Neu-ro-maani

“Vuosituhansien mittaan huippuunsa jalostettu puukkotappelutekniikka kuuluu yhtenä osana kaspinin keinovalikoimaan. Kävellessään iltaisin kadulla Mikko kantoi povitaskussaan työpaikalta lainaamaansa skalpellia. Hän ei yleensä ollut matkalla mihinkään vaan varta vasten etsi hankaluuksia, tilaisuuksia päästä testaamaan tekniikkaa käytännössä. Eräänä yönä Autistenkadulla Mikkoa vastaan käveli hermostunut neekeriukko, joka pysäytti hänet, uhkasi häntä veitsellä ja vaati rahaa. Mikko tajusi tilaisuutensa tulleen ja reagoi tekniikkansa mukaisesti — veti skalpellin esiin ja löi sen omaan (!) vasempaan olkapäähänsä. Näin hän mitätöi hyökkääjän uhkauksesta tehon ja nousi tilanteen yläpuolelle, ikään kuin olisi sanonut: Sinun on turha yrittää pelotella minua noin säälittävin keinoin — katso vaikka miten vähän kavahdan teräaseita ja fyysistä kipua […] mutta hyökkääjä vastasi haasteeseen miltei yhtä odottamattomasti: löi viipymättä veitsen omaan (!) oikeaan reiteensä.”

(Katkelma Neuromaanista)

***

“Oletko sä lukenut sen Neuromaanin?”

“Joo olen, muutamaan kertaan.”

“Onko se hyvä?”

“… (vaivautunutta hiljaisuutta)… No, mä sanoisin, että mun asteikolla se on tärkeimpiä suomalaisia romaaneja pitkiin aikoihin. Mä kirjoitin siitä sellaisen blurbin takakanteen, julkiset kehut…”

(Katkelma työpaikkakeskustelusta)

***

Niinpä, vietin kesällä aikaa lueskellen Jaakko Yli-Juonikkaan Neuromaania pdf:ltä. Luin sen ensin kuin HS:n kriitikko Matti Mäkelä: putkeen yhdellä kertaa välittämättä siitä että Neuromaani edustaa ergodista kirjallisuutta, jota ei ole tarkoitus lukea lineaarisella kaavalla, vaan tekemällä valintoja, seurailemalla yksiä polkuja toisten polkujen kustannuksella. Ensimmäisen lukukerran jälkeen rupesinkin harjoittamaan ruutuhyppelyä, ja heti ensiksi valitsin nihilistisen etenemislinjan ja jatkoin sitä romaanin kertojan varoittelusta huolimatta — päätyäkseni umpikujaan. Sen jälkeen olen kokeillut Neuromaanissa erilaisia reittejä, eikä kirja ole vieläkään ammentanut itseään tyhjiin. Jokainen lukukerta muuttaa kirjaa ja minua kirjan lukijana.

“Yllätä minut”, toivon aina kun alan lukea jotain uutta, kiinnostavan tuntuista romaania. Harvoin yllätyn, oikeasti. Neuromaani on minut yllättänyt, jo monta kertaa.

***

Kesän aikana siis kirjoitin Neuromaanista blurbin, joka painettiin kirjan takakanteen (toisen blurbin kirjoitti Markku Eskelinen). Tähän tapaan asettelin sanani kehuista pihistelemättä, mikä ehkä hiukan vaivaannutti kirjan tekijää.

“Kaunokirjallinen peilisali, kummitusjuna ja vuoristorata, totaalisuutta hipova mestarityö neurologisen realismin saralla. Neuromaanin jälkeen suomalaisen proosan on hiukan vaikeampi olla entisensä.”

Matti Mäkelä epäili HS:n kritiikissään (joka sinänsä ihan asiallisesti kuvaili kirjan eräänlaiseksi aivokartaksi, jossa on lukematon määrä erilaisia säikeitä, kytkentöjä ja haarautuvia polkuja aivan kuten ihmisaivoissakin), että Neuromaanista saattaa parhaassa tapauksessa tulla Matti Pulkkisen Romaanihenkilön kuoleman tapainen “kulttikirja friikeille.”

Eräs FB-kaverini arveli Mäkelän kritiikin luettuaan passaavansa Neuromaanin. Ei kannata passata, koska ei Neuromaanista nauttiminen vaadi muuta kuin avointa mieltä ja kirjallista seikkailuhenkeä. Se on omalla tavallaan hyvinkin viihdyttävää ajanvietekirjallisuutta, täynnä outoa, hämärää ja absurdia huumoria, ainakin minua se naurattaa enemmän kuin Pahkasika. Toisaalta se on samaan aikaan avantgardistisella otteella, kaunokirjallisesti äärimmäisen kunnianhimoisesti tehtyä proosaa. Markku Eskelisen mukaan se on “vailla edeltäjää”. Varmaan onkin, suomalaisessa kirjallisuudessa. Toisaalta kytkyjä postmodernistiseen ja sitä läheltä liippaavaan kirjallisuuteen voi kaivaa esiin.

Parempaa huumoria kuin Pahkasiassa, pimeämpää paranoiaa kuin Thomas Pynchonilla, voisin sanoa, vaikka tekijä saattaa taas vaivaantua. Neuromaanin huumorin läpi hahmottuu myös pelottavia, pahaenteisiä tasoja, joista tulee mieleen Bob Dylanin laulun sanat: “Something is happening here but you don’t know what it is, do you, Mister Jones?” Petoksista tuomitut aivotutkijat Paavo Riekkinen ja Urpo Rinne ovat kaiken muun ohella Neuromaanissa eräänlaisia nimilappuja yhteiskunnalle, jossa tapahtuu enemmän kuin silmä näkee: salaliittoja, välistävetoja, kähmintää, puliveivaamista. Eräänlainen ajankuva sääntelystä vapautetusta, yksityistetystä, markkinaohjautuvasta nyky-yhteiskunnasta, jossa iso raha kätkeytyy mitä erilaisimpiin dark pooleihin. Ja tietysti paljon muuta.

***

Se, että takakanteen kirjoittamassani blurbissa puhun neurologisesta realismista kuvaa toisaalta kirjan aivokarttamaista rakennetta, toisaalta parodioi kirjallisuuspuheen sloganeja (kaikki varmaan muistavat kuinka yhteen aikaan kohkattiin maagisesta realismista ja viime vuosina Yhdysvalloissa on puhuttu hysteerisestä realismista Pynchonin ja DeLillon kaltaisten tekijöiden yhteydessä).

Neuromaani saa neurologisella realismillaan valtavirtaa edustavaa laaturomaania tukevamman otteen siitä, mitä David Foster Wallace kuvasi kirjallisuuden tehtäväksi: to tell what it means to be a fucking human being. Se mitä Neuromaanin keskushenkilön Silvo Näreen aivojen sopukoissa tapahtuu tavoittaa melkoisen hyvin pirstaloituneessa mediaympäristössä elävän ihmisen tajunnan todellisuutta. Mediavälitteinen maailma on ääntä ja kohinaa, enemmän ja vähemmän ristiriitaisten signaalien pommitusta.

Ja toisaalta: missä määrin tajuntamme on vain aivokemiaa ja missä määrin olemme tahtovia, tietoisia ja tiedostavia olentoja, omien ajatustemme herroja?

Neuromaanin teemoilla ei pääse tietystikään haastateltavaksi naistenlehtiin tai Inhimilliseen tekijään. Nämä foorumit on varattu valtavirran kirjailijoille, jotka valitsevat aikalaisromaaniensa aiheiksi sellaiset teemat, jotka on jo valmiiksi sovittu aikalaisromaanien suuriksi kysymyksiksi, olipa kyse syrjäytymisestä, loppuunpalamisesta, työpaikkakiusaamisesta, muukalaiskammosta tai yleisestä arvojen koventumisesta. Tiedostusvälineet sitten haastattelevat näistä polttavista yhteiskunnallisista ongelmista fiktiota tekeviä kirjailijoita kuin he olisivat näiden aihepiirien arvostettuja asiantuntijoita  — eivätkä pelkkiä tarinankertojia.

***

Mäkelä luonnehti HS:n kritiikissään Neuromaania kuvaukseksi siitä, mitä jakomielitautisen ihmisen päässä liikkuu. Voihan asian niinkin nähdä.

Toisaalta Neuromaania voi lukea myös romaanina romaanin kirjoittamisesta, avoimena prosessina. Enimmäkseen Neuromaani “tapahtuu” Silvo Näreen aivoissa, ja näiden “tapahtumien” päähenkilö on Gereg Bryggman, ääni hänen tajunnassaan. Juuri tällaisia tajunnan asukkeja romaanihenkilöt ovat kirjailijoiden päässä silloin kun kirjailijat romaaniensa parissa ahertavat. Yksi mahdollinen lukutapa onkin asettua Silvo Näreen paikalle, leikkiä Neuromaanin kirjoittajaa ja miettiä, millaisen romaanin mi
nä tästä haluaisin tehdä.

Vuorovaikutteista postmodernismia? Miksei. Tai roolipelaamista? Miksei niinkin.

Palatakseni David Foster Wallaceen: hän määritteli omaksi ideaalikseen romaanin, joka olisi kirjallisesti haastava ja kunnianhimoinen, mutta samalla viihdyttävä lukea. Neuromaani täyttää tämän ideaalin varsin hyvin.

Suuria odotuksia, jep, suuria odotuksia!

Kommentit (24)
  1. Vesa Haapala
    29.9.2012, 15:48

    Hei Tommi!

    Tämä menee nyt vähän ohi keskustelun sisällön, mutta olen käynyt parin viikon ajan tsekkailemassa blogiasi, ja kun mitään uutta ei ole kuulunut, olen ollut koko ajan varmempi siitä, että seuraava bloggaus on Neuromaanista, joka on varmasti yksi kovimmista kellotuksista suomalaisen romaanitaiteen saralla aikoihin.

    Toivon sydämestäni, että Neuromaani löytää lukijansa lähimmän 20 vuoden säteellä ja että siitä esitetään erilaisia luentoja – en nimittäin usko ollenkaan, että muutama vuosi tai edes vuosikymmen vanhentaa teosta yhtään.

  2. Tommi Melender
    29.9.2012, 16:38

    Moi vaan, on pitänyt sen verran kiirettä, etten ole ehtinyt blogia päivittämään.

    Joka aamu (lähes) olen googlannut, onko neurosta tullut uusia arvioita, kommentteja sun muuta lehtiin tai nettifoorumeille.

    Enemmän rummunlyöntiä olisin toivonut, mutta toisaalta, kuten sanot, ei tämä ole yhden kirjasyksyn juttu. Minäkin uskon, että tämän kirjan ympärille syntyy ajan kuluessa uskollinen ja harras lukijakunta. Harvasta romaanista uskaltaa moista arvausta heittää.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *