikosken juttuun puukotetusta, mutta meidän elävien keskuuteen silti onnekkaasti jääneestä filosofian professori Esa Saarisesta; paralleeli Wallacen hideous meneihin oli sekä kiistaton että myös hilariöösi – melkeinpä Saarikosken kerrontaa lukiessa odotti, että loppugagina prof. Saarinen olisi hihkaissut, joko wallacelaisella alkukielellä ”Victory for the Forces of Democratic Freedom!”, tai sitten suomentajan nuotinnoksena ”Voitto vapauden ja demokratian voimille!”

    Mutta tämä puch line oli varmaan ainakin nettiin tulleesta versiosta sentään pyyhitty pois.

  13. 13

    sanoo

    Ehkäpä jotain tuollaista on varattuna ES.:n luentosarjan viimeiseen osaan, jonka otsikkona Hesarin jutun mukaan siis on ”Kirkkaudesta kirkkauteen”

  14. 15

    Anonymous sanoo

    Hei vaan,
    luen enimmäkseen mielelläni kirjoituksiasi.

    Nyt halusin vain huomauttaa yhdestä lauseesta, jota (valta)media tuntuu toistavan rasitukseen asti, se ei sano/avaa kuitenkaan yhtään mitään:

    ”Tämä kysymys herättää tunteita.”

    Ikäänkuin tunteet olisivat jollainlailla vaaraksi meille. Tunteitaan pelkäävä ja tukahduttava ihminen on paljon vaarallisempi kuin tunteensa tunnistava ja niiden energiaa hyvin ja rakentavasti käyttävä ihminen.

    Äly, järki ilman tunteiden tarkkaa ohjausta on kuin ilman kompassia valtamerellä yksin seilaava laiva. Laiva menettää suuntimensa.

  15. 16

    sanoo

    Minä ymmärrän tuon ”herättää tunteita” idiomaattiseksi ilmaukseksi. Eli toisin sanoen ei se ole väite, että tunteet olisivat pahasta tai väärin vaan pikemminkin toisenlainen tapa sanoa, että jokin asia herättää kiistoja tai vastakkaisia mielipiteen immauksia.

    Tuossa merkityksessä sitä siis käytin.

    Sinänsä on tietysti oikeutettua huomauttaa, että i,maisuna tuo on kovassa käytössä jotenkin nahistunut.

  16. 18

    Anonymous sanoo

    Ymmärsin toki, ja ainoastaan kirjojesi lukijana (tämä tiedoksi muille tämän blogin lukijoille), missä merkityksessä käytit tuota erinomaisen amputoivaa lausetta.

    Tunsin kuitenkin halua huomauttaa sinua ystävällismielisesti tästä asiasta. En halua neuvoja jakaa, mutta hyvä, että otit myös viestini ystävällismielisesti vastaan.

    Tuo lause nimittäin, on minusta kammottava kuva jostain jota en osaa edes kuvailla, en koska en ole kirjailija. Tarvitsen siihen kirjailijaa ja kirjallisuutta.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *