Neu-ro-maani

”Vuosituhansien mittaan huippuunsa jalostettu puukkotappelutekniikka kuuluu yhtenä osana kaspinin keinovalikoimaan. Kävellessään iltaisin kadulla Mikko kantoi povitaskussaan työpaikalta lainaamaansa skalpellia. Hän ei yleensä ollut matkalla mihinkään vaan varta vasten etsi hankaluuksia, tilaisuuksia päästä testaamaan tekniikkaa käytännössä. Eräänä yönä Autistenkadulla Mikkoa vastaan käveli hermostunut neekeriukko, joka pysäytti hänet, uhkasi häntä veitsellä ja vaati rahaa. Mikko tajusi tilaisuutensa tulleen ja reagoi tekniikkansa mukaisesti — veti skalpellin esiin ja löi sen omaan (!) vasempaan olkapäähänsä. Näin hän mitätöi hyökkääjän uhkauksesta tehon ja nousi tilanteen yläpuolelle, ikään kuin olisi sanonut: Sinun on turha yrittää pelotella minua noin säälittävin keinoin — katso vaikka miten vähän kavahdan teräaseita ja fyysistä kipua […] mutta hyökkääjä vastasi haasteeseen miltei yhtä odottamattomasti: löi viipymättä veitsen omaan (!) oikeaan reiteensä.”

(Katkelma Neuromaanista)

***

”Oletko sä lukenut sen Neuromaanin?”

”Joo olen, muutamaan kertaan.”

”Onko se hyvä?”

”… (vaivautunutta hiljaisuutta)… No, mä sanoisin, että mun asteikolla se on tärkeimpiä suomalaisia romaaneja pitkiin aikoihin. Mä kirjoitin siitä sellaisen blurbin takakanteen, julkiset kehut…”

(Katkelma työpaikkakeskustelusta)

***

Niinpä, vietin kesällä aikaa lueskellen Jaakko Yli-Juonikkaan Neuromaania pdf:ltä. Luin sen ensin kuin HS:n kriitikko Matti Mäkelä: putkeen yhdellä kertaa välittämättä siitä että Neuromaani edustaa ergodista kirjallisuutta, jota ei ole tarkoitus lukea lineaarisella kaavalla, vaan tekemällä valintoja, seurailemalla yksiä polkuja toisten polkujen kustannuksella. Ensimmäisen lukukerran jälkeen rupesinkin harjoittamaan ruutuhyppelyä, ja heti ensiksi valitsin nihilistisen etenemislinjan ja jatkoin sitä romaanin kertojan varoittelusta huolimatta — päätyäkseni umpikujaan. Sen jälkeen olen kokeillut Neuromaanissa erilaisia reittejä, eikä kirja ole vieläkään ammentanut itseään tyhjiin. Jokainen lukukerta muuttaa kirjaa ja minua kirjan lukijana.

”Yllätä minut”, toivon aina kun alan lukea jotain uutta, kiinnostavan tuntuista romaania. Harvoin yllätyn, oikeasti. Neuromaani on minut yllättänyt, jo monta kertaa.

***

Kesän aikana siis kirjoitin Neuromaanista blurbin, joka painettiin kirjan takakanteen (toisen blurbin kirjoitti Markku Eskelinen). Tähän tapaan asettelin sanani kehuista pihistelemättä, mikä ehkä hiukan vaivaannutti kirjan tekijää.

”Kaunokirjallinen peilisali, kummitusjuna ja vuoristorata, totaalisuutta hipova mestarityö neurologisen realismin saralla. Neuromaanin jälkeen suomalaisen proosan on hiukan vaikeampi olla entisensä.”

Matti Mäkelä epäili HS:n kritiikissään (joka sinänsä ihan asiallisesti kuvaili kirjan eräänlaiseksi aivokartaksi, jossa on lukematon määrä erilaisia säikeitä, kytkentöjä ja haarautuvia polkuja aivan kuten ihmisaivoissakin), että Neuromaanista saattaa parhaassa tapauksessa tulla Matti Pulkkisen Romaanihenkilön kuoleman tapainen ”kulttikirja friikeille.”

Eräs FB-kaverini arveli Mäkelän kritiikin luettuaan passaavansa Neuromaanin. Ei kannata passata, koska ei Neuromaanista nauttiminen vaadi muuta kuin avointa mieltä ja kirjallista seikkailuhenkeä. Se on omalla tavallaan hyvinkin viihdyttävää ajanvietekirjallisuutta, täynnä outoa, hämärää ja absurdia huumoria, ainakin minua se naurattaa enemmän kuin Pahkasika. Toisaalta se on samaan aikaan avantgardistisella otteella, kaunokirjallisesti äärimmäisen kunnianhimoisesti tehtyä proosaa. Markku Eskelisen mukaan se on ”vailla edeltäjää”. Varmaan onkin, suomalaisessa kirjallisuudessa. Toisaalta kytkyjä postmodernistiseen ja sitä läheltä liippaavaan kirjallisuuteen voi kaivaa esiin.

Parempaa huumoria kuin Pahkasiassa, pimeämpää paranoiaa kuin Thomas Pynchonilla, voisin sanoa, vaikka tekijä saattaa taas vaivaantua. Neuromaanin huumorin läpi hahmottuu myös pelottavia, pahaenteisiä tasoja, joista tulee mieleen Bob Dylanin laulun sanat: ”Something is happening here but you don’t know what it is, do you, Mister Jones?” Petoksista tuomitut aivotutkijat Paavo Riekkinen ja Urpo Rinne ovat kaiken muun ohella Neuromaanissa eräänlaisia nimilappuja yhteiskunnalle, jossa tapahtuu enemmän kuin silmä näkee: salaliittoja, välistävetoja, kähmintää, puliveivaamista. Eräänlainen ajankuva sääntelystä vapautetusta, yksityistetystä, markkinaohjautuvasta nyky-yhteiskunnasta, jossa iso raha kätkeytyy mitä erilaisimpiin dark pooleihin. Ja tietysti paljon muuta.

***

Se, että takakanteen kirjoittamassani blurbissa puhun neurologisesta realismista kuvaa toisaalta kirjan aivokarttamaista rakennetta, toisaalta parodioi kirjallisuuspuheen sloganeja (kaikki varmaan muistavat kuinka yhteen aikaan kohkattiin maagisesta realismista ja viime vuosina Yhdysvalloissa on puhuttu hysteerisestä realismista Pynchonin ja DeLillon kaltaisten tekijöiden yhteydessä).

Neuromaani saa neurologisella realismillaan valtavirtaa edustavaa laaturomaania tukevamman otteen siitä, mitä David Foster Wallace kuvasi kirjallisuuden tehtäväksi: to tell what it means to be a fucking human being. Se mitä Neuromaanin keskushenkilön Silvo Näreen aivojen sopukoissa tapahtuu tavoittaa melkoisen hyvin pirstaloituneessa mediaympäristössä elävän ihmisen tajunnan todellisuutta. Mediavälitteinen maailma on ääntä ja kohinaa, enemmän ja vähemmän ristiriitaisten signaalien pommitusta.

Ja toisaalta: missä määrin tajuntamme on vain aivokemiaa ja missä määrin olemme tahtovia, tietoisia ja tiedostavia olentoja, omien ajatustemme herroja?

Neuromaanin teemoilla ei pääse tietystikään haastateltavaksi naistenlehtiin tai Inhimilliseen tekijään. Nämä foorumit on varattu valtavirran kirjailijoille, jotka valitsevat aikalaisromaaniensa aiheiksi sellaiset teemat, jotka on jo valmiiksi sovittu aikalaisromaanien suuriksi kysymyksiksi, olipa kyse syrjäytymisestä, loppuunpalamisesta, työpaikkakiusaamisesta, muukalaiskammosta tai yleisestä arvojen koventumisesta. Tiedostusvälineet sitten haastattelevat näistä polttavista yhteiskunnallisista ongelmista fiktiota tekeviä kirjailijoita kuin he olisivat näiden aihepiirien arvostettuja asiantuntijoita  — eivätkä pelkkiä tarinankertojia.

***

Mäkelä luonnehti HS:n kritiikissään Neuromaania kuvaukseksi siitä, mitä jakomielitautisen ihmisen päässä liikkuu. Voihan asian niinkin nähdä.

Toisaalta Neuromaania voi lukea myös romaanina romaanin kirjoittamisesta, avoimena prosessina. Enimmäkseen Neuromaani ”tapahtuu” Silvo Näreen aivoissa, ja näiden ”tapahtumien” päähenkilö on Gereg Bryggman, ääni hänen tajunnassaan. Juuri tällaisia tajunnan asukkeja romaanihenkilöt ovat kirjailijoiden päässä silloin kun kirjailijat romaaniensa parissa ahertavat. Yksi mahdollinen lukutapa onkin asettua Silvo Näreen paikalle, leikkiä Neuromaanin kirjoittajaa ja miettiä, millaisen romaanin minä tästä haluaisin tehdä.

Vuorovaikutteista postmodernismia? Miksei. Tai roolipelaamista? Miksei niinkin.

Palatakseni David Foster Wallaceen: hän määritteli omaksi ideaalikseen romaanin, joka olisi kirjallisesti haastava ja kunnianhimoinen, mutta samalla viihdyttävä lukea. Neuromaani täyttää tämän ideaalin varsin hyvin.

Suuria odotuksia, jep, suuria odotuksia!

Kommentit
  1. 1

    sanoo

    Hei Tommi!

    Tämä menee nyt vähän ohi keskustelun sisällön, mutta olen käynyt parin viikon ajan tsekkailemassa blogiasi, ja kun mitään uutta ei ole kuulunut, olen ollut koko ajan varmempi siitä, että seuraava bloggaus on Neuromaanista, joka on varmasti yksi kovimmista kellotuksista suomalaisen romaanitaiteen saralla aikoihin.

    Toivon sydämestäni, että Neuromaani löytää lukijansa lähimmän 20 vuoden säteellä ja että siitä esitetään erilaisia luentoja – en nimittäin usko ollenkaan, että muutama vuosi tai edes vuosikymmen vanhentaa teosta yhtään.

  2. 2

    sanoo

    Moi vaan, on pitänyt sen verran kiirettä, etten ole ehtinyt blogia päivittämään.

    Joka aamu (lähes) olen googlannut, onko neurosta tullut uusia arvioita, kommentteja sun muuta lehtiin tai nettifoorumeille.

    Enemmän rummunlyöntiä olisin toivonut, mutta toisaalta, kuten sanot, ei tämä ole yhden kirjasyksyn juttu. Minäkin uskon, että tämän kirjan ympärille syntyy ajan kuluessa uskollinen ja harras lukijakunta. Harvasta romaanista uskaltaa moista arvausta heittää.

  3. 3

    sanoo

    Hei Tommi! Kiitos jälleen mainiosta postauksesta.

    Lähiviikot olen minäkin uskollisesti lukenut Neuromaania joka ilta. On selvää, että kysymys on ohittamattomasta saavutuksesta. Minulle kirja on uuden vuosituhannen kotimaisen kirjallisuuden huippu.

    Toivon tietenkin, että teos saisi ansaitsemiaan kehuja ja tarkkoja luentoja. Mäkelän kritiikissä jäi ihmetyttämään Romaanihenkilön kuoleman leimaaminen ”kulttikirjaksi friikeille”. Minä kun luulin, että Pulkkisen teos on itseoikeutettu klassikko Suomessa. Jos pitäisi nimetä merkittävä kotimainen romaani 80-luvulta, minulle ainakin Pulkkisen teos tulisi ensimmäisenä mieleen. Päätellen sitä, kuinka usein Romaanihenkilön kuolema tulee kirpputoreilla ja euronkoreissa vastaan, kirjan on täytynyt myydäkin aika tavalla… Tuskin kaikki ostajat ja lukijat ovat friikkejä.

    Palaan aivokummituksen ääreen, niin kuin teen varmasti vielä monena iltana ja monena vuonna.

  4. 4

    sanoo

    Juu, kyllä minäkin miellän Romaanihenkilön kuoleman klassikkosarjaan. Se sitä paitsi oli kirjallinen tapaus jo ilmestymisensä aikoihin eikä mikään friikkien puuhakirja.

  5. 5

    Markku Eskelinen sanoo

    Moi Tommi,

    suurelle yleisölle tarkoitetun selkokielisen blurbbitekstin selittely on siinä määrin metapahkasikamaista puuhastelua, etten sitä oma-aloitteisesti tekisi, ellei kysymys Neuromaanin edeltäjistä olisi tähänastisen kritiikin ja keskustelun perusteella sittenkin tärkeä. Tunnustan siis kirjoittaneeni Neuromaanin tällaisen blurbin: ”Neuromaani on aivotutkimuksen, Turun taudin ja vuorovaikutteisen postmodernismin ylijuonikkaasti leikkaava kohtaaminen suomalaisen fiktion tähänastisessa lakipisteessä. Se on romaani vailla edeltäjää, hämmästyttävän kekseliäs taidonnäyte, joka muotoilee lukijoidensa peilineuronit 2000-luvun kirjallisuudelle sopivaan kuosiin.”
    ”Vailla edeltäjää”-väitteeni perustuu siihen miten ergodisen kirjallisuuden ja postmodernismin keinot yhdistyvät Neuromaanissa ja vahvistavat siinä toisiaan. Ensinnäkin ergodisuus toteutuu Neuromaanissa huomattavasti vivahteekkaammin ja monipuolisemmin kuin alan 1960-luvun klassikoissa (Cortazarin Ruutyhyppelyä, B.S. Johnsonin The Unfortunates ja Marc Saportan Composition No. 1, joissa mahdollisia polkuja tekstin läpi on joko liian vähän tai lukijaa pyydetään asettamaan enimmät tekstin osat satunnaiseen järjestukseen) ja kirjallisesti kunnianhimoisemmin kuin 1970- ja 1980-lukujen choose your adventure-tekeleissä ja tuon ajan muissa arvoitusrakenteisissa pelikirjoissa. Toiseksi näin vahvaa koko teoksen läpäisevää ergodista painotusta ei löydy esimerkiksi amerikkalaisen postmodernismin järkälemäisimmistä teoksista (Recognitions; Public Burning; Gravity’s Rainbow; Infinite Jest; lähimmäksi pääsevät ehkä The House of Leaves ja Double or Nothing mutta nekin aivan toisenlaisin keinoin ), jotka tarjoavat ilmiselvimmän vertailukohdan Neuromaanille vaikka se onkin niitä hauskempi ja helppolukuisempi. Lisäksi Yli-Juonikkaan tapa käyttää todellisen, kuvitteellisen ja hypoteettisen aivotutkimuksen ja neurologian tuloksia fiktion ontologian ja epistemologian hämmentämiseen tarjoaa tuoreen lisän noillekin kunnian- ja huomionarvoisille perinteille. Lopetan akateemisten spoilereiden pelossa tähän; varsinaisen analyysini Neuromaanista voi lukea kunhan saan The Best of Both Worlds-artikkelini joskus valmiiksi.
    Muuten olen sitä mieltä, että Matti Mäkelä, joka ei ole milloinkaan meritoitunut muodoltaan ja sisällöltään kunnianhimoisten romaanien lukijana, voisi vaikka juoda pullollisen metanolia ja siirtyä kuvataiteen puolelle arvioimaan Mustaa neliötä.

    Markku

  6. 6

    sanoo

    Markku:

    Vailla edeltäjää, ohuempia ja vahvempia kytkentöjä eri suuntiin. Näinhän se menee.

    Jään kiinnostuneena odottamaan artikkeliasi ja varsinaista analyysiäsi.

  7. 7

    Anonymous sanoo

    ”Jos pitäisi nimetä merkittävä kotimainen romaani 80-luvulta, minulle ainakin Pulkkisen teos tulisi ensimmäisenä mieleen. Päätellen sitä, kuinka usein Romaanihenkilön kuolema tulee kirpputoreilla ja euronkoreissa vastaan, kirjan on täytynyt myydäkin aika tavalla… Tuskin kaikki ostajat ja lukijat ovat friikkejä.”

    Aika jännästi päätelty. Minä luotan enemmän tosiasioihin. Pesäpuun menestyksen ja aika pitkän hiljaiselon jälkeen Pulkkiselta odotettiin jotakin todella suurta. Romaanihenkilön kuolema oli valtava pettymys lukijoille ja painos oli liian suuri. Siksi kirjaa löytyy kirpputoreilta ja eurokoreista. Kirjat, joihin halutaan palata, löytyvät omasta hyllystä.

    Kirjaa myytin aikoinaan uutena läjäpäin muutamalla markalla Kirjatorin kaltaisissa liikkeissä, loput meni varmasti makulatuuriksi.

    Makkonen

  8. 8

    Jaakko Yli-Lyytinen sanoo

    Poijjaat. Eikö enemmän kuin siitä, että Matti Mäkelä nyt ei lähtökohtaisesti varmaan saisi puristettua mitään prosenttijengillenne kelpaavaa, ole kyse siitä, että Majander sysäsi homman maakuntien miehelle, koska oli itse aivan helisemässä Neuromaanin kanssa…

  9. 9

    sanoo

    Makkonen: En nyt löydä mistään Romaanihenkilön kuoleman myyntilukuja. Jos sinä löydät, niin kerro toki.

    Mainitsemasi valtava pettymys lukijoille on joka tapauksessa Pulkkisen tunnetuin teos; tällaisena se mainitaan myös HS:n ja Ylen nekrologeissa. En siis edelleenkään nimittelisi teosta friikkien kulttikirjaksi.

  10. 10

    sanoo

    Makkoselle vielä:

    Oma kappaleeni Romaanihenkilön kuolemasta on 2. painos ilmestymisvuodelta 1985, mistä päätellen ainakaan kirjan ensipainos ei ollut liian suuri.

    Se voi toki pitää paikkansa, että monien maan hiljaisten näkökulmasta Pulkkisen kirja sijoittui ”tätä emme tilanneet” -luokkaan. Teoksen vakiintuneeseen klassikkostatukseen asia ei silti vaikuta.

  11. 11

    sanoo

    Yli-Lyytiselle

    Eikös lähes kaikki kirjailijat ole prosenttijegiä, jollain tapaa yhteiskunnan reunalla.

    Paitsi tietysti mun kaltaiset nössöt, jotka ovat mukana työelämässä ja joilla on keskiluokkaisen ihmisen ansiotaso.

  12. 12

    sanoo

    Hieman huolissani kävin kurkkaamassa tuon Hesarin arvostelun, mutta minusta Mäkelä selvisi haasteesta hyvin, avaten kirjaa massalehden lukijoille sopivalla tavalla. Ehkä tuolla lähestymistavalla kirja saa lisää uteliaita lukijoita.

    Hauska tuo ”Makkonen” asiayhteydessä.

  13. 13

    Anonymous sanoo

    Salmenniemi: Eihän tässä lopulta ole kysymys myyntiluvuista vaan juuri siitä, että kirja tulee vastaan divareissa, kirpputoreilla, poistokärryissä ja euronkoreissa.

    Jos sinä rakastat kirjaa, luovutko siitä?

    Ei ole mikään friikkikirja, ei.

    Romaanihenkilön kuolemasta otettiin ainakin kolme painosta, vertailun vuoksi: Ja pesäpuu itki, 6 painosta.

    Itse pidin kirjaa aluksi hatarana Döblin -pastissina, kollaasiromaanin, sekavan aineiston ja hahmotelmien hybridinä. Eikä kirja vieläkään vakuuta, saati kestä lukemista kuin osin. Se veltostuu loppua kohti kuin vanhan miehen elin.

    Jokin kirjassa kuitenkin koukuttaa, koska varsinkin sen alkuun, olen säännöllisesti palannut.

    Mutta kiinnostaako Romaanihenkilön kuolema enää ketään kun muistot rähmällään olosta itään ja kehitysavusta ovat hävinneet?

    En julistaisi mitään kirjaa klassikoksi alle sadan vuoden perspektiivillä, mutta minä en olekaan portinvartija.

    Makkonen

  14. 14

    juha saari sanoo

    Tervehdys kaikille.

    En ole vielä Neuroa yhtään lukenut, mutta ajatuksia keskustelu siitä silti herättää. Minulle lähinnä kirjallisuuden ja taiteen muodoista aikakautensa ”tosina kuvina”.

    Realismia, postmodernismia, ergodisuutta… ihan sama. Mitä tahansa niistä halutaankin puolustaa, niin tehdään vertaamalla sitä todellisuuteen. Odotetaan, että muodon olisi jotenkin korreloitava aikaansa ja joku muoto sinänsä voisi vastata aikakauttaan tai yksilön kokemusta paremmin kuin toinen.

    Taide ja sen tyylisuunnat ovat tietenkin aikakautensa tuotteita mutta eivät ne vanhene aikakausiensa mukana. Realismin, modernismin ja postmodernismin jälkeen tulkoon sitten vaikka pragmatismi, myös taiteeseen: että työkaluista valitaan vanhoja ja uusia tarpeen mukaan. Uusi maailma voi soida vanhoillakin välineillä arvaamattomin tavoin.

    Tommi kirjoittaa: ”Se mitä Neuromaanin keskushenkilön Silvo Näreen aivojen sopukoissa tapahtuu tavoittaa melkoisen hyvin pirstaloituneessa mediaympäristössä elävän ihmisen tajunnan todellisuutta.” Kuten jo edellä mainitsin, en ole vielä Neuromaania saanut käsiini, mutta tuosta tulee silti mieleeni ajatuksia noin yleensä aikaansa kokevan yksilön ja taiteen suhteesta.

    Onko olemassa tuota Tommin mainitsemaa yksilöä? Tunteeko sellaista kukaan? Vai onko ”taidetta ja sen teoriaa varten” oltava olemassa malli postmodernista identiteetistä, josta on sitten mahdollista puhua niin tarvittaessa?

    Kysynpä näin, ja ehkä aika lailla kärjistäen: Onko ajatus pirstaleiseen todellisuuteen kadonneesta yksilöstä tarpeellinen taiteen ja kirjallisuuden teorioissa? Syntynyt perustelemaan taiteen uusiutuvia metodeita?

    Toisin sanoen: Ehkä taide ei heijastele nykyihmisen mutkikasta kokemusta vaan hänen kokemuksensa on mutkistettava perustelemaan mutkikasta teoriaa, jotta teoria näyttäisi mutkattomampaa todemmalta eikä sekin vain pelkältä leikiltä ja ajanvietteeltä.

    Kehitys kehittyy taiteessakin, ja uusia muotoja on toki niiden itsensä vuoksi todennettava. Taiteen ”turhuus” on oleellista. Pragmaattinen työkalupakki tarvitsee laajan välineiden kirjon koska todellisuus on sen tuntuinen miksi käyttäjä sen kulloinkin kokee. Ja näitä todellisuuksia riittää loputtomiin.(Ehkä Neuromaani onkin juuri tämä teoria yksissä kansissa… mene ja tiedä…)

    Uskon että nykyihminen suhtautuu vaikkapa sitten tuohon informaatiokohinaan aika välinpitämättömästi. Se on aivan liian laaja ja sittenkin abstrakti maisema esteettisen (ja eettisen) kokemuksen pohjaksi. Häntä henkilökotaisesti ja eettisesti puhuttelevat ongelmat ovat ehkä sittenkin auttamattoman ”vanhanaikaisia”. Ja tuottavat valitettavasti usein liian latteaa kirjallisuuttakin ja varsinkin sen teoriaa.

    Uskallanpa vielä lopuksi heittää jopa näin huolimattomia: Suuri yleisö ei ole tyhmää mutta sen kokemus on väärä edistyksellisen taideteorian pohjaksi.

    Paranoidisuus on sitten ehkä asia erikseen mutta kuuluuko sitäkään yleistää kollektiiviseksi kokemukseksi saadaksemme jonkin näyttämään uskottavammalta teorialta? Tarvitsevatko tätä kaaosta ja kohinaa siis ennen kaikkea taiteilijat ja taiteen teoreetikot itse?

    t. juha

  15. 15

    sanoo

    Moi vielä Makkonen,

    alun perin pointtini oli juuri että aika paljon kirjan on täynyt myydä, koska se niin usein vieläkin tulee vastaan. Esimerkiksi Päätalon kirjat ovat myyneet p*rkeleesti, senkin voi päätellä käymällä muutamalla kymmenellä kirpputorilla. Kun painos on iso, on luonnollista että kappaleita valuu kirpputoreille. En usko, että kirpputorikappaleet tarkoittavat että kirjaa ei ole rakastettu; monet kirjat päätyvät myyntiin omistajan kuoltua.

    Vanhoja myyntilukuja ja kirpputoripäätöksiä jossittelemalla päädymme pian historian huonoimpaan kirjallisuuskeskusteluun, joten ehdotan että lopetamme tähän. Romaanihenkilön kuolema on todettu merkkiteokseksi riittävän monella suulla.

  16. 16

    sanoo

    Juha Saarelle:

    Ensinnäkin suosittelen sinulle – ja tietysti kaikille muillekin – Neuromaanin lukemista.

    ”Onko olemassa tuota Tommin mainitsemaa yksilöä? Tunteeko sellaista kukaan?”

    On ja ei. Esimerkiksi minä omine kokemuksineni samastun siihen, mitä tuossa edellä kirjoitan pirstaloituneessa mediatodellisuudessa kasvaneesta ihmisestä ja sillä(kin) tasolla Neuromaani puhuttelee minua.

    Samaa kuin mitä kysyt tuosta ”Tommin mainitsemasta yksilöstä” voi tietysti kysyä David Foster Wallacen mainitsemasta ”fucking human beingistä”, jonka elämästä kirjallisuuden pitäisi hänen mielestään saada kiinni. Maailmassa on yli kuusi miljardia minää ja yksilöä eli kun puhumme siitä, miten kirjallisuus yksilöitä koskettaa tai puhuttelee, puhumme aina yleisemmällä tasolla, itsessäänkinhän kirjallisuus on lopulta hahmotonta, aineetonta, moneen taipuvaa, häilyvääkin. Yksikään kirja saati kirjallisuuden lajityyppi tai tyylisuunta tuskin pystyy antamaan tarkkaa kuvausta yhdenkään todellisen ihmisen kokemusmaailmasta. Mutta eihän kirjallisuutta luettaisi, elleivät ihmiset kokisi tunnistavansa tai ainakin voivansa kuvitella tunnistavansa itselleen läheisiä juttuja lukemistaan kirjoista. Minun ”yksilöni” tai Wallacen ”fucking human being” ovat pelkistyksiä tai käsitteellistyksiä, joita on ajoittain pakko tehdä jotta voisi saada edes jonkinlaisen otteen tai synteesin moniulotteisesta ja -selitteisestä maailmasta.

    Kirjailijat kuten myös lukijat kuitenkin useinkin arvioivat ja arvottavatkin varsinkin aikalaiskirjallisuutta siltä kantilta, miten se heidän mielestään onnistuu tavoittamaan jotain olennaista siitä, mitä on elää juuri tällaisessa maailmassa, jossa elämme. Kuten sanot, taide ja kirjallisuus elävät ajassaan ja ajan myötä muuttuvat myös ne tavat, jotka koetaan relevanteiksi tavoiksi ottaa kiinni maailmasta.

    Toisaalta tietyt kirjallisuuden tavat, konventiot, tyylisuunnat myös ajan myötä menettävät ilmaisuvoimaansa, ehtyvät, ja pahimmillaan alkavat vain monistaa itseään. Omalla kohdallani voin sanoa, että valtavirtaa edustavat ns. laaturomaanit (tai englanniksi literary fiction) aika harvoin onnistuvat puhuttelemaan minua, kertomaan minulle mitään tärkeää elämästäni. Yksi juttu on juuri siinä, että monet laaturomaanien tyylikeinot ovat minun näkökulmastani ehtymisen tilassa. Otetaan vaikkapa esimerkiksi näkökulmatekniikka, joka lyönyt viime vuosikymmeninä suorastaan vitsauksenomaisesti läpi kotimaisissa romaaneissa. Kun Faulkner sitä teki, siinä oli tuoreutta, tarkkuutta, ilmaisuvoimaa. Nyt se mielestäni harvoin enää onnistuu aidosti kiinnostavalla tavalla ristivalottamaan romaaneja, useammin tulee tunne maneerista tai kirjallisesta ammattirutiinista. Tai kronologisuuden hajottamiset, yllättävät leikkaukset, takaumat ynnä muut modernismin kikat. Nehän ovat valuneet jo aikoja sitten elokuvankin puolelle (aivan kuten Wallacen mielestä postmodernistinen itsereflektiivisyys valui mainonnan puolelle ja mainokset alkoivat itse pilailla omalla kustannuksellaan taittaen kärjen niitä kohtaan suunnatulta kritiikiltä). Elokuva on monesti parempaa ja puhuttelevampaa kirjallisuutta kuin laaturomaanit, jotka pahimmillaan tuntuvat elokuvalta tai televisiosarjalta tekstin muodossa. Kun kirjallisuuden keinot alkavat tällä tavoin ehtyä, on tärkeää yrittää luoda uusia tapoja ottaa kiinni maailmasta, laajentaa kirjallista mielikuvitusta, ja juuri tässä kontekstissa Neuromaani on niin tärkeä teos.

    Tekisi vielä mieli lisätä näistä yleistyksistä se, että myös realismista, modernismista, postmodernismista ynnä muista kirjallisuuden suunnista puhuminen on yhtä lailla pelkistämistä. Onko kukaan lukenut esimerkiksi jäännöksettömästi postmodernia romaania? Voisiko sellaista monsteria edes olla olemassa? Pynchonit, Cooverit, Gaddisit ynnä muut edellä mainitut eivät kyllä tyhjene mihinkään postmodernismiin, vaan heidän teoksissaan on kytkentöjä jos mihinkin suuntaan. Ei siis ole mitään jäännöksettömästi ”postmodernia romaania”, on vain yksittäisiä teoksia, joihin sisältyy ”postmoderneiksi” kutsuttuja elementtejä.

  17. 17

    sanoo

    …vielä jatkoa Juha Saarelle, kun edelliseen kommenttiin merkkimääräraja tuli täyteen:

    ”Uskon että nykyihminen suhtautuu vaikkapa sitten tuohon informaatiokohinaan aika välinpitämättömästi.”

    Näinhän toki on. Joskus vuosikymmeniä sitten televisuaalisen kulttuurin kriitikot pelkäsivät, että telkkari ikään kuin hypnotisoi ihmiset, tekee heistä passiivisia ja apaattisia katsojarobotteja, jotka ovat alttiita kaikenlaiselle sumutukselle, manipuloinnille ja indoktrinaatiolle. No, eiväthän ihmiset oikeasti istu hypnotisoituina nenä ruudussa kiinni, vaan pujottelevat kanavalta toiselle, haukottelevat, käyvät jääkaapilla ynnä muuta. Mutta miten aivomme oikeastaan toimivat mediavälitteisessä todellisuudessa? Todennäköisesti paljon monimutkaisemmin kuin uskommekaan. Tästä minulla on Neuromaanin ansiosta tuoretta omakohtaista kokemusta. Neuromaanissa on paljon sellaista pikku-uutisissa ollut silppua vuosien varrelta, joka on mennyt minulta täysin ohi ja johon olen suhtautunut välinpitämättömästi kuten enimmäkseen informaatiokohinaan. Vaan Neuromaania lukiessani moni tällainen juttu, jota en edes tiennyt muistavani, palautuikin mieleeni: ”Hei, tämähän liittyy tuohon juttuun, joka tapahtui silloin ja silloin…” Outoja, hämmentäviä kokemuksia. Mitä kaikkea aivoihini tallentuukaan huomaamattani ja miten se minuun oikeastaan vaikuttaa…

  18. 18

    juha saari sanoo

    Se kai on hankittava ihan itselle kun tuntuu olevan eräänlainen käyttöesine, joka toimii vielä laina-ajan jälkeenkin…

    Ja sitten vielä pitää tässä odotella Blood Meridianin käännöstä, että kyllä näitä riittää.

    Kiitos pitkästä vastauksestasi!!! Oikein hyppäsi silmille kun avasin tämän.

    Vastauksestasi ajattelen, että me lähestymme samaa mielipeliä vähän niin kuin ”vastakkaisista” suunnista. Minulle oikeastaan mikään muoto ei vanhene,ei voi vanheta…paitsi joidenkin vanhojen suomalaisten tekijöiden TYYLIT ja KIELI, esim. Ahon Juhaa en pysty lukemaan (suomennoksethan pelastavat totaaliselta vanhentumiselta käännöskirjallisuuden).

    Mutta metodi, muoto tai ismi, toisin sanoen väline, ei voi minulle vanheta koska elävä lukija käyttää sitä ennustamattomasti.

    Romaanit (ja taideteokset) voivat olla välineitä tosiaankin: eräänlaisia ajan ”ulkopuolella” olevia ontologisia olioita. Mikä tahansa muoto tai ismi voi tapahtua minussa uudelleen.

    (P.S. Toi yleisön elämän sopimattomuus kirjallisen teorian pohjaksi oli tietenkin enemmän tarkoitettu eräänlaiseksi aforistiseksi heitoksi mutta kyllä yritin siinä myös saada aikaan jonkinlaista ajatusta kulttuurisesta ”luokkaerosta”. Että muodon voima jopa erottaa ihmisiä toisitaan. Tämä kuulostaa heti falskilta elitismin kritiikiltä, mutta en halua sitä ajateltavan niin… Ihan en itsekään tarkalleen tiedä miten totta koko ajatukseni on, mutta sitä on hyvä pohtia… Ja kai tuo minun ”välineellinen pargamatismini” pyrkii olemaan jonkinlaista tarttumista tähän haasteeseen.)

    t. juha

  19. 19

    sanoo

    ”Mutta metodi, muoto tai ismi, toisin sanoen väline, ei voi minulle vanheta koska elävä lukija käyttää sitä ennustamattomasti.”

    No, enhän minäkään niin ajattele, että ”muodista pois mennyt” kirjallisuus pitäisi viskata roskiin vanhentuneena.

    Kuten olen monesti tuonut esille, esimerkiksi 1800-luvun ranskalaisessa kirjallisuudessa on paljon sellaista, joka on ollut ja on minulle todella tärkeää. Ja minä epäilemättä luen ja käytän sitä ihan eri tavalla kuin silloiset lukijat ja tekijät.

    Tässä keskustelussa on ollut yhtenä lähtökohtana aikalaiskonteksti ja se mitä uutta Neuromaani tuo suomalaiseen aikalaiskirjallisuuteen, miksi se on niin tärkeä teos.

    Jos Yli-Juonikas olisi kirjoittanut näkökulmatekniikalla sujuvan ja ansiokkaan, mahdollisesti koskettavankin romaanin niin fine, mutta silloin sen kirjallinen merkitys hahmottuisi eri tavalla.

    Nyt se onnistuu sanomaan jotain sellaista, että ”tällainenkin on kirjallisuudessa mahdollista”. Tästä horisontista sen poikkeuksellinen merkitys nousee.

  20. 20

    sanoo

    ”Kirjailijat kuten myös lukijat kuitenkin useinkin arvioivat ja arvottavatkin varsinkin aikalaiskirjallisuutta siltä kantilta, miten se heidän mielestään onnistuu tavoittamaan jotain olennaista siitä, mitä on elää juuri tällaisessa maailmassa, jossa elämme. Kuten sanot, taide ja kirjallisuus elävät ajassaan ja ajan myötä muuttuvat myös ne tavat, jotka koetaan relevanteiksi tavoiksi ottaa kiinni maailmasta.”

    Luin juuri ranskalaiseen ”uuteen romaaniin” liitetyn venäläis-ranskalaisen Nathalie Sarrauten esseekokoelmaa ”L’Ère du soupçon” (1956, ei tietääkseni suomennettu). Siinä oli aika virkistäviä näkemyksiä siitä, mitä romaanitaiteen pitäisi olla.

    Sarrautelle muoto ja sisältö ovat erottamattomia. Hänen perusajatuksensa on se, että tietyllä muodolla voi tavoittaa todellisuudesta vain tiettyjä asioita. Klassinen romaanitaide (Balzac, Dostojevski) jne. pääsivät arsenaalillaan tiettyyn pisteeseen, modernistit tajunnanvirtoineen taas mursivat vanhan perinteen ja pääsivät ihmisen sisälmyksissä uusiin paikkoihin, kunnes sitten eksistentialistit näyttivät ettei noissa paikoissa taida ollakaan mitään.

    Sarrautea ärsytti, että suurin osa kirjallisuudesta oli jumissa klassisen romaanin juoni-, henkilöhahmo- ja dialogikonventioiden kanssa, vaikka samat asiat saattoi tavoittaa paljon moniulotteisemmin ja syvemmin elokuvassa ja teatterissa. Hänen mielestään romaanin lisäarvo oli jossain ihan muualla.

    Sarraute väittää aika hauskasti, että sellainen aikalaiskirjallisuus, johon lukija pystyy samaistumaan ja joka peilaa hänen kokemustaan maailmasta, on lähes varmasti arvotonta, koska se edustaa keskivertoihmisen keskivertokokemusta ehkä pikkuisen napakammin ilmaistuna. Toisin sanoen se vastaa (Sarrauten mielestä romaanitaiteen kannalta epärelevanttiin) tarpeeseen saada tukea omille epäomaperäisille käsityksille todellisuudesta (”Täähän on ihan kuin mun elämästä, just noin mäkin ajattelen!”).

    Sarraute katsoi, että oikean, uutta luovan taiteen tulee olla muodoiltaan (ja siten myös sisällöiltään) niin uutta ja epämukavaa, että lukija nimenomaan EI samaistu siihen, vaan se avaa täysin uusia ja häiritseviä tapoja hahmottaa todellisuutta.

    Niin ja joo, pitää lukea tuo Neuromaani. Tykkäsin aikanaan Yli-Juonikkaan vinksahtaneesta novellikokoelmasta ”Uudet uhkakuvat”, josta jäi erityisesti mieleen hampaaseen asennettuun radiolähettimeen viittaava sana ”hammukka”…

  21. 21

    juha saari sanoo

    Kukkosen kommentti oli inspiroiva!

    Tuon Sarrauten näkemyken Pasolini on ilmaissut omalla tavallaan kommentoidessaan elokuvaansa Salo 120:”Tässä elokuvassa ei ole pienintäkään sijaa perustelemattomalle mielikuvitukselle.”

    (Ja nyt jokainen päättäköön itse, onko Pasolini tässä onnistunut.)

    Oman tulkintani mukaan tuo perustelematon mielikuvitus on juuri tuota Kukkosen tiivistämää tunnistamisen mukavuutta tyyliin ”just ku mun elämästä!”

    Tutut konventiot ja muodot totta kai tukevat tätä asennetta, mutta liian kokemuksesta etäälle viety muoto taas aiheuttaa sen, ettei jokamiestä saa ansaan tämän mielikuvituksensa kanssa. Taide on tutun ja oudon rajapinnoilla kulkemista ja leikkimistä. Ja joskus ansa laukeaa.

    Esimerkiksi Muodonmuutoksen kuoriaisuus mykistyvänä lacanilaisena reaalisuutena ja edelleen sen määrittely sosiaalisena ”sotana” on juuri oikeassa mitassa ymmärrettävissä ja tuttua, että sen myötä voi ajautua hukkaan, vaikkapa sitten voimattomaan mielikuvitukseensa. ”Mikä ei anna tilaa mielikuvitukselle, haastaa sen.”(Ja kaiken maailman Kafkan isäsuhteilla ja freudilaisuuksillahan tästä umpikujasta sitten aina yritetään selviytyä).

    Tässä kommentissani näköjään tulee hahmoteltua se mitä tuossa yhdessä viestissäni puhuin kulttuurisesta luokkaerosta, tai semanttisesta luokkaerosta ennemminkin: että jako ei saa olla liian vahva ollakseen vaikuttava. Täysin uutta muotoa on tietenkin välttämätöntä rakentaa ja siksi taiteen turhuus ja leikkisyys on juuri korvaamatonta. Mutta ansana toimiakseen taiteen täytyy olla jossain määrin tuttua.

  22. 22

    juha saari sanoo

    Olen sen verran nyt Neuromaania lukenut (kaikilla mahdollisilla tavoilla) että uskallan siitä tämän sanoa:

    1
    Minulle siitä tuli eräänlainen Pynchonin romaanin Huuto 49 liite: Neuromaania lukiessa tietää miltä Oedipa Maasista tuntui. Ne elävät minulle palkitsevasti rinnakkain (suosittelen samaa Foucaultin Tarkkailla ja rangaista ja Kafkan Linnan suhteen).

    2
    Minulle sillä ei ole väliä, miten Neuroa lukee. Itse kyllästyin aika nopeasti ohjeiden seuraamiseen (juuri siitä tuli Oedipaalnien olo) ja aloin selailla kirjaa neuromaanisesti. Hyödyttömän uteliaisuuden vallassa.

    3
    Entä miksi tämä ergodisuus ja miksi juuri aivotutkimus? Mielestäni siksi, että ne kummatkin herättävät tuntemuksen äärettömyydesta ja arvoituksellisuudesta; ne koukuttavat koska ”muistuttavat” minua elämän arvoituksellisuudesta. Korvaavat muinaisuuksia ja mysteerejä nykyihmiselle, joka niitä sittenkin kaipaa kun ihan vain tämä tylsä arki ei tahdo millään riittää. (Siksi Oedipakin nieli lopulta koukun siimoineen päivineen koska arvoitus itsessään oli hänelle merkityksellistä.)

    Ne ovat siis sinänsä manipuloivia kuvia kummatkin, aivot ja ergodisuus.

    4
    Ja kun tämän kaiken vielä ryydittää rikoksella(pseudoasiallisella tyylillä kuin iltapäivälehdet ikään), niin koukutus on taattu.

    Kulttuurirahvas lukee likaisella uteliaisuudella kun ei huomaa vedätystä (jos lukee ollenkaan)ja älymystö ironisena tiedekriittisyytenä (jota taas olisi parempi lukea tieteellisistä julkaisuista vailla turhaa ylijuonikkuutta).

    Ja sitten tietenkin tämä tieteellisen julkaisun ulkoasu, joka hauskasti aina valuu käsistä heti otsikoiden jälkeen…

    5
    Jos Alastalon salissa tuntui kirjoitetun kirjailijan itsetyytyväisen taituruuden todistamiseksi ja sen näyttämö ja tematiikka olikin siis vain pelkkää tekosyytä(se siis on hieno ja ääneen naurettavan hauska romaani todellakin!), niin Neuromaani ehkä sitten on pseudomerkityskone, joka on rakennettu inhimillisen uteliasuuden manipuloimiseksi. Toki ilkeän hyväntahtoisen valmistajan toimesta. Neuromaani on älyllinen pierutyyny. Ja vastalääkettä metafyysisen eläimen tahdottomiin liikkeisiin.

    6
    Volter Kilven kohdalla tuo lääke oli hänen häpeämätön narsisminsa kirjoittajana; hän halusi aina katsottavan vain itseensä, ei tekstin tuolle puolen. Yli-Juonikas taas pitää minut tekstin tällä puolen ja ankaran aineellisuuden parissa muistuttamalla minua koko ajan itsestäni: omasta uskostani erinomaisuuteeni lukijana, jonka kannattaa aina vain jatkaa saadakseen selville, maksoiko tämä kaikki vaivan. (Juuri tämä usko pitää uteliaisuuteni liikkeessä!)

    Oedipa Maasin saattoi vielä nähdä unohtavan itsensä melkeinpä traagisesti sittenkin metafyysisesti väreilevään maisemaansa; Pynchon kirjoitti vielä mahdottomasta totuudesta.
    Neuromaanin kohdalla sitä vastoin mikään tekstin ”tuonpuoleisuus” tai ajatus totuudesta (muuta kuin koukuttavana oedipaalisena kuvana), ei ole ylevä lähtökohta koska niitä kumpaakin edustaa manipuloitu ja banaali uteliaisuuteni (joka on siis oikeastaan innostunut itsestään ja kiertää loputonta kehää palkinnon toivossa).

    6
    En tiedä josko Neuromaanissa onkin ohje hypätä nettiin ja eksyä sinne, mutta ajatus oedipamaisesta lukijasta joka ajautuu yhä kauemmas aiheesta verkon äärettömyyteen, on herkullinen.

    7
    Neuromaani ei ole haluani palveleva peili vaikka väsymätön ja utelias mieliuvitukseni niin haluaakin uskotella. Se on ennemminkin kuin jo henkensä heittänen katselemista koko mielikuvituksensa voimattomuudella.

    Jos Neuromaani siis jättääkin tilaa mielikuvitukselle (jos tätä raivostuttavaa ja hengen laiskuudesta todistavaa hokemaa saan käyttää), niin hyvin turhauttavalla ja juuri siksi edistyksellisellä tavalla se sen onneksi tekee.

    8
    No. Ehkä kirjailija itse haluasi minun ottavan tämän vakavammin, mutta kun pidän tästä aika paljon tällaisenakin…

    t. juha

  23. 24

    sanoo

    Niin. Neuromaani. Hieno, uskomaton. mutta kuitenkin… Kadotetaanko ergodisuuden paras terä kuvaamalla pelkästään mielisairaita? Jos teksti määrittelee sääntöjä, pistää lukijan seuraamaan niitä – mutta kuitenkin on juonen tasolla satunnainen ja kaikki tiet päätyvät umpikujaan, menevätkö hienot säännöt hukkaan?

    Jos valintoja tekemällä tapahtumat ovat yhtä satunnaisia kuin niitä tekemättä, mitä hyötyä on säännöistä? Tai toki, kai tämäkin käy temaattisesta pointista, mutta hämmentää silti.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *