Nesbø


Pohjoismaisen rikoskirjallisuuden vuosikiintiöni on täytetty. Luin nimittäin Jo Nesbøn uusimman, Poliisin. Suuria odotuksia minulla ei ollut, koska Nesbøn edellinen Aave oli varsin kehno. Uumoilin, että Aave jäisi viimeiseksi Harry Hole -kirjaksi. Se tuntui väkisin päkistetyltä ja sen loppuratkaisu vihjasi sankarin vaihtaneen hiippakuntaa.

Poliisissa Nesbø leikittelee pariinkin otteeseen lukijan käsityksillä siitä, kuinka vahvasti Harry Hole on elävien kirjoissa vai onko lainkaan. Muutenkin hän sekoittaa ahkerasti sarjamurhajuonikuvionsa asetelmia, johdattelee lukijaa väärille jäljille, tarjoilee yllätyksiä yllätysten perään. Tuttua Nesbøtä siis, erinomaisen koukuttavaa. Poliisi on huimasti parempi kuin Aave, ei ihan Harry Hole -sarjan parhaiden kirjojen Punarinnan tai Panssarisydämen veroinen mutta hurjan vahva kuitenkin.

Jos yhtään uskallan veikata, niin Harry Hole jatkaa seikkailujaan tulevaisuudessakin. Poliisissa Nesbø jättää eräät tarinalinjat sillä tavalla auki, että ne suorastaan vaativat sarjan jatkamista.

Mikä minua Nesbøssä viehättää? Varmasti ainakin se, että toisin kuin kunnon sosiaalidemokraattiset ruotsalaisdekkaristit hän ei valuta moraalikuolaa onnettoman lukijan päälle: ”Katsokaa nyt! Katsokaa ja kauhistukaa: tällaisen yhteiskunnan me olemme rakentaneet!” Toki Nesbønkin teoksissa erottuu systeemikriittisiä juonteita, kuvaahan hän inhorealistiseen sävyyn poliisihallinnon ja Oslon kunnallispolitiikan valtakamppailuja. Pahuutta ei kuitenkaan ulkoisteta rakenteellisiin mekanismeihin vaan se näyttäytyy tiettyjen roistomaisten yksilöiden valinnoissa ja toimintatavoissa. Henning Mankellin dekkareista tuttu fatalistisia ja paranoideja sävyjä saava sosiaalinen pessimismi loistaa poissaolollaan Nesbøn kirjoissa. Nesbø on niin intohimoinen tarinankertoja, ettei tunne saarnaamisen poltetta, luojan kiitos.

Nesbø kirjoittaa sujuvaa, neutraalin luettavaa perusproosaa sortumatta vaivaannuttavalla tavalla ylikirjoitettuun tyylittelyyn. Se on ammattimiehen merkki. Nesbøtä lukiessa ei tarvitse pelätä törmäävänsä tyyppeihin, jotka ”nostavat kulmakarvojaan kuin ne painaisivat tonnin kappale” (suora lainaus erään toisen dekkaristin seinään paiskaamastani tekeleestä). Toki Nesbø on myös teknisesti erittäin taitava. Hän osaa punoa monipolvisia juonikuvioita ja sommitella ne ihailtavasti rikosromaanin sivuille. Halpahintaisiin cliffhangereihin hän sortuu vain harvoin.

Lisäksi Harry Holen hahmo viehättää minua. En tunne rikoskirjallisuutta niin laajasti, että voisin arvoida, kuinka omaperäinen luomus Nesbøn sankari on. Tuskin kovin omaperäinen. Dekkareissahan piisaa alkoholiongelmaisia, ihmissuhteensa sotkeneita poliiseja, mutta Harry Holella nämä piirteet korostuvat äärimmäisyyksiin saakka. Se ei kuitenkaan liene olennaista. Olennaista on, että Nesbø saa lukijan aidosti kiintymään Harry Holeen, välittämään hänestä. Minun tapauksessani se on harvinaista, koska en yleensä eläydy voimakkaasti fiktiohenkilöiden elämänkäänteisiin, luen kirjoja ja kirjailijoita, en kirjojen henkilöhahmoja. Siihen, että Harry Hole tuntuu hyvältä tyypiltä, vaikuttaa varmasti moni yksittäinen seikka, joita kirjailijan on mahdoton täydellisesti laskelmoida romaania suunnitellessaan. Eri lukijat sitä paitsi mieltyvät eri asioihin. Minä esimerkiksi iloitsen Harry Holen hyvästä popmausta, ja tuskin pitäisin häntä yhtä hyvänä tyyppinä, jos hän diggaisi rappia tai jotain muodikasta jumppajytää. 

En lue kovinkaan paljon rikoskirjallisuutta. En ole niitä, jotka kesälomalla tarttuvat dekkariin kepeän lukutuokion toivossa, koska minusta lukeminen soveltuu huonosti rentoutumiseen tai viihtymiseen. Jos haluan rentoutua, nukun hyvät yöunet. Jos kaipaan viihdettä, katson dvd:ltä rikoselokuvan tai poliisisarjan. Mutta toki poikkeuksiakin on. Esimerkiksi James Ellroystä olen aina pitänyt. Yhdenkään Ellroyn kirjan jälkeen ei ole tullut sellaista tunnetta, että tulin vain hukanneeksi aikaani, koska saman tarinan olisin katsonut mieluummin televisioruudulta. Minulle nautittavinta ”viihdekirjallisuutta” edustaa näkemyksellinen, kantaaottava, jopa hieman pamfleteeraava historiallinen tai yhteiskunnallinen asiaproosa. Vietän kiirettömän perjantai-illan tuhat kertaa mieluummin Paul Krugmanin kuin Henning Mankellin seurassa.

Ekonomistikielellä ilmaistuna kirjan lukeminen on melkoinen ajallinen investointi. Siinä ajassa, mikä kuluu yhden tiiliskiven läpi kahlaamiseen, ehtii katsoa monta elokuvaa tai tv-sarjan jaksoa. Miksi siis vaivautua lukemaan, jos kirjaformaatti ei tuo mitään erityistä lisäarvoa? Monet nykyajan rikosromaanit (tai oikeastaan monet romaanit ylipäänsä) ovat muodoltaan ja kerronnaltaan kuin proosalauseiksi tulostettua tv-sarjaa. Kohtaukset ovat lyhyitä ja tihennettyjä, leikkaukset tarkkaan rajattuja, replikointi ytimekkäistä täsmälauseista koostuvaa. Tavoitteena tuntuu olevan mahdollisimman televisuaalinen kirjoittaminen. Varmaankin siinä toivossa, että tuotantoyhtiöstä tulee pikainen yhteydenotto. Kun kirjallisuus menettää kirjallisuudellisuutensa ja muuttuu elokuvakerronnan substituutiksi, käy jokseenkin tarpeettomaksi viettää aikaa sen parissa. Maailma kun on väärällään hyvin tehtyjä leffoja ja tv-sarjoja.

Kommentit
  1. 1

    Anonymous sanoo

    Niin. Yhteiskunnan rakenteet rikosten syinä ja ainoina selittäjinä ovat usein poliittisesti tarkoitushakuista ja muutenkin ennakoitavaa tavaraa rikoskirjallisuudessa. Kaikkien uhristaminen on helppo ratkaisu, voidaan huokaista: niin, kukaan ei ole kokonaan paha. Näin säilyy mielenrauha ja poliittinen ja filosofinen korrektius. Ruotsalainen yleishuolissaan oleva humanismi on tästä juuri kai se tyyppiesimerkki. Miten olis ihmisen pahuus, jopa perisynnillinen ( ! ) pahuus rikosten syynä? Sellaiselta maailma usein näyttää, väkivalta on usein täysin irrationaalia ja järjetöntä. Pahuutta ei voi aina ulkoistaa yhteiskuntaan eikä aina lapsuuden kokemuksiinkaan. Pitänee vilkaista tuota Holea jos se on noin hyvä.
    -jope-

  2. 2

    sanoo

    Oletko lukenut tekijäkaksikon Anders Roslund ja Börge Hellström rikoskirjoja Peto ja Lokero? Niissä paha on selittelemättä Paha. He ovat julkaisseet niiden jälkeenkin muutaman romaanin, joita en ole lukenut.

    Eräs psykologinen rikoskirjailija, jota suosittelen on norjalainen Karin Fossum, häneltä erityisesti Rakas Poona, joka onkin yllättäen mitä kaunein rakkauskertomus. Onkohan olemassa ihmstä, joka ei itke lukiessaan kirjan lopussa olevaa kirjettä.

  3. 3

    sanoo

    En ole lukenut Roslundia & Hellströmiä. Joku muukin on joskus suositellut.

    Fossumilta luin kerran yhden kirjan, en muista enää sen nimeä mutta ei ollut tuo mainitsemasi. Ei kolahtanut se.

    Vastikään luin jamesellroymaista Don Winslow’ta, ja se oli ihan pätevää, joskin ihan liikaa sivuja. Monisa genrekirjoissa on se ongelma, että ne pitää tarjoilla jykevän kokoisina paketteina ikään kuin mitä vaikuttavampi kirja esineenä, sitä vaikuttavampi myös kirjana. Sitten on 200-300 sivua ihan turhaa tekstiä.

    Pohjoismaiden James Ellroyksi tituleerattua Jens Lapsidusta en pystynyt lukemaan.

  4. 4

    Anonymous sanoo

    Mistähän tulee kirjojen nykyinen laajuus, järkälemäinen jättitauti? Onko kilohinta silloin parempi? Vai onko kirjallisuuden lukemisen tai miksei tekemisenkin tuoma älyllinen status-symboli suurempi kun ”on iso” ? Dekkarit jos mitkä kärsivät tästä taudista.Ellroykin, pentele. En makaa kesällä riippukeinussa, mutta jos makaisin en ainakaan sylissäni ”koskettava tiiliski-romaani.” Itse en ole tiiliskivien rakastaja, luen paljon mutta en ole koskaan valittanut että jokin kirja, mikään suosikeistanikaan, olisi ollut liian lyhyt. Ja tämä vaikka en ole ollenkaan lyhytlauseisen tiivistämisen ystävä. Vetoomus kirjailijoille: pienoisromaanit heti takaisin tai alan v-lemaan!!
    Ajatuskoe: 105-sivuinen dekkari. Olisi mahtavaa. Jonkun on pakko kokeilla. Haavikko kohtaa Ellroyn -tyyppinen pienoisromaani/dekkari…! Saa käyttää muttei oo pakko. Tommi?

    -jope-

  5. 5

    juha saari sanoo

    Ellroy on mulla jäänyt kun väsähdin sen mielstäni poseeraavaan niukkuuteen; oli niin lyhyttä lausetta niin lyhyttä lausetta… (no, toisaalta Volter Kilven poseeraus runsaudessa ei yhtään häiritse). Edward Bunkerin taloudellisen tyylikästä kirjoittamisen taidetta, erityisesti Elukkatehdasta, luen aina vain uudelleen (tosin Bunker ei ole rikoskirjailija sanan tiukassa merkityksessä).

    Pahasta: Paha on vaikea sana koska sillä on metafyysinen lataus. Itse rikosseuraamustyössä tapaan ihmisiä jotka ovat tehneet rikoksia ja pahuuttaa olematta itse varsinaisesti pahoja. Tässä työssä pahuuden metafysiikka ”dekonstruoituu” väistämättä.

    Mutta kyllä ilmaisua paha voi käyttää. Uhrit kokevat omasta näkökulmastaan kiistatta pahuutta. Heitä eivät yhteiskunnalliset selitykset julmuuden hetkessä auta. Ja jotkut todellakin nauttivat toisen kärsimyksestä ja kai sadismia voi nimittää pahuudeksi. Tai psykopatiaa,siis kärsimyksen hyödyntämistä ja sen mahdolistavaa myötätunnon täydellistä puuttumista.

    Tällä tavoin yksittäinen julmuus ja rikollisuus voi johtua pahuudesta. Mutta se on sitten toinen kysymys, mistä sadistin käyttäytyminen ja psykopatia johtuu. Osaksi biologiasta, osaksi ympäristöstä. Nykytutkimuksen mukaan aika puoliksi menee jako peilisolujen ja kasvatuksen välillä.

    Loputon aihe siis tämä pahuuden syy ja seuraus.

    Vaikka minun ammattini puolesta pitäsi luottaa hyvinvoinnin ja tasa-arvoisuuden rikosta estävään voimaan, en ihan täysin siihen voi uskoa. Paljon se auttaa ja työssäni juuri tuohon seikkaan on kiinnitettävä huomiota. Mutta ei missään yhteiskunnassa päästä irti vaikkapa insestistä tai pedofiliasta. Ei myöskään addiktioista, jotka saavat ihmisen hekemaan yhä nopeampaa mielihyvää. Eikä kaikki addiktio johdu sosiaalisesta pahoinvoinnista joten sekään ei ole ratksisu vaikka ruottalaiset rikoskirjailjat niin haluaisivatkin.

    Olen joskus kirjoittanut ihan huvikseni synopsiksen toteutumattomaan näytelmään, jossa metsittyvä yhteisö haluaa rakentaa kaiken alusta. Unohtaa rikoksen ja rangaistuksen, vallan, syyllisyyden ja koston. Mutta sitten yhteisöön syntyy ensimmäinen rikollinen, vaikkapa insestiin syyllistyvä vanhempi.

    Rikokseen syyllistyneen suhteen tilanne olisi vielä aika helppo: annetaan hänelle anteeksi (jo karkottaminen olisi ideologian vastaista vallan käyttämistä). Mutta rikoksen uhri on uuden yhteisön kannalta ongelmallisempi: mitä me tekisimme hänelle; kuinka antaa anteeksi hänen puolestaan viljelemättä yhteisössä ja hänessä itsessään katkeruutta ja kostoa, siis uutta rikoksen kierrettä?

    Juuri rikoksen uhri paljastaa perimmäisen riippuvuutemme sovituksesta ja heikon puolelle asettumisesta. Hän on sitä reaalisinta, joka pakottaa marginaalisimmankin yhteisön takaisin keskiöön.

  6. 6

    Anonymous sanoo

    Juha Saari…iso kiitos.

    Kommenttisi selventää paljon, antaa
    ajattelemisen aihetta. Itse ajattelen että paha, kirkasta ja selvää pahuutta, ns. pimeä puoli on todella olemassa. Joskus jopa näyttää siltä että pahan/irrationaalin valta on suurempi kuin hyvän/rationaalin. Silloin, vaikka elämme 2000-lukua, uskon jopa persoonallisen pahan olemassaoloon tai ainakin siihen että ihmisessä on jokin mätägeeni, vikakoodi, joka etsii omaa ja muiden tuhoa. No, hyvä voittakoon loppujen lopuksi vaikka me pseudo-älypäät (pseudo-liite tarkoitettu mulle, suom. selvennys) osaamme monin keinoin kieltää hyvän olemuksellisen olemassaolon kaiken suhteellistavien älypeliemme kautta ja tehdä siitä vielä hyveen.

    -jope-

  7. 7

    sanoo

    Aloin eilen lukea Terry Eagletonin kirjaa On Evil, jossa ainakin johdannon perusteella pahaa ja pahuutta ruoditaan kiintoisasti. Eagleton sanoutuu irti sekä liberaaleista (jotka ulkoistavat pahan) että konservatiiveista (jotka olemuksellistavat pahan).

    Jos jaksan, saatan vielä kirjoittaa tästä Eagletonin kirjasta.

  8. 8

    Anonymous sanoo

    Kirjoita Eagletonista jos suinkin jaksat.

    Mikä olisikaan merkitsevämpi asia elämässä ja sen parhaassa lieveilmiössä kirjallisuudessa
    ( vrt. Bernhardin metafyysiset pohdinnat ja loppupäätelmät) kuin paha, ja pahuus, siis se mistä
    h-tistä kaikki musta(kaksoismerkityksellä) tulee ja tekee olemisesta niin sotkuista ja tuhoisaa puuhaa. No, hyvää kesäpäivää kuitenkin. Otetaan aurinko kuitenkin vastaan niin kauan kuin se paistaa, heh.

    -jope-

  9. 9

    juha saari sanoo

    Ei kestä, Jope.

    ”No, hyvä voittakoon loppujen lopuksi vaikka me pseudo-älypäät (pseudo-liite tarkoitettu mulle, suom. selvennys) osaamme monin keinoin kieltää hyvän olemuksellisen olemassaolon kaiken suhteellistavien älypeliemme kautta ja tehdä siitä vielä hyveen.”

    Joo. Kyllä tuo romanttinen pahan ensisijaistaminen on eräänlainen taiteeseen ja filosofiaan pinttynyt antiuskonto. Nietzsche tietenkin tulee heti mieleen. Hänkin tuhlasi ruutiaan uskoessaan hyvän olevan peräisin kristillisestä valtakulttuurista jota sitten piti pahan ja vallantahdon hämmentävyydellä vastustaa. Nyt kun kädellistutkimuksen mukaan on mahdollista, että hyväntahtoisuus on uskontoa vanhempi ilmiö, ei uskonnon kritisoimisella tässä viitekehyksessä ole ainakaan itselleni mitään mieltä.

    (Tämä pahan ensisijaistamisen voima kumpuaa tietenkin toisesta suuresta taiteen ja filosofian antiuskonnosta: tarkoituksettomuuden manifestoinnista. Siinä taitaa Beckett olla paras synkkyyden apotoli. Nietzsche sitä vastoin tarjoaa sen mikä hänessä oli parasta: nihilismin iloista ylittämistä. Uskonnottomana tarkoituksettomuus ja tarkoitus ovat itselleni tyhjiä käsitteitä ja siksi en niistä oikein jaksa sen enempää filosofiassa kuin taiteessakaan enää innostua. ”Turhinta olisi perimmäiseen tarkoituksettomuuteensa tuskastunut ateisti.”)

    t. juha

  10. 10

    sanoo

    Lainaapa tähän Eagletonia:

    ”On the whole, postmodern cultures, despite their fascination with ghouls and vampires, have had little to say of evil. Perhaps this is because the postmodern man or woman — cool, provisional, laid-back and decentered — lacks the depth that true destructiveness requires. For postmodernism, there is nothing really to be redeemed. For high modernists like Franz Kafka, Samuel Beckett, or the early T.S. Eliot, there is indeed something to be redeemed, but it has become impossible to say quite what. The desolate, devastated landscapes of Beckett have the look of a world crying out for salvation. But salvation presupposes sinfulness, and Beckett’s wasted, eviscerated human figures are too sunk in apathy and inertia even to be mildly immoral.”

  11. 11

    Anonymous sanoo

    Nyt tulee poliittisesti epäkorrekti kommentti ( ja vielä turha, no turhiahan ne aina ovat), jonka vuoksi blogisti laittaa minut mustalle listalle tai jättää tämän julkaisematta, mutta kysyn mihin ne naiset katosi kun alettiin puhua metafysiikkaa, isoa asiaa, pahuudesta?

    Kun aihe oli blogit ( edellinen ketju )mielipiteitä, kokemuksia jne. riitti. Ja varsinkin siitä kuka sano ja mitä sano ja mitä mä sillä tarkoitin.

    Liittyykö tähän se, miksi esim. minä en löydä helposti luettavaa naistekijöiden kirjoittamaa kirjallisuutta, vaikka sitä joskus etsin ollakseni, yrittääkseni edes olla, tasapuolinen? Kauhee mielipide mutta onko törkee srereotypia: naiset puhuu sosiaalisista suhteista ja jutuista ja miehet asioiden olemuksesta sittenkin totta? Olen varmasti kauhea ihminen mutta kymmenen kärjessä listallani ei taida olla yhtään naiskirjailijaa ( saa haukkua mutta hoitoa en tarvitse).

    No, Atwoodista olen pitänyt, mutta sehän ei jättänytkään metafysiikkaa vain jätkien pohdittavaksi vaan osallistui siihen itse.

    Huh hu, ja ”anteeksi.” Tällaisia sovinisteja siis on, edelleen. Kaikesta kansansivistystyöstä huolimatta.

    -jope-

  12. 12

    sanoo

    Jope:
    ”Kauhee mielipide mutta onko törkee srereotypia: naiset puhuu sosiaalisista suhteista ja jutuista ja miehet asioiden olemuksesta sittenkin totta?”

    On se totta. Naiset näyttävät vaativan, että kaikki naiset olisivat yhtenä laumana samaa mieltä asioista. Olepas eri mieltä, niin ruotuun palautus alkaa. Miehet saavat nähtävästi olla mitä mieltä tahansa, kun ne nyt ovat miehiä vaan, niistä ei ole vaaraa. Yleinen puhe halutaan myös vetää yksityiseksi, siis se asioiden olemuksesta keskustelu on vaikeaa. Tämän koin pettyneenä ja karvaasti tuossa pitkässä keskustelussa.

    Saat jättää Tommi tämän julkaisematta, jos pelkäät uusia purskauksia. Jopen kommentti vain niin houkutti vastaamaan.

  13. 15

    T. Pulli sanoo

    ”Kun tyttö sanoo, että joku elokuva on hieno, minuun iskee Paistetut vihreät tomaatit -tyyppinen tunne”, sanoo ystävämme Harry Holekin. Ja jatkaa: ”Kun sellaisille tytöille tarjoillaan imelää mössöä, joka on pilkottu vielä hienommaksi kuin Oprah Winfrey Show, he kuvittelevat nähneensä lämpimän ja älykkään elokuvan.”

    Minäkin pidän Harrysta.

    Marjatta Mentulan mainitsema Karin Fossum on varmaan lämmin ja älykäs. On se sentään parempi vaihtoehto kuin kylmä ja tyhmä. Ehkä. ”Lämmintä” lienee esitellä, ettei pahuutta varsinaisesti ole, on vain enemmän tai vähemmän epätoivoisia ja hätääntyneitä ihmisiä. Ja nähdäkseni Fossumin ihmisissä ei pahuutta ole. (Rakas Poona oli minustakin hyvä romaani, mutta sen lopun itkukirjeen olisin jättänyt pois.)

    Oletan, että me vaistomaisesti pidämme älykkäänä sellaista maailmankatsomusta/perustelujen logiikkaa/kielenkäyttöä, joka ainakin joiltakin osin muistuttaa omaamme.

    Asioiden olemuksista puhuminen ei kukaties nykyään ole erityinen sukupuoliharraste. Pikemmin se kertoo taipumuksesta tietynlaiseen tapaan ajatella tai käyttää kieltä. Olemuksista puhuvat eivät useikaan koe lausuvansa mielipiteitä. He ”ajattelevat” tai ”analysoivat”. Tai kaikkein edistyksellisimmät analysoivat ajattelua. Mikä toki kuulostaa kiehtovammalta kuin ”sosiaalisista suhteista ja jutuista” puhuminen.

  14. 16

    Anonymous sanoo

    ”mihin ne naiset katosi”
    Vastaus hätähuutoon; Ei mihinkään, jatkakaa pojat vaan samaan malliin!
    Leena

  15. 17

    sanoo

    T Pulli:
    Kyllä Fossumin murhaajat ovat todella pahoja, oikeita narsistipaskoja, ainakin minä näen heidät niin.

    Sukupuolierot kirjallisessa tyylissä eivät ole tietenkään niin mustavalkoisia kuin mitä tulee valitettavsti lyhyissä kommenteissa kärjistäneeksi.
    Naiset ovat perinteisesti huolehtineet miehiä enemmän sosiaalisista suhteista, kasvattaneet lapset, pitäneet yhteyttä sukulaisiin ja hoitaneet vanhukset hautaan. Kai siinä on sitten naissukupuoli herkistynyt vahtimaan omaa ja toisten tunne-elämää liiankin kanssa. Huomaan, että roolit ovat parhaillaan sekoittumassa nopealla tahdilla Pohjoismaissa. Miten se tulee näkymään kirjallisuudessa? Joko se näkyy? Knausgårdin Taisteluni -sarjan muistelmahenkilö Knausgård on esimerkki miehestä, joka havainnoi lapsensa tunteita ja eläytyy hänen vaikeuksiinsa tavalla, jota en ole ennen miesten kirjoittamana (olenko naistenkaan) kohdannut. Kyllä hän silti analysoi ja puhuu myös asioista, mutta tämä tunnepuoli on erittäin vahva.

  16. 18

    Anonymous sanoo

    Marjatta! Hienoa että toit esiin Knausgårdin. Olen siihen yhtä koukussa kuin Melender Berhardiin.
    ( Muistaakseni kakkososassa Knausgård muuten puhuu Berhardista!) Minulla on siis sittenkin toivoa, pidän myös tunnepohdinnasta. Karl Ove on tosiaan tunteva ja kelaileva mies. Knausilta luettu osat 1-5 mutten tuolta kannalta ole häntä nähnyt aiemmin. Mutta noinhan se on.
    -jope-

  17. 19

    sanoo

    Yksi kirjailija, joka kuvaa pahan selkeästi pahana on eteläafrikkalainen, australialaistunut J. M. Coetzee. Aloin juuri lukea hänen varhaisempaa, vimmaista tuotantoaan uudestaan. Waiting for the Barbarians on hyvä, kauhea kirja. Etelä-Afrikka apartheidin aikaan ja syyllisyys siitä, että on itse kuulunut siirtomaavalloittajiin, buureihin, on antanut Coetzeelle aihetta pahuuden kuvaukseen kerrakseen.

  18. 20

    Anonymous sanoo

    Coetzeetä en ole lukenut mutta maineen kyllä tunnen. Käsi sydämelle kysymys: kuvaako hän maansa tilanteen tyyliin: sorretut mustat vs. valkoiset sortajat. Tämä kysymys viittaa jo tämän keskustelun alkuun, onko paha ulkoista rakenteista johtuvaa vai sisäistä. Kysymys on tärkeä sillä mehän tiedämme miten Rhodesiassa kävi ”mustien” saatua vallan. Uusi aparteheid-järjestelmä oli pian pystyssä, nyt vain päinvastoin, tosin aiempaakin väkivaltaisempana. Etelä-Affrikassakin on väkivalta lisääntynyt entisestään ja ANC ei ole ollutkaan valitettavasti minkäänlainen tasapuolisen demokratian tae. Tämä em. viittaisi nimenomaan ihmisen sisäiseen pahuuteen, kaikkea ei voikaan ulkoistaa yhteiskunnan rakenteisiin. Tämä on siis ihan kärjistys mutta ymmärrät kyllä mitä kenkää nyt puristan. Ettei tule väärinkäsityksiä: totta kai apartheid oli täysin väärä järjestelmä mutta sitä ei seurannutkaan peace, love and undestanding kuten odotettiin vaan sama valtamekanismi, nyt vain toisissa käsissä. Käsittääkseni Etelä-Afrikka elää edelleen pelossa. Tästä uudesta pelosta eivät sitten rocktähdet olekaan enää huolissaan. Mandela on jo kanonisoitu samoin kuin koko tarina. ”Paha” sai palkkansa, uudet ongelmat kyseenalaistavat tarinan jolla oli jo alku, keskikohta ja loppu. Mikä on Coetzeen suhde tähän?

    -jope-

  19. 21

    sanoo

    Coetzee ei ole ollenkaan yksioikoinen. Hänen romaaneissaan roolit vaihtuvat ja entinen isäntä saattaa olla pian kidutettu vanki. Coetzee kysyy, kuka on paha ja mikä on pahaa eikä vastaus ole selvä. Hän käsittelee siis sekä rakenteellista että sisäistä pahaa erittäin kiinnostavasti.Yksi teema on sivustakatsojan syyllisyys. Coetzee muutti jossain vaiheessa Australiaan, koska ei kestänyt enää katsella kotimaansa todellisuutta.

    Hassua muuten, että Mandelan tyttärentytärten elämästä on tehty jotain typerää tositv-sarjaa, jossa he esittelevät vaatteitaan ja meikkejään ja siinä ohessa mm. t-paitoja, joissa on ukin kuva rintamuksessa. Tästä tulee mieleen hallitsevan ryhmän degeneroituminen – sama mikä tapahtui valkoisille tapahtuu mustien yläluokalle!

  20. 22

    sanoo

    Coetzeen Maan sydämessä, In the heart of the Country esittää irrationaalisen, pään sisäisen, mielikuvissa taphtuvan pahuuden vielä paremnmin kuin Barbaarit tulevat.

  21. 23

    sanoo

    Jako ei minusta mene sisäisten mielikuvien ja ulkoisen yhteiskunnallisuuden välillä. Mielikuvat ovat mahdollisesti ulkoisen vaikuttimen ”yhteenvetoa” mielen sisällä. Jos jotain sisäistä on pakko nimetä, temperamentti, aggressiivisuus, impulsiherkkyys, myötätunnon puuttuminen ovat osaksi geneettisesti perityviä biologisia ominaisuuksia, nykytutkimuksen mukaan 50 prosenttisesti.
    Jos rajaa pitää vetää, se kulkee ennemminkin niiden ja ulkoista kokoavien mielikuvien välillä.

    Tunnetta pidetään helposti jonain alkuperäisenä, mutta sekin on vaikea juttu. Se miten käyttäydymme tuntiessa, on ehkä sisäistä. Tunnetta taas kutsuisin enemmänkin syyn ja seurauksen tihentymäksi… ajattelun tiivistymäksi… todellisuuden välittömiksi tulkinnaksi, johon sitten reagoimme kukin ”perimällämme”. Jos nyt sallitaan tämä hätäinen yksinkertaistus… Tunteet ovat sisäisen ja ulkoisen harmainta rajaa.

    Sanon tämän taas, mutta nyt vielä tiivistäen: mielestäni paha on julmuudesta nauttimista ja sen kohteena kärsimistä. Paha on siis myös intersubjektiivinen käsite. Se mistä pahaa tekevän paha kumpuaa, jää osaksi tieteen arvoitukseksi anakin vielä. Vaikka tietenkin perinnöllisyystutkimus paljon on jo selvittänyt.

    t. juha

    Siitä, että paha on nykytutkimuksen mukaan osaksi, siis noin 50 prosenttisesti, biologinen ominaisuus, ei tietnkään seuraa sitä IDEOLOGISTA JOHTOPÄÄTÖSTÄ, että sille toiselle 50 prosentille ei pitäisi tehdä mitään.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *