Niin yhteiskunnallista, niin yhteiskunnallista…

“- Oletko vakavissasi? Hjelm sanoi puolivakavissaan.
– Olen. Kyllä minä olen. Aivan tosissani. Miksi väkivalta raaistuu?
Hjelm huokaisi.
– Sepä se. Sitä on nyt saanut seurata lähietäisyydeltä reilun puolen vuoden ajan. Keskustan harmaata arkipäivän väkivaltaa. Se ei oikein edistä kenenkään ihmisystävällisiä taipumuksia…”

Huh. Olen lukenut muutamassa viikossa kolme Arne Dahlin kirjoittamaa dekkaria. Parasta Dahlissa on, että hän kirjoittaa ohuempia kirjoja kuin Henning Mankell. Tämän vuoden dekkarikiintiöni lienee täynnä. Dahlin kanssa meinasi välillä yrjö lentää. Yllä oleva lainaus kertonee miksi.

Moraalikuola valuu. Ei silti, ymmärrän kyllä, että Dahl on ruotsalainen eikä mahda itselleen mitään.

Dekkarischeissea lukiessani aloin miettiä yhteiskunnallisen kirjallisuuden määritelmiä. Dekkareita kiitellään usein siitä, että niissä on yhteiskunnallista otetta. Syrjäytyminen, turvattomuus, koventuneet asenteet, julkisen sektorin säästöt, leipäjonot ja tuloerojen kasvu. Nämä aikamme polttavat ongelmat tulevat kuvatuiksi ja käsitellyiksi dekkareissa. Sanotaan, että korkeakirjallisuus ei niistä piittaa. Sanotaan, että korkeakirjallisuus on menettänyt kriittisen teränsä.

Se, että dekkarit ovat useimmiten kaavamaisia sarjatuotantona valmistettuja kulutustuotteita ei näytä häiritsevän niiden yhteiskunnallista otetta kiitteleviä.

Voiko sellainen kirjallisuus olla yhteiskunnallisesti(kaan) merkittävää, jonka kaunokirjalliset arvot lähentelevät nollaa? Mielestäni ei. Silloinhan esimerkiksi Stakesin raportteja voitaisiin pitää yhteiskunnallisena kirjallisuutena.

Siitä tuskin hyödyttää meuhkata, että dekkarit myyvät huimia määriä ja että huimaa myyntiä seuraa teollisen logiikan mukaisesti tuotannon sarjallistuminen. Näin toimii markkinatalous.

Mutta siitä voisi tai pitäisi louskuttaa leukojaan, että dekkarit ovat tuotteistaneet ja standardisoineet myös (erään vallitsevan) yhteiskunnallisen kirjallisuuden määritelmän. Dekkaristin repertuaariin kuuluvat samat asiat kuin kenttäväkensä parissa kiertävän demaripoliitikon vaalipuheisiin: syrjäytyminen, turvattomuus, koventuneet asenteet, julkisen sektorin säästöt, leipäjonot ja tuloerojen kasvu…

Ja mikä olennaisinta, dekkaristi käsittelee ne samanlaisella ammattirutiinilla kuin demaripoliitikko.

Yhteiskunnallinen kirjallisuus on perinteisesti ollut vasemmistolaista kirjallisuutta. Monet pitävät niitä jopa toistensa synonyymeinä. Sekä romaanitaiteen synty että vasemmistoaatteiden nousu kytkeytyvät maallistumiseen, modernisaatioon ja arvojen suhteellistumiseen, joten ne ovat läheistä sukua toisilleen.

Jälkiteollisessa yhteiskunnassa vasemmistopolitiikka on menettänyt elinvoimansa ja aloitekykynsä, surkastunut rituaaleiksi ja fraaseiksi, ontoksi representaatioksi.

Kun vasemmistolainen poliittinen mielikuvitus on tylsistynyt, “yhteiskunnalliset” dekkaritkin menevät täydestä kuin väärä raha.

Kommentit (4)
  1. Ei pidä mollata vain ruotsalaisia. Onhan meilläkin Jaana Luostarinen…

  2. Hei,

    Kiitos mielenkiintoisesta kirjoituksesta. Olen miettinyt samaa, eli dekkarin määritelmää. Muutama kommentti.

    Ensinnäkin, minusta Stakesin tutkimukset ovat yhteiskunnallista kirjallisuutta. Ainakin niiden pitäisi olla. Muuten yhteiskunnallinen tutkimus on turhaa, ellei se pyri avaamaan keskustelua.

    Toiseksi, tarvitseeko kirjoja luokitella linjalla dekkarit – muu kirjallisuus? Kysymys on kuitenkin ennen kaikkea tarinasta. Ehkä viihdyttävästä, ehkä ajatuksia antavasta. Mutta kuitenkin tarinasta, jonka kirjoittaja kirjoittaa osaksi, ja lukija täyttää täydeksi.

    T. Yks dekkaristi

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *