Nesbø


Pohjoismaisen rikoskirjallisuuden vuosikiintiöni on täytetty. Luin nimittäin Jo Nesbøn uusimman, Poliisin. Suuria odotuksia minulla ei ollut, koska Nesbøn edellinen Aave oli varsin kehno. Uumoilin, että Aave jäisi viimeiseksi Harry Hole -kirjaksi. Se tuntui väkisin päkistetyltä ja sen loppuratkaisu vihjasi sankarin vaihtaneen hiippakuntaa.

Poliisissa Nesbø leikittelee pariinkin otteeseen lukijan käsityksillä siitä, kuinka vahvasti Harry Hole on elävien kirjoissa vai onko lainkaan. Muutenkin hän sekoittaa ahkerasti sarjamurhajuonikuvionsa asetelmia, johdattelee lukijaa väärille jäljille, tarjoilee yllätyksiä yllätysten perään. Tuttua Nesbøtä siis, erinomaisen koukuttavaa. Poliisi on huimasti parempi kuin Aave, ei ihan Harry Hole -sarjan parhaiden kirjojen Punarinnan tai Panssarisydämen veroinen mutta hurjan vahva kuitenkin.

Jos yhtään uskallan veikata, niin Harry Hole jatkaa seikkailujaan tulevaisuudessakin. Poliisissa Nesbø jättää eräät tarinalinjat sillä tavalla auki, että ne suorastaan vaativat sarjan jatkamista.

Mikä minua Nesbøssä viehättää? Varmasti ainakin se, että toisin kuin kunnon sosiaalidemokraattiset ruotsalaisdekkaristit hän ei valuta moraalikuolaa onnettoman lukijan päälle: “Katsokaa nyt! Katsokaa ja kauhistukaa: tällaisen yhteiskunnan me olemme rakentaneet!” Toki Nesbønkin teoksissa erottuu systeemikriittisiä juonteita, kuvaahan hän inhorealistiseen sävyyn poliisihallinnon ja Oslon kunnallispolitiikan valtakamppailuja. Pahuutta ei kuitenkaan ulkoisteta rakenteellisiin mekanismeihin vaan se näyttäytyy tiettyjen roistomaisten yksilöiden valinnoissa ja toimintatavoissa. Henning Mankellin dekkareista tuttu fatalistisia ja paranoideja sävyjä saava sosiaalinen pessimismi loistaa poissaolollaan Nesbøn kirjoissa. Nesbø on niin intohimoinen tarinankertoja, ettei tunne saarnaamisen poltetta, luojan kiitos.

Nesbø kirjoittaa sujuvaa, neutraalin luettavaa perusproosaa sortumatta vaivaannuttavalla tavalla ylikirjoitettuun tyylittelyyn. Se on ammattimiehen merkki. Nesbøtä lukiessa ei tarvitse pelätä törmäävänsä tyyppeihin, jotka “nostavat kulmakarvojaan kuin ne painaisivat tonnin kappale” (suora lainaus erään toisen dekkaristin seinään paiskaamastani tekeleestä). Toki Nesbø on myös teknisesti erittäin taitava. Hän osaa punoa monipolvisia juonikuvioita ja sommitella ne ihailtavasti rikosromaanin sivuille. Halpahintaisiin cliffhangereihin hän sortuu vain harvoin.

Lisäksi Harry Holen hahmo viehättää minua. En tunne rikoskirjallisuutta niin laajasti, että voisin arvoida, kuinka omaperäinen luomus Nesbøn sankari on. Tuskin kovin omaperäinen. Dekkareissahan piisaa alkoholiongelmaisia, ihmissuhteensa sotkeneita poliiseja, mutta Harry Holella nämä piirteet korostuvat äärimmäisyyksiin saakka. Se ei kuitenkaan liene olennaista. Olennaista on, että Nesbø saa lukijan aidosti kiintymään Harry Holeen, välittämään hänestä. Minun tapauksessani se on harvinaista, koska en yleensä eläydy voimakkaasti fiktiohenkilöiden elämänkäänteisiin, luen kirjoja ja kirjailijoita, en kirjojen henkilöhahmoja. Siihen, että Harry Hole tuntuu hyvältä tyypiltä, vaikuttaa varmasti moni yksittäinen seikka, joita kirjailijan on mahdoton täydellisesti laskelmoida romaania suunnitellessaan. Eri lukijat sitä paitsi mieltyvät eri asioihin. Minä esimerkiksi iloitsen Harry Holen hyvästä popmausta, ja tuskin pitäisin häntä yhtä hyvänä tyyppinä, jos hän diggaisi rappia tai jotain muodikasta jumppajytää. 

En lue kovinkaan paljon rikoskirjallisuutta. En ole niitä, jotka kesälomalla tarttuvat dekkariin kepeän lukutuokion toivossa, koska minusta lukeminen soveltuu huonosti rentoutumiseen tai viihtymiseen. Jos haluan rentoutua, nukun hyvät yöunet. Jos kaipaan viihdettä, katson dvd:ltä rikoselokuvan tai poliisisarjan. Mutta toki poikkeuksiakin on. Esimerkiksi James Ellroystä olen aina pitänyt. Yhdenkään Ellroyn kirjan jälkeen ei ole tullut sellaista tunnetta, että tulin vain hukanneeksi aikaani, koska saman tarinan olisin katsonut mieluummin televisioruudulta. Minulle nautittavinta “viihdekirjallisuutta” edustaa näkemyksellinen, kantaaottava, jopa hieman pamfleteeraava historiallinen tai yhteiskunnallinen asiaproosa. Vietän kiirettömän perjantai-illan tuhat kertaa mieluummin Paul Krugmanin kuin Henning Mankellin seurassa.

Ekonomistikielellä ilmaistuna kirjan lukeminen on melkoinen ajallinen investointi. Siinä ajassa, mikä kuluu yhden tiiliskiven läpi kahlaamiseen, ehtii katsoa monta elokuvaa tai tv-sarjan jaksoa. Miksi siis vaivautua lukemaan, jos kirjaformaatti ei tuo mitään erityistä lisäarvoa? Monet nykyajan rikosromaanit (tai oikeastaan monet romaanit ylipäänsä) ovat muodoltaan ja kerronnaltaan kuin proosalauseiksi tulostettua tv-sarjaa. Kohtaukset ovat lyhyitä ja tihennettyjä, leikkaukset tarkkaan rajattuja, replikointi ytimekkäistä täsmälauseista koostuvaa. Tavoitteena tuntuu olevan mahdollisimman televisuaalinen kirjoittaminen. Varmaankin siinä toivossa, että tuotantoyhtiöstä tulee pikainen yhteydenotto. Kun kirjallisuus menettää kirjallisuudellisuutensa ja muuttuu elokuvakerronnan substituutiksi, käy jokseenkin tarpeettomaksi viettää aikaa sen parissa. Maailma kun on väärällään hyvin tehtyjä leffoja ja tv-sarjoja.

Kommentit (23)
  1. Niin. Yhteiskunnan rakenteet rikosten syinä ja ainoina selittäjinä ovat usein poliittisesti tarkoitushakuista ja muutenkin ennakoitavaa tavaraa rikoskirjallisuudessa. Kaikkien uhristaminen on helppo ratkaisu, voidaan huokaista: niin, kukaan ei ole kokonaan paha. Näin säilyy mielenrauha ja poliittinen ja filosofinen korrektius. Ruotsalainen yleishuolissaan oleva humanismi on tästä juuri kai se tyyppiesimerkki. Miten olis ihmisen pahuus, jopa perisynnillinen ( ! ) pahuus rikosten syynä? Sellaiselta maailma usein näyttää, väkivalta on usein täysin irrationaalia ja järjetöntä. Pahuutta ei voi aina ulkoistaa yhteiskuntaan eikä aina lapsuuden kokemuksiinkaan. Pitänee vilkaista tuota Holea jos se on noin hyvä.
    -jope-

  2. Marjatta Mentula
    1.7.2013, 18:30

    Oletko lukenut tekijäkaksikon Anders Roslund ja Börge Hellström rikoskirjoja Peto ja Lokero? Niissä paha on selittelemättä Paha. He ovat julkaisseet niiden jälkeenkin muutaman romaanin, joita en ole lukenut.

    Eräs psykologinen rikoskirjailija, jota suosittelen on norjalainen Karin Fossum, häneltä erityisesti Rakas Poona, joka onkin yllättäen mitä kaunein rakkauskertomus. Onkohan olemassa ihmstä, joka ei itke lukiessaan kirjan lopussa olevaa kirjettä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *