Niin yhteiskunnallista, niin yhteiskunnallista…

”- Oletko vakavissasi? Hjelm sanoi puolivakavissaan.
– Olen. Kyllä minä olen. Aivan tosissani. Miksi väkivalta raaistuu?
Hjelm huokaisi.
– Sepä se. Sitä on nyt saanut seurata lähietäisyydeltä reilun puolen vuoden ajan. Keskustan harmaata arkipäivän väkivaltaa. Se ei oikein edistä kenenkään ihmisystävällisiä taipumuksia…”

Huh. Olen lukenut muutamassa viikossa kolme Arne Dahlin kirjoittamaa dekkaria. Parasta Dahlissa on, että hän kirjoittaa ohuempia kirjoja kuin Henning Mankell. Tämän vuoden dekkarikiintiöni lienee täynnä. Dahlin kanssa meinasi välillä yrjö lentää. Yllä oleva lainaus kertonee miksi.

Moraalikuola valuu. Ei silti, ymmärrän kyllä, että Dahl on ruotsalainen eikä mahda itselleen mitään.

Dekkarischeissea lukiessani aloin miettiä yhteiskunnallisen kirjallisuuden määritelmiä. Dekkareita kiitellään usein siitä, että niissä on yhteiskunnallista otetta. Syrjäytyminen, turvattomuus, koventuneet asenteet, julkisen sektorin säästöt, leipäjonot ja tuloerojen kasvu. Nämä aikamme polttavat ongelmat tulevat kuvatuiksi ja käsitellyiksi dekkareissa. Sanotaan, että korkeakirjallisuus ei niistä piittaa. Sanotaan, että korkeakirjallisuus on menettänyt kriittisen teränsä.

Se, että dekkarit ovat useimmiten kaavamaisia sarjatuotantona valmistettuja kulutustuotteita ei näytä häiritsevän niiden yhteiskunnallista otetta kiitteleviä.

Voiko sellainen kirjallisuus olla yhteiskunnallisesti(kaan) merkittävää, jonka kaunokirjalliset arvot lähentelevät nollaa? Mielestäni ei. Silloinhan esimerkiksi Stakesin raportteja voitaisiin pitää yhteiskunnallisena kirjallisuutena.

Siitä tuskin hyödyttää meuhkata, että dekkarit myyvät huimia määriä ja että huimaa myyntiä seuraa teollisen logiikan mukaisesti tuotannon sarjallistuminen. Näin toimii markkinatalous.

Mutta siitä voisi tai pitäisi louskuttaa leukojaan, että dekkarit ovat tuotteistaneet ja standardisoineet myös (erään vallitsevan) yhteiskunnallisen kirjallisuuden määritelmän. Dekkaristin repertuaariin kuuluvat samat asiat kuin kenttäväkensä parissa kiertävän demaripoliitikon vaalipuheisiin: syrjäytyminen, turvattomuus, koventuneet asenteet, julkisen sektorin säästöt, leipäjonot ja tuloerojen kasvu…

Ja mikä olennaisinta, dekkaristi käsittelee ne samanlaisella ammattirutiinilla kuin demaripoliitikko.

Yhteiskunnallinen kirjallisuus on perinteisesti ollut vasemmistolaista kirjallisuutta. Monet pitävät niitä jopa toistensa synonyymeinä. Sekä romaanitaiteen synty että vasemmistoaatteiden nousu kytkeytyvät maallistumiseen, modernisaatioon ja arvojen suhteellistumiseen, joten ne ovat läheistä sukua toisilleen.

Jälkiteollisessa yhteiskunnassa vasemmistopolitiikka on menettänyt elinvoimansa ja aloitekykynsä, surkastunut rituaaleiksi ja fraaseiksi, ontoksi representaatioksi.

Kun vasemmistolainen poliittinen mielikuvitus on tylsistynyt, ”yhteiskunnalliset” dekkaritkin menevät täydestä kuin väärä raha.

Kommentit
  1. 1

    Anonymous sanoo

    Ei pidä mollata vain ruotsalaisia. Onhan meilläkin Jaana Luostarinen…

  2. 2

    Anonymous sanoo

    Hei,

    Kiitos mielenkiintoisesta kirjoituksesta. Olen miettinyt samaa, eli dekkarin määritelmää. Muutama kommentti.

    Ensinnäkin, minusta Stakesin tutkimukset ovat yhteiskunnallista kirjallisuutta. Ainakin niiden pitäisi olla. Muuten yhteiskunnallinen tutkimus on turhaa, ellei se pyri avaamaan keskustelua.

    Toiseksi, tarvitseeko kirjoja luokitella linjalla dekkarit – muu kirjallisuus? Kysymys on kuitenkin ennen kaikkea tarinasta. Ehkä viihdyttävästä, ehkä ajatuksia antavasta. Mutta kuitenkin tarinasta, jonka kirjoittaja kirjoittaa osaksi, ja lukija täyttää täydeksi.

    T. Yks dekkaristi

  3. 3

    sanoo

    Kiitokset kommenteistasi. Tässä pari jatkohuomiota.

    En lähtisi laajentamaan kirjallisuuden rajoja ihan niin laajalle, että sisällyttäisin Stakesin raportit yhteiskunnalliseksi kirjallisuudeksi.

    Niiden arvo ja merkitys ei piile sanataiteellisissa ulottuvuuksissa, vaan siinä että ne tarjoavat meille tutkittua tietoa yhteiskunnallisista ilmiöistä.

    Kun siis puhun yhteiskunnallisesta kirjallisuudesta, paino on sanalla kirjallisuus. Merkittävistä ei-kirjallisista puheenvuoroista ei nähdäkseni ole kovin suurta pulaa, sen sijaan pulaa on kaunokirjallisista puheenvuoroista, jotka olisivat paitsi sanataiteellisesti kiinnostavia, myös uusia yhteiskunnallisia näkökulmia avaavia.

    Tietenkään ei tarvitse jähmeästi pitää kiinni luokittelusta dekkarit – kirjallisuus. Esimerkiksi Friedrich Dürrenmatt on kirjoittanut dekkariaiheisia teoksia, joilla on runsaasti myös kaunokirjallista painoarvoa, jotka laajenevat yleisemmiksi kuvauksiksi ihmisluonnosta ja yhteiskunnasta.

    Mutta dekkarikirjallisuudessa on mielestäni liian vähän dürrenmatteja ja liian paljon sarjatuotannolla synnytettyä huttua. Toki myös muussa kirjallisuudessa on kaikenlaista välityönä heitettyä sälää, mutta se on toinen juttu.

    Tarina on yksi sanataideteoksen peruskomponentti. Minä janoan hyvältä kirjalta muutakin kuin hyvää tarinaa. Romaanin maailma syntyy sen kielestä, henkilöistä, kompostitiosta, kerronnallisista ratkaisuista, rytmistä. Vaatimaton ja vähäpätöinen tarina voi kasvaa osaavan kirjailijan hyppysissä suuriin mittoihin, jos muut elementit kantavat.

  4. 4

    Anonymous sanoo

    aika on kapitalistinkin kirjoittaa systeeminsä aiheuttamasta väkivalasta

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *