Nihilismi myy

”Yanking his Manurhin MR-93 revolver from his shoulder holster, the captain dashed out of the office.”

”He was sitting all alone in the enormous cabin of a Falcon 2000EX corporate jet as it bounced its way through turbulence. In the background, the dual Pratt & Whitney engines hummed evenly.”

”Pulling back the sleeve of his jacket, he checked his watch – a vintage, collector’s-edition Mickey Mouse wristwatch that had been a gift from his parents on his tenth birthday.”

Älkää naurako. Tuollaisia lauseita kirjoittamalla voi saada miljoonittain lukijoita ja tulla rikkaammaksi kuin Wall Streetin pankkiirit. Tänäkin kirjasyksynä kassakoneet laulavat tälle kirjallisuusmaailman supertähdelle. Jos haluatte yrittää samaa, reseptiä voi etsiä esimerkiksi täältä.

Ei, en minä ole kyseisen kirjailijan tuotoksiin paneutunut. Yhtä yritin lukea, mutta kesken jäi. En voi antaa kirjailijalle anteeksi sitä, että hän ei osaa kirjoittaa. Edes bestselleristille.

”Minkälainen kirjailija on nihilisti?” Olen sattuneista syistä toisinaan miettinyt tätä. Mielestäni suurimpia nihilistejä ovat ne, jotka eivät rakasta kirjallisuutta, mutta haluavat kirjoittaa kirjoja saadakseen mainetta, kunniaa, rikkautta. Ties mitä. Teksti kyllä paljastaa tällaiset kelmit, aina.

Nihilistien leveän elämän mahdollistaa se, että kovin moni ihminen ei loppujen lopuksi piittaa kirjoista. Ne, jotka lukevat vain muutaman romaanin vuodessa, tarttuvat sellaisiin kirjoihin, joista ”kaikki puhuvat” ja joita myydään supermarketeissa valtavissa paaleissa vihannestiskin vieressä. Näitä ihmisiä, kulutuskykyisen keskiluokan edustajia, on maailmassa paljon.

Bestselleristi, joka mieltää romaaninsa kulutushyödykkeeksi ja rakentaa sen niin kuin kulutushyödyke rakennetaan, vertautuu perverssillä tavalla tärkeilijä-avantgardistiin, joka käpertyy omaan kryptisyyteensä ja halveksii kommunikaatiota. Kummatkin pitävät lukijoita pölvästeinä. Olen ennenkin lainannut blogissani näitä David Foster Wallacen sanoja, mutta lainaan niitä nyt uudestaan, koska ne tiivistävät olennaisimman:

”If you, the writer, succumb to the idea that the audience is too stupid, then there are two pitfalls. Number one is the avant-garde pitfall, where you have the idea that you’re writing for other writers, so you don’t worry about making yourself accessible or relevant. You worry about making it structurally and technically cutting edge: involuted in the right ways, making the appropriate intertextual references, making it look smart. Not really caring about whether you’re communicating with a reader who cares something about that feeling in the stomach which is why we read. Then, the other end of it is very crass, cynical, commercial pieces of fiction that are done in a formulaic way — essentially television on the page — that manipulate the reader, that set out grotesquely simplified stuff in a childishly riveting way.”

Kommentit
  1. 1

    Kari Hotakainen sanoo

    Tervehdys! Rohkaistun nyt kirjoittamaan ensi kertaa oikealle keskustelupalstalla. Minusta ruotsalaisten manifesti oli kauhea, vaikken heidän kontekstiaan tunnekaan. Kaikki julistukset ovat. Olen kokenut kirjallisuuden – sekä lukijana että kirjoittajana – vapauden saarekkeena, jossa ei ole kiveen hakattuja sääntöjä, kuristavia odotuksia eikä omaa asiaansa ajavia tyylipoliiseja. Koko sen ajan, noin 35 vuotta, kun olen kirjallisuutta hengittänyt, olen väsyksiin asti kuullut toitutusta ja vaatimusta: missä viipyy sukupolvikuvaus, miksi kirjallisuus ei ole punk, missä viipyy lamaromaani, missä yhteiskunnallisuus, missä kokeilut, missä eurooppalainen (mitä se sitten ikinä onkaan) ajattelu?
    Kauheinta on tietysti se, että kirjailija vastaa näihin huutoihin ja alkaa kirjoittaa suurta sukupolviromaania tai kokeilevaa proosaa ylhäältä annettuna tehtävänään. Darwinin puutarhuria ei kukaan tilannut, siksi sen saimme. Paras tilanne on se, ettei kirjailija tarkasti ottaen tiedä, mitä on kirjoittamassa. En mielestäni koskaan ole istunut alas kirjoittamaan kokeilevaa proosaa, joksi luokitellaan esimerkiksi Buster Keaton tai Bronks, jotka kirjoitin kauan aikaa sitten. Enkä ole koskaan ilmoittautunut vapaaehtoiseksi tekemään selkoa suomalaisesta miehestä, vaikka jonkinlaisia tutkielmia ihmisestä olen tehnytkin, ja sen tietysti tunnustan, että joukossa on ollut pari monomaania mieshahmoa, joita Tommi lupasi olla kuvaamatta. Minusta Sinunkaan ei kannata etukäteen päättää jylhän tarkasti sitä, mitä et varmasti tule kirjoittamaan, vaikka pointtisi ymmärränkin. Usein käy niin, että muut lukijat ja kriitikot kuitenkin tulkitsevat sen omalla laillaan ja yhtäkkiä huomaat olevasi ”nykyihmisen tragikoominen tulkki” tai jotain muuta kovin yleistä.

    ps. David Foster Wallacene esseisiin perehtyneenä olen sitä mieltä, että kyllä hänellä olisi vastakaikua maassamme. Sitä hänen isoa romaaniaan en tosin ole lukenut. Parhain terveisin Kari

    pss. Tämä blogipalstasi täyttää kriteerit, jotka Antti Hyry kerran asetti romaanille: se on hyvä, jos siinä pitää olla taiteellinen systeemi ja sitä on mukava lukea.

  2. 2

    sanoo

    Kiitos rohkaistumisestasi, Kari. Kommenttisi näköjään sujahti tämän Dan Brown -merkinnän alle, mutta väliäkö sillä (en tiedä, miten sen voisi siirtää tuonne ylempään ketjuun).

    Jos tuo sinun kommenttisi olisi manifesti, allekirjoittaisin sen! Eli ainoa hyväksyttävä julkilausuma kirjallisuudessa olisi todellakin sellainen, joka julistaa kaikki julkilausumat alimpaan helvettiin.

    ”Darwinin puutarhuria ei kukaan tilannut, siksi sen saimme.” Juuri noinhan se menee.

    Oma loppukaneettini, jossa lupaan olla kirjoittamatta humoristisia ja aforistisia romaaneja monomaanisista mieshahmoista, olivat tietenkin piruilua tuolle ruotsalaisten manifestille. Voi olla, ettö ne jossain määrin kuvastavat tämänhetkistä asennoitumistani, mutta tietenkään en oikeasti lupaa mitään. Jos lupaisin, tulisi ennen pitkää suuri kiusaus rikkoa lupaus.

    Kirjailijan työn rasitteisiin kuuluu se, että muut päättävät, mitä olet — vaikka sitten se ”nykyihmisen tragikoominen tulkki”. Onneksi ne, jotka oikeasti viitsivät kirjoja lukea, näkevät yleensä tällaisten leimojen keinotekoisuuden.

  3. 3

    Anonymous sanoo

    ”Kirjailijan työn rasitteisiin kuuluu se, että muut päättävät, mitä olet — vaikka sitten se ”nykyihmisen tragikoominen tulkki”.”

    Lukijan rasitteisiin taas kuuluu se, että kirjailija päättää, mitä hän on – ja selittää sitä päivästä toiseen esseissään, blogissaan, sanomalehdissä, kirjallisuusmatineoissa, kapakassa, kouluissa, unissaan, radiossa, televisissa jne. Aivan kuin kirjalijasta tulisi se, mitä hän hokee itsestään.

  4. 4

    sanoo

    Anonyymi, voisitko ystävällisesti antaa muutaman esimerkin kirjailijoista, jotka päivittäin selittelevät itseään ”esseissään, blogissaan, sanomalehdissä, kirjallisuusmatineoissa, kapakassa, kouluissa, unissaan, radiossa, televisissa jne.”?

    Sitä, että kirjailija ylipäänsä kirjoittaa, ajattelee, kommentoi ei lasketa mukaan tähän ”itsensä selittämiseen”. Se on hänen työtään. Ja useimmat kirjailijat kyllä keskittyvät siihen eivätkä kommentoi tekstejään. Jotkut pyydettäessä, eräät eivät edes silloin.

  5. 5

    Anonymous sanoo

    Voisin. Esimerkiksi sinä olet sellainen. Tosin sinä viljelet satiiria (piruilua) niin tarmokkaasti, että perut lähes joka kerta sen, mitä kirjoitit.

    ”Sitä, että kirjailija ylipäänsä kirjoittaa, ajattelee, kommentoi ei lasketa mukaan tähän ”itsensä selittämiseen”. Se on hänen työtään. ”

    Kirjailijat selittävätkin juuri työtään – ja se on äärimmäisen rasittavaa. Onneksi betoniraudoittajat ja siivoojat eivät kirjoita.

  6. 6

    sanoo

    Jaaha. En kyllä muista montakaan merkintää, jossa olisin omia töitäni ja omia kirjoituksiani käynyt läpi. Saati selitellyt niitä. Ja merkintöjä alkaa olla jo useampi sata.

    Useimmat merkintäni tänne olen kirjoittanut ja kirjoitan edelleen pikemminkin lukijan kuin kirjailijan ominaisuudessa: kommentoin toisten kirjailijoiden töitä, tekemisiä ja sanomisia ynnä kirjallisuutta koskevia aiheita yleisemmin. Lukijan ja kokijan näkökulmaan on myös kirjailijalla oikeus. Ei pelkästään niillä nimimerkeillä, jotka keskustelevat netin kirjallisuuspalstoilla.

    Sillehän minä en tietenkään mitään voi, jos anonyymi kokee kaiken mitä tänne kirjoitan jonkinlaiseksi itseni mainostamiseksi tai oman urani edistämiseksi tai itseni selittämiseksi. Minun on vain elettävä sen asian kanssa. Eikä se suoraan sanottuna tuota minkäänlaisia ongelmia. Itsepä tiedän.

  7. 7

    Anonymous sanoo

    Kirjailijoiden mielestä lukijoiden antamat epiteetit kuten
    ”nykyihmisen tragikoominen tulkki” ovat huvittavia. Samoin lukijasta monet kirjailijan tekemät ”itsemäärittelyt” ovat huvittavia. Sitä yritin selittää.

    Aivan lähelle ei näe kukaan.

    Milloin tulee betoniraudoittajien ja siivoojien kirjoittama manifesti?

  8. 8

    sanoo

    ”Milloin tulee betoniraudoittajien ja siivoojien kirjoittama manifesti?”

    Varmaan sitten, kun kirjailijat rupeavat raudoittamaan betonia ja siivoamaan julkisia tiloja.

    On muuten harhaluulo, etteivät toisten ammattien edustajat puhuisi työasioistaan samaan tapaan kuin kirjailijat. Heillä on vain erilaiset foorumit ja erilaiset ilmaisumuodot käytössään.

  9. 9

    sanoo

    Minusta sekä Kari että Tommi ovat sekä oikeassa että tekevät hyvin. Karin itseanalyysi tuossa ylempänä ei pilaa eikä ota mitään pois hänen työstään, päin vastoin osoittaa tervettä itsetuntoa ja ammattimaisuutta. Sama pätee Tommin kirjoituksiin esimerkiksi David Foster Wallacesta ja Michel Houellebecqista. Jos tällainen tiedon jakaminen ja mielipiteen ilmaisu maistuu oman uran pönkittämiseltä, kuka käskee käydä lukemassa.

    Toisaalta ei ole vain yhtä oikeaa tapaa ylläpitää blogia. Ne osittain korvaavat meiltä puuttuvaa (mutta esimerkiksi Ruotsissa harjoitettua) sanomalehtikirjoittelun perinnettä. Missä sanotaan, että kirjailijoiden tehtävä on julkaista ainoastaan kirjoja (vrt. Foster Wallace)? Enkä tarkoita tällä ainoastaan päivänkohtaista kolumninpitoa tai muuta mielipiteenmuodostusta, vaan uusien ajatusten ja niiden esittäjien tutuksi tekemistä ja keskustelun herättämistä. Sellainen sopii mielestäni erinomaisesti kirjailijan työnkuvaan.

    Ehkä Anonyymia harmittaa, että toiset käyttävät (allekirjoittaneen tavoin) blogeja myös omien teostensa julkaisualustoina. Ehkä sellainen on hänen mielestään oman uran pönkittämistä. Mutta missä sanotaan, että näin ei saisi tehdä? Ja missä sanotaan, että niitä on pakko käydä lukemassa? Jokainen valitkoon välineensä.

  10. 10

    Löfgren sanoo

    Otatteko te tuon ruotsalaisten ulostulon nyt vähän liian vakavasti? Manifestithän ovat vähän kuin kirjailijan huoneentauluja, jotka on julkaistu, ja itse luen ainakin tuollaisia suurella mielenkiinnolla.

    Mielestäni julkilausumat ei periaatteellisesti eroa kovinkaan paljon Tommin blogissaan vuosien varrella esittämistä (enemmän tai vähemmän epäsuorista) arvoarvostelmista.

  11. 11

    sanoo

    Karri: Kiitokset kommenteistasi. Ja kyllähän runokenttää tuntevat tietävät, kuinka tärkeä foorumi blogit ovat kustannusmaailman murroksista johtuen. Siis kaikki irti niistä vain.

    Löfgren: Niin kuin tiedetään, sanoman merkitykseen vaikuttaa sisällön lisäksi esitystapa ja -esitysfoorumi. Joten jos minä täällä blogissa heittelen puolihuolimattomasti kaikenlaisia ajatuksellisia koepalloja sun muita, se on hieman eri juttu kuin jos jäsentäisin teesini manifestiksi ja esittäisin sen manifestina suuren päivälehden sivulla. Näin minä sen näen. Ja tämä selittää tietysti myös reaktioitani.

  12. 12

    sanoo

    Itseäni ainakin kiinnostaa nimenomaan tietynlaisen persoonan, onko se vaikkapa kirjailja Kari Hotakainen tai kirjailija Tommi Melender tai runoilija Karri Kokko, ulostulot. Anonyymien huutelijoiden mielipiteisiin on hankalaa tarttua kiinnostuksella, kun ne henkilöityvät samankaltaisiksi kuin ilmaisjakelulehtien tekstiviestipalstat.

    Itse pidän blogiani myös oman tuotannon pontimena; tottakai, hölmöähän olisi, jos niin en tekisi. On myös hyvä ymmärtää se seikka, että vaikka kirjoittamisessa usein on myös itsekkäitä tarkoitusperiä ei se poista sitä seikkaa, että se tehdään kuitenkin jotakin muuta kuin itseä silmällä pitäen, ja ainakaan omalta kohdaltani se ”joku muu” ei ole raha vaan kirjallisen kentän laventaminen.

  13. 14

    sanoo

    Betoniraudoittaja, esimerkiksi. Kuulostaa hyvin mielenkiintoiselta ammatilta suoritettuani muutaman testin. Ei kuitenkaan ominta alaani. Itse asiassa suoritin yhteensä kuusi testiä, ja nyt on yhteenvedon aika. Mikäli jokin ammatti esiintyy jokaisella testilistalla, sen täytyy olla tulevaisuuteni. Kyllä, yksi on ylitse muiden. Ihmeellistä on, että netti antaa voittajalle vielä rinnakkaisammatin, vaikka voittokorokkeelle mahtuu vain yksi tähti kerrallaan. Kakkonen voidaan aina heivata firmasta, tai ainakin potkujen pelossa hän tekee parasta tulosta. Minusta tulee siis isona pornotähti tai kriitikko. Arvostelijaksi päädyn, mikäli pituuskasvuni ei etene suotuisalla tavalla. Jos hormonihoidot eivät tehoa jatkuvaan kasvuun tietyillä ruumiin osa-alueilla, silloin suositellaan vastakkaista reaktiota. Vastakohdista syntyy virtaaa, joka elättää. Sen tietävät kaikki harmaat eminenssit, kuten anonyymit nettivittuilijat, jotka kaipaavat ääriolosuhteita elämänsä testiksi. Kriitikon kohdalla lisävirta tarkoittaa amputaatiota keskisormelle. Tämän menetyksen kompensaatiolla syntyvät äärimmäiset arviot. Ja jos keskisormen menetys ei auta, niin joko puolikas tai kokonainen pää pois! Päättömän hyvissä jutuissa lukijat saavat nautintoa tosi paljon arvostelijan henkilökohtaisen kärsimyksen yhdistyessä nerojen maailmantuskaan. Näin minä olen kriitikkona tai pornotähtenä tai mieluummin sekä että korvaamaton apu betoniraudoittajalle, siivoojille, keskeislyyrikolle, tuottajille, managereille kulttuiriviennissä, mediayhtiön ylemmälle talousjohdolle ja energiankulutukselle yleensä ja erikseen paperille.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *